Jälkikirjoitus

Aivan ensimmäiseksi tahdon selittää bonusluukun tarkoituksen. Olen sitä mieltä, ettei joulun tulisi loppua aattoon, koska 25. päivähän se vasta oikeastaan on se varsinainen joulujuhla, Jeesuksen synttäripäivä. Siksi tämmöinen ratkaisu, josta tein päätöksen jo heti silloin, kun idea tähän tarinaan syntyi.

Kiitos kaikille, jotka olette tätä joulukalenteria lukeneet! Sen kirjoittaminen on ollut antoisaa, vaikka se välillä tuottikin stressiä ja kiirettä. Tämä oli minujn joululahjani teille ja vaikka välillä olisi tehnyt mieli jopa luovuttaa, olen kuitenkin sen verran itsepäinen, että loppuun asti päätin jatkaa.

Kiitos worksin tekstinkäsittelyn synonyymisanasto, jota tajusin alkaa käyttää tarinan loppupuolella. Korvaamaton apu kirjailijalle, jonka aivokoppa kumisee tyhjyyttään synonyymeista. Lisäksi Google on mahtava juttu ja erityisesti Wikipedia. Opin itsekin paljon uutta ja mielenkiintoista, mutta anteeksi, jos viehtymykseni historiaan ja muinaisuuteen teki joulukalenterista tylsän.

Koko tarinan nimi voisi olla Jouluvieras. Kautta kalenterin olen miettinyt sopivaa nimeä, mutta vasta epilogia kirjoittaessa (vaikka loppu jo aivan alusta lähtien olikin minulle selvillä) kirkastui, että tämä taitaisi olla Se Nimi. Viimeisten luukkujen aikana pelkkä Vieras nimenä tosin vilahteli mielessäni, mutta se ei tuntunut oikein sopivalta. Jouluvieras sen sijaan on melko ytimekäs, vai? Vieras sinällään on todella keskeinen juttu koko kalenterissa ja tykkään siitä kaksoismerkityksestä, joka sillä on (vieras = 1. a stranger, unfamiliar person etc. tai 2.a guest). siksi tätä olisi aika mahdotonta kääntää esimerkiksi englanniksi. Eläköön suomen kieli!

Tahdon antaa tästä joulukalenterista kaiken kunnian Jumalalle. Alusta asti olen rukoillut häntä siunaamaan tämän kalenterin ja käyttämään vaatimattomia kirjoitustaitojani hänen kunniansa kirkastamiseksi. Ohjenuoranani on ollut "Always pray first, then write". Ja todellista siunausta olenkin saanut kokea, sillä muutaman kerran minulla oli tuskin ideaakaan siitä, mitä oikein kirjoittaisin, mutta rukouksen jälkeen olen vain aloittanut kirjoittamisen ja tunnin tai parin päästä ihmettelen, mistä ihmeestä tämä kaikki teksti tuli :D Olen kiitollinen siitä, että Herra auttoi minua pääsemään kalenterin loppuun saakka.

Viimeiseksi: Toivon teiltä rehellistä palautetta joulukalenterista. Pidittekö siitä vai ette? Myös asiallinen negatiivinen palaute on tervetullutta, koska tahdon kehittyä kirjoittajana, eikä se oikein onnistu, jos kaikki vain kehuvat tekstiäni. Totta kai, jos joku nyt sattui vilpittömästi pitämään tarinasta, niin tietenkin haluaisin tietää siitäkin. Joten pyytäisin teitä antamaan edes pienen kommentin siitä, mitä piditte. Olisi myös hauskaa tietää, jos teillä esimerkiksi oli jokin lempiluukku tai -kohta, mutta ei ole tietenkään pakko.

Vielä kerran suuret kiitokset ja oikein rauhallista joulun aikaa ja siunausta uudelle vuodelle!

Epilogi: Joulupäivän bonus

Oli joulupäivän aamu. Aamupuuro alkoi olla valmista ja koko perhe oli jo pöydässä. Vierasta ei kuitenkaan ollut näkynyt koko aamuna, mitä he ihmettelivät suuresti, sillä yleensä Vieras oli ylhäällä jopa ennen Annaa, joka jo aikaisin aamusta nousi tekemään aamuaskareitaan. Lopulta Anna kehotti lapsia: ”Menkääpä herättämään hänet, muuten puuro jäähtyy.”
Misra ja Nael menivät vierashuoneen ovelle ja epäröivät hetken. Sitten he koputtivat ja huhuilivat Vierasta. Tämä ei kuitenkaan vastannut. ”Hän taitaa vielä nukkua”, arveli Misra. Lapset avasivat oven hitaasti ja heitä kohtasi outo näky: vuode oli siististi sijattu ja kaikki oli muutenkin moitteetonta, mutta huoneessa ei ollut ketään. Lapset menivät peremmälle ja ihmettelivät: ”Minne hän on mahtanut mennä näin aikaisin aamusta? Ehkä kaupunkiin?” Sitten Nael huomasi tyynyllä siististi taitellun paperiarkin. Hän otti sen ja vei sen isälleen.
Ben taitteli paperin auki ja luki viestin ensin itsekseen. Hänen otsansa rypistyi ja muut utelivat, mitä siinä luki. ”Se on viesti Vieraalta”, Ben sanoi ja luki ääneen:

”Rakkaat Ben, Anna, Nael ja Misra:

Kiitos, että sain olla vieraananne, vaikkakin vain lyhyen aikaa. Minun työni Tuulten kaupungissa on nyt tehty, ja minun on aika lähteä. Älkää murehtiko, sillä Jumala pitää teistä huolen. En tiedä tapaammeko enää tässä elämässä, mutta viimeistään seuraavassa sentään, iankaikkisuudessa. Kiitos kaikesta, mitä sain kokea kanssanne, minulla oli todella hauskaa. Erityisen lämmin kiitos Misralle ja Naelille, henkeni pelastajille. Luottakaa kaikessa Jumalaan ja tutkikaa hänen sanaansa, ettette eksy tieltä. Älkää surko lähtöäni, sillä minä vain seuraan Jumalan suunnitelmaa ja menen sinne, minne hän johdattaa. En unohda teitä koskaan.

Terveisin: Ystävä”

Benin luettua kirjeen loppuun Misra purskahti itkuun. Naelkin nieleskeli ja painui äitinsä syliin. Myös Ben ja Anna olivat surullisia heidän ystävänsä yllättävästä lähdöstä. Ben kuitenkin sanoi: ”No, no, Vieras - tai siis Ystävä - kehotti meitä olemaan murehtimatta hänen lähtöään.” ”Mutta miksi hänen piti lähteä niin pian?” Misra sopersi. ”Eihän hän edes hyvästellyt kunnolla!” ”Ehkä hän ajatteli, että lähtö on helpompaa näin”, ehdotti Anna. Se ei lapsia erityisemmin lohduttanut, sillä he olivat ehtineet jo kovasti tykästyä lempeään, salaperäiseen mieheen, jonka he olivat lumesta pelastaneet.
Ben sanoi: ”Ryhdistäytykäähän nyt, lapset. Hänellä on varmasti syynsä, miksi hän lähti näin. Muistellaan häntä ilolla, ja eritoten muistetaan, mitä hän meille antoi. Eiköhän rukoilla nyt kaikki yhdessä ja kiitetä Jumalaa vieraastamme ja pyydetä hänelle siunausta ja varjelusta, minne ikinä hän onkaan nyt mennyt. Rukoillaan samalla oman tulevaisuutemme puolesta, että pysyisimme Jumalalle uskollisina ja voisimme toteuttaa hänen tahtoaan omassa elämässämme.”
Perhe polvistui lattialle joulukuusen viereen ja rukoili yhdessä niitä asioita, joista Ben oli maininnut. He kaikki miettivät mielessään mahtoiko Ystävä tulla Tuulten kaupunkiin sattumalta vai oliko Jumala kutsunut hänet tuomaan ilosanomaa paikkaan, jossa sitä kaivattiin. Vai oliko hän sittenkin alun perinkin Jumalan taivaasta lähettämä enkeli? Kukaan ei tiennyt vastausta, mutta heidän sydämiinsä jäi kuitenkin toivo jälleennäkemisestä.

Loppu

Luukku 24

Nael oli vielä unimaailmassa, kun hän kuuli nimeään kutsuttavan. Uni alkoi väistyä ja hän tunsi, kuinka joku tökki häntä. Seuraavaksi hän tunsi nenässään jonkin tutunoloisen tuoksun, mutta kuitenkin jollain tavalla vieraan, niin ettei kyennyt tunnistamaan sitä. Lopulta Nael avasi silmänsä ja näki sisarensa kasvot yläpuolellaan kutsumassa häntä unen pehmeästä vaipasta tökkimällä ja toistamalla hänen nimeään. Misran kasvot puhkesivat hymyyn, kun hän näki veljensä silmien avautuvan. ”No heräsithän sinä vihdoin!” hän huudahti. ”Kuinka voit nukkua tänään? Nyt on jouluaatto!” Silloin unen rippeet karisivat Naelin silmistä ja hän ponnahti istualleen. Misra väisti nipin napin. Innoissaan lapset kapusivat yläsängystä alas ja kiiruhtivat tupaan.
Siellä Naelin tunteman tuoksun arvoitus ratkesi: hän oli haistanut äitinsä keittämän joulupuuron. Nälkäisinä lapset ryntäsivät jo katetun pöydän ääreen, jossa Vieras jo istui katsellen hymy huulillaan innosta säteileviä lapsia. Perheen isäkin joutui viimein aamuaskareistaan ja istahti hänkin. Puuro valmistui vihdoin ja Annan laskiessa kattilaa pöytään Misra kysyi: ”Äiti, muistithan varmasti laittaa sekaan mantelin?” Anna hymyili ja vastasi: ”Totta kai muistin, kultaseni. Mitäpä olisi joulupuuro ilman mantelia?”
Perhe hiljentyi jo totuttuun tapaan ruokarukoukseen ja sitten jokainen ammensi jännittyneenä lautaselleen annoksen puuroa. Jokaisen mielessä vilahti ajatus, että josko manteli olisi juuri hänen puurossaan. Tuskin koskaan lapsetkaan olivat syöneet puuroaan sellaisella innolla. Yhtäkkiä Nael huudahti. Hänen hampaansa osui johonkin kovaan. Siinähän manteli oli! Kaikki onnittelivat Naelia, vaikka Misraa taisi hieman harmittaakin. ”No, ensi vuonna on sitten minun vuoroni”, hän uhosi.
Vieras hymyili ja sanoi: ”No, kyllähän päivänsankari ansaitseekin saada mantelin, eikö niin?” Kaikki tuijottivat häntä ihmeissään ja Vieras kysyi hämmästyneen näköisenä: ”Eikös tänään ole Naelin syntymäpäivä?” Nyt kaikkien kasvoille levisi oivallus. ”Niinpä onkin!” huudahti Anna ja Ben säesti: ”Taisimme touhuta joulua niin kiireesti, että unohdimme koko jutun!” ”Minäkään en muistanut omia synttäreitäni!” Nael huomautti saaden kaikki purskahtamaan nauruun ja hiusten pörrötyksen isältään. Sitten he lauloivat Naelille onnittelulaulun.
Aamiaisen jälkeen ei ollut aikaa jäädä lepäämään, vaan valmisteluja täytyi jatkaa. Kuusta ei ollut ehditty vielä edellisenä iltana koristella, joten äidin häärätessä keittiössä Misra, Nael ja Vieras ripustivat puun oksat täyteen itse tekemiään koristeita. Vieras vastasi kynttilöiden kiinnittämisestä, mutta ei sytyttänyt niitä vielä. Lopuksi hän nosti Misran ylös laittamaan latvaan oljista tehdyn tähden. He kaikki ihailivat kaunista kuusta, joka oli hyvin korea koristeineen.
Ben oli vetäytynyt pian aamiaisen jälkeen puuvajaan sanoen, ettei häntä saanut häiritä. Misra ja Nael jättivät hänet kuuliaisesti rauhaan, vaikka heitä kovasti kiinnostikin, mitä isä mahtoi puuhata. Vieras kuitenkin sai johdatettua heidän ajatuksensa toisaalle, kun hän kutsui heidät jälleen mieluiseen joulunvalmistelupuuhaan tekemään pihalle lumi- ja jäälyhtyjä, ja lumiukkojakin syntyi muutama.
Jouluvalmistelut jatkuivat kunnes vihdoin oli jouluaterian aika. Lapset saivat ensimmäistä kertaa elämässään maistella jouluherkkuja ja kyllä he niistä pitivätkin! Myös Ben ja Anna söivät suurella nautinnolla, sillä eiväthän he olleet saaneet aikoihin jouluruokaa syödäkseen. Kaikki kehuivat Annan keittotaitoja ja ihmettelivät, kuinka hän saattoikin muistaa reseptit yhä niin hyvin. Jälkiruoaksi oli luumusoppaa, kuten Vieras oli kertonut, mutta äiti oli ehtinyt pyöräyttää pienen kakunkin Naelin syntymäpäivän kunniaksi.
Ilta kului, eikä mitään muuta ollut enää tehtävissä kuin nauttia työn tuloksista. Puhtaassa joulusaunassa kelpasi kylpeä ja sen päälle käytiin pieni reissu lumihangessa kierähtämässä. Lopulta vetäydyttiin tupaan ja kuuseen sytytettiin vihdoin kynttilät. Ne todella kruunasivat jo valmiiksi upean kuusen. Lapset innostuivat laulamaan Joulupuu on rakennettu, johon aikuisetkin yhtyivät. Koko joukko kiersi piiriä kuusen ympärillä ja iloinen joulutunnelma valtasi heidät kaikki. Ben ja Anna innostuivat muistelemaan viettämiään jouluja ja halusivat opettaa lapsilleen suosikkijoululaulunsa, joihin löydettiin pienen haeskelun jälkeen sanatkin. Niin tuvassa raikuivat Arkihuolesi kaikki heitä, No onkos tullut kesä ja monia muita tunnelmallisia lauluja. Vieras lähti jossain vaiheessa ulos sanoen, että hänellä oli tärkeää tekemistä. Lapset tuskin huomasivat hänen lähtöään, niin hauskaa heillä oli.
Äkkiä ovelta kuului koputus ja kaikki hätkähtivät. Ei kai kukaan naapureista ollut tullut kylään? Ben nousi ja meni vakavan näköisenä ovelle jättäen huolestuneen perheen odottamaan sydämet läpättäen. Kohta Ben ilmestyi kuitenkin hymy huulillaan ja kaikki huokaisivat helpotuksesta. ”Misra ja Nael! Täällä on teille hyvin mieluinen vieras!” hän huusi. Lapset kurkottelivat kaulaansa uteliaina kysellen, kuka se oli. Esiin astui tukeva hahmo, jolla oli valkoinen parta, silmälasit ja punainen nuttu. ”Se on joulupukki!” Misra huudahti muistaen Vieraan näyttämän kuvan. ”Onko täällä kilttejä lapsia?” pukki kyseli. Misra ja Nael riensivät lähemmäs ja huusivat: ”Kyllä on!” saaden pukin hohottamaan.
Pukki istahti penkille ja nosti säkkinsä olaltaan. Sieltä hän kaivoi lapsille paketit. Anna tarjosi pukille piparia ja glögiä, mistä pukki ilahtuikin suuresti kertoen, kuinka raskasta lahjojen jakaminen koko maailman lapsille hänen ikäiselleen miehelle välillä olikin. Pian kuului ihastuneita huudahduksia lasten suunnalta. Misran paketista paljastui soittorasia. Misran silmät loistivat. ”Juuri tällaisen halusinkin!” hän hihkaisi. ”Kiitos, joulupukki!” Pukki hohotti vastaukseksi. Naelkin sai pakettinsa avattua ja huudahti: ”Voi! Tämä on juuri sellainen kuin halusin!” Hänellä oli kädessään puukko, jossa oli kauniisti muotoiltu varsi ja terä kiilteli uutuuttaan. ”Kiitos, joulupukki, kiitos!” Nael kiitteli. ”Hohhoo, eipä kestä”, pukki vastasi. ”Hyvää joulua ja hyvää syntymäpäivää!” ”Mistä tiesit, että minulla on tänään synttärit?” Nael ihmetteli. Joulupukki iski hänelle silmää ja vastasi: ”Pukki tietää kaiken, kun hänellä on ahkeria tonttuja vakoilemassa. Muistathan olla uuden puukkosi kanssa varovainen, sillä se on terävä.” Nael lupasi. Sitten joulupukki nousi selkäänsä pidellen ylös ja sanoi, että hänen oli jatkettava matkaa. Toivoteltuaan vielä oikein hyvät joulut hän katosi ovesta.
Pukin mentyä Ben ihmetteli: ”Mutta Nael, eikö sinulla ole jo puukko?” Nael katsoi isäänsä ja vastasi: ”Onhan minulla, mutta se on jo niin vanha ja tylsä, että kaipasin uutta.” Ovi kolahti jälleen ja tällä kertaa Vieras astui sisään. ”Voi, Vieras, nythän sinä et nähnyt joulupukkia!” Misra valitteli. ”Hän kävi täällä juuri äsken!” Vieras hymyili salaperäisesti ja sanoi: ”Itse asiassa satuin törmäämään häneen, kun olin matkalla tänne. Mainio ukko, eikö totta?” Lapset huusivat myöntävän vastauksensa ja riensivät näyttämään lahjojaan. Vieras sanoi, että ne olivat todella hienoja. Vasta sitten Misra Ja Nael huomasivat paketit, joita Vieras piteli sylissään. He päättivät jatkaa lahjojen jakoa, kun se kerran oli päässyt alkamaan. Niinpä itse kukin haki lahjat piiloistaan.
Anna oli jossakin välissä ehtinyt kutomaankin: Lapset saivat uudet villapaidat, Ben lapaset ja Vieraallekin oli pehmeä paketti, josta paljastui kaulaliina. Kaikki kiittivät Annaa sydämellisesti. Seuraavaksi lapset vaativat saada vaihtaa lahjoja. Nael antoi Misralle kauniin kaulakorun, jonka nähtyään tyttö kapsahti veljensä kaulaan. Nolostuneena Nael pyysi häntä antamaan oman lahjansa. ”Se ei ole mitään kovin hienoa, mutta…” Misra sanoi antaen oman lahjansa. Paketista paljastui pieni kankainen pussi, jonka kyljessä luki harakanvarpaisin kirjaimin: ”ensiapu pussi”. Pussin sisällä oli erilaisia sidetarpeita ja hakaneuloja ynnä muuta. Nael katsoi hämmästyneenä Misraa, joka selitti punastuen: ”No kun sinä aina teet kaikenlaista uhkarohkeaa ja satutat itsesi ja revit vaatteesi, niin siinä on tarvikkeita, joilla voit ensihätään kursia itsesi kokoon.” Kaikki purskahtivat nauruun ja Nael kaappasi siskonsa karhumaiseen syleilyyn nauraen: ”Olet sinä kyllä yliveto, Misra! Mistä keksitkin noin hauskan idean?” Misra oli tyytyväinen, että veli piti hänen lahjastaan.
Lapset pahoittelivat, ettei heillä ollut lahjaa vanhemmilleen, mutta Ben sanoi: ”Ei se mitään, sillä te olette antaneet meille suuremman lahjan kuin arvaattekaan. Ilman teitä emme varmaankaan äitinne kanssa olisi ottaneet Jeesusta vastaan, koska suurin todistus Jumalan todellisuudesta olitte te ja teidän uskonne.” Sitten Ben meni eteiseen ja toi sieltä lahjansa lapsille. Nyt paljastui, mitä hän oli verstaassaan puuhastellut päivät pitkät. Hän kantoi huoneeseen keinuhevosen Misralle ja uuden, kauniin kelkan Naelille. ”Onneksi olin ehtinyt jo aloittaa näiden tekemistä, koska muuten en olisi varmaan ehtinyt saada niitä valmiiksi”, hän sanoi. Lapset olivat ihastuksesta suunniltaan. ”Nyt Misra voi laskea vanhalla kelkallani ja minä tällä uudella”, Nael huudahti. Vaimolleen Ben antoi puusta veistetyn pannunalusen, mistä Anna kiitti häntä suukolla. Vieraan lahjaan aika ei kuitenkaan ollut riittänyt, mitä Ben kovasti pahoitteli, mutta Vieras vakuutteli, ettei se haitannut häntä lainkaan.
Viimeisenä oli Vieraan vuoro antaa lahjansa. Hänellä oli yhteinen lahja Misralle ja Naelille sekä koko perheelle osoitettu paketti. Lapset löysivät kääreestä Lasten Raamatun, jossa oli hauskoja kuvia. ”Ajattelin, että teidän on ehkä mukavampaa opiskella Raamattua, kun se on helpommin ymmärrettävässä muodossa ja kuvat tuovat kertomuksiin syvyyttä” Vieras sanoi. Lapset pitivät lahjasta, sillä heidän täytyi myöntää, että Vieraan Raamattua oli hieman hankalaa lukea ja ymmärtää. Koko perheen yhteinen lahja olikin sitten aivan oikea Raamattu. Vieras selitti: ”Tulette tarvitsemaan sitä pysyäksenne uskon tiellä. Jokaisen kristityn tulisi tutkiskella Raamattua mahdollisimman usein, onhan se Jumalan sanaa.”
Koko perhe kiitti lahjoista sydämellisesti. Misra ja Nael supattelivat jotakin ja livahtivat sitten huoneeseen. Heidän palatessaan Nael piilotteli selkänsä takana jotakin ja sanoi juhlallisesti: ”Vieras, mekin haluamme antaa sinulle jotakin. Se ei ole mitenkään hieno lahja tai ehkä sitä ei voi oikein kutsua lahjaksi lainkaan, mutta uskomme, että kuitenkin sinulla on sille aivan erityinen arvo.” Nael veti selkänsä takaa esiin Vieraan Raamatun. Vieras otti sen käteensä ja piti sitä edessään. Sitten hän sulki sen syliinsä ja sanoi: ”Kiitos. En tiennyt, näkisinkö sitä enää, kun jätin sen teidän löydettäväksenne, ja olin muutenkin aikonut antaa teidän pitää sen. Mutta nyt kun teillä on minun antamani lasten Raamattu ja koko perheen yhteinen oikeakin, voin kai ottaa tämän hyvillä mielin takaisin.”
Nyt lahjat oli jaettu ja kaikki istuivat kuusen juurelle. Vieras avasi takaisin saamansa Raamatun sanoen: ”Vaikka lahjat ovatkin hauskoja, herkut hyviä ja kuusi kaunis, emme saa unohtaa, mistä koko joulussa on kyse. Siksi luenkin nyt teille, mitä ensimmäisenä jouluna tapahtui.” Ja niin Vieras alkoi lukea kuinka Jumala ensin ilmoitti Johannes Kastajan syntymän Sakariaalle ja tämän vaimolle Elisabetille ja kuinka kuusi kuukautta sen jälkeen Maria tuli enkelin ilmoituksen mukaisesti raskaaksi. Vieras luki samettisella, matalalla äänellään, joka lumosi kuulijansa ja loihti tapahtumista elävän kuvan kaikkien mieliin. Lopulta hän pääsi varsinaiseen jouluevankeliumiin: ”Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano…” Vieras luki, kuinka Maria ja Joosef eivät Betlehemissä löytäneetkään majapaikkaa vaan joutuivat menemään yöksi talliin, jossa Maria synnytti pojan. Hän luki, kuinka enkelit ilmestyivät paimenille ja julistivat näille ilosanoman syntyneestä Vapahtajasta, jota paimenet lähtivät riemuiten katsomaan.
Vieras luki vielä Matteuksen evankeliumista idästä tulleista tietäjistä, jotka seurasivat tähteä. Hänen lopetettuaan vallitsi hetken hiljaisuus, jona kaikki pohtivat kuulemaansa. Kuusen kynttilät loivat tunnelmaa lepattaessaan kauniin puun oksilla. Lopulta Misra ehdotti: ”Mentäisiinkö ulos katsomaan tähtiä? Ehkä siellä tänäänkin on yksi muita kirkkaampi muistuttamassa Jeesuksen syntymästä.” Kaikki innostuivat ajatuksesta ja lähtivät ulos tähtikirkkaaseen yöhön. He katselivat yläpuolellaan kaartuvaa linnunrataa ja huokailivat ihastuksesta ja osoittelivat tuttuja tähtikuvioita.
Yhtäkkiä Nael kysyi: ”Mikä tuo ääni on?” Kaikki hiljenivät kuuntelemaan. Oli täydellisen äänetöntä. ”Se on hiljaisuus!” Ben huudahti. ”Tuuli on tyyntynyt!” Anna päivitteli: ”Mutta kuinka se on mahdollista? Täällä ei ole koskaan ollut täysin tyyntä sinä aikana, jona olemme täällä asuneet!” Kaikki kuuntelivat lumoutuneina täysin tyyntä yötä. Sitten Vieras tokaisi: ”Minä luulen sen johtuvan siitä, että täällä alkavat puhaltaa pian aivan uudet tuulet.” Muut pohtivat hänen sanojaan ja myöntelivät. Ehkä asia oli niin.
Täysi hiljaisuus palasi jälleen, ainoastaan heidän hengityksensä ääni rikkoi sen. He katsoivat taivasta miettien tulevaa. Sitten Vieraan matala ja pehmeä ääni alkoi laulaa:

”Jouluyö, juhlayö.
Päättynyt kaikk’ on työ,
Kaks’ vain valveill’ on puolisoa,
Lapsen herttaisen nukkuessa
Seimikätkyessään, seimikätkyessään.”

Muutkin yhtyivät lauluun lapsia myöten, sillä heidän vanhempansa olivat opettaneet sen heille aiemmin päivällä. He eivät vielä muistaneet kaikkia sanoja, mutta ainakin he lauloivat sitäkin kovempaa säkeistön loput. Niin tämä pieni kuoro lauloi:

”Jouluyö, juhlayö.
Paimenill’ yksin työ.
Enkel’ taivaasta ilmoitti heill’:
Suuri koittanut riemu on teill’
Kristus syntynyt on, Kristus syntynyt on!

Jouluyö, juhlayö.
Täytetty nyt on työ.
Olkoon kunnia Jumalalle!
Maassa rauha, myös ihmisille
Olkoon suosio suur’, olkoon suosio suur’!”

Luukku 23

Nael avasi aamulla silmänsä ja tiesi, että jokin oli muuttunut. Eilisen tapahtumat palailivat hiljalleen hänen mieleensä ja hän ihmetteli, olivatko ne todella tapahtuneet vai oliko se kaikki ollut pelkkää unta. Jännittyneenä Nael nousi, kiipesi kerrossängyn tikkaat alas hiljaa, sillä Misra nukkui vielä, ja juoksi tupaan. Siellä hän näki Vieraan istumassa pöydän ääressä. Ilo levisi pojan kasvoille ja hän huudahti: ”Se siis todella tapahtui!”
Naelin äiti tuli keittiöstä ja toivotti hyvän huomenen suudellen poikaansa poskelle. Naelia huimasi, sillä hän ei jaksanut muistaa, milloin hänen äitinsä olisi viimeksi suudellut häntä. Hämillään hän vastasi toivotukseen. Äiti hymyili ja sanoi: ”Istu alas, puuro on kohta valmista.” Nael istui Vieraan viereen pöydän ääreen. Misrakin tuli pian Naelin jälkeen ja sai samanlaisen vastaanoton, paitsi että se sisälsi myös pyynnön pöydän kattamisesta.
Pian myös perheen isä tuli sisään ja puurokin valmistui. Koko joukko istui pöydän ääressä ja aikoi nälkäisenä aloittaa aterian, kun Anna huudahti: ”Odottakaa! Minun mielestäni meidän pitäisi ottaa tavaksemme lukea ruokarukous ennen ateriaa. Se oli tapana minun lapsuudessani ja tulisihan meidän kiittää Jumalaa, että hän antaa meille ruokaa syödä.” Muut näyttivät hieman vastahakoisilta, mutta ristivät kuitenkin kätensä. Pohjimmiltaan jokainen oli kuitenkin iloinen, että tämä tapa oli ylipäätään mahdollinen. Ja hetken päästä kaikki pääsivätkin puuronsa kimppuun.
Vieraan lopetettua aamiaisensa hän otti puheeksi asian, jota itse kukin oli mielessään pohtinut: ”Tiedättehän, että huomenna on jouluaatto. Mietin tässä vain, aiommeko viettää sitä, sillä valmistelujen suhteen alkaa tulla vähitellen kiire.” Benin katse kiersi kaikkien kasvoissa ja hän sanoi: ”Tottahan meidän täytyy joulua viettää! Lapset ovat saaneet kuulla siitä niin paljon, että emme kai me voi tuottaa heille pettymystä.” Misra ja Nael hurrasivat ja olivat tuskin uskoa tilannetta todeksi. Heidän unelmansa olivat todella toteutuneet ja he saisivat viettää ihan oikean joulun!
Vieraan johtamana alettiin suunnitella, mitä kaikkea pitäisi vielä tehdä. Anna sanoi muistavansa vielä joulureseptit melko hyvin ja Nael muistutti, että he olivat jo tehneet kaikenlaisia koristeita, joita voitaisiin käyttää. Lapset olivat innosta sykkyrällä kuunnellessaan keskustelua. Kun vanhemmat vielä lupasivat, että he saisivat olla pois koulusta muutaman päivän ollakseen apuna valmisteluissa ja viettääkseen joulua rauhassa, oli heidän ilonsa valtaisa.
Misra alkoi häärätä äitinsä apuna keittiössä, isä meni sikaa teurastamaan ja Vieras ja Nael lähtivät ladolle noutamaan sinne kätkettyjä koristeita. Matkalla Nael kertoi, kuinka Rhes oli alkanut kiusata häntä koulussa ja pyysi neuvoa tilanteeseen. Vieras sanoi: ”Harmillista, että poika on päättänyt kiduttaa sinua tuolla tavalla. Mutta minä luulen, että sinun pitäisi keskustella asiasta isäsi kanssa. Teidän pitäisi muutenkin koko perheenä pohtia, miten aiotte toimia tästedes: pidättekö uskonne salassa vai kerrotteko siitä karkotuksen uhallakin.” Nael näytti mietteliäältä ja nyökkäsi.
He jatkoivat matkaansa vaitonaisina. Sitten Nael kysyi: ”Kun jätit Raamattusi latoon, ajattelitko, ettet näe meitä enää?” Vieras hymyili ja vastasi: ”En ajatellut asiaa niin, vaan annoin sen Jumalan käsiin: jos hänen tahtonsa olisi ollut, etten olisi tavannut teitä uudelleen, olisin tyytynyt siihen. Mutta olen toki iloinen, että tässä kävi näin.” ”Niin minäkin, totta vie!” huudahti Nael ja he molemmat nauroivat iloista naurua, josta kaikki huolet olivat kaikonneet.
Naelin ja Vieraan palatessa heitä tervehti herkullinen tuoksu heti ovensuussa. Leivontapuuhat olivat jo täydessä vauhdissa. Misra huusi keittiöstä: ”Nael, tule sinäkin tekemään pipareita, tämä on hauskaa!” Nael riisui ulkovaatteensa ennätysajassa ja vilahti keittiöön. Siellä Misra taiteili äitinsä kanssa veitsellä taikinasta erilaisia kuvioita, sillä minkäänlaisia muotteja ei tietenkään ollut. Naelkin sai käteensä veitsen ja alkoi vuodattaa luovuuttaan taikinaan. Tuloksena oli jos jonkinlaista kuviota, joista osa oli perinteisiä tähtiä, nissejä ja sydämiä, mutta osa mitä mielikuvituksellisempia hahmoja.
Viimeistenkin valmistuessa ja päästessä uuniin tiedusteli Vieras Annalta: ”Osaatteko kenties myös glögi-ohjeen?” ”No, tottahan toki”, äiti vastasi. Vieras näytti ilahtuneelta, olihan hän itse toivonut voivansa opettaa reseptin Misralle. Nyt tyttö sai opetella sen äitinsä johdolla. Ben tuli sisään ja ilmoitti kinkun olevan paistovalmis. Jouluvalmistelut etenivät siis vikkelästi, mutta tehtävää oli vielä paljon.
Seuraavana oli vuorossa joulukuusen noutaminen. Anna vakuutteli pärjäävänsä keittiössä yksinkin, joten Misrakin pääsi mukaan. Niinpä he suuntasivat metsään kirves Benin olalla keikkuen. He kävelivät kauan, mutta sopivaa kuusta ei tahtonut löytyä. Aina jonkun ehdottama puu oli jonkun toisen mielestä liian harva, liian tuuhea, liian kapea tai liian leveä. Lasten jalkoja alkoi jo väsyttää ja heistä alkoi vähitellen tuntua, että puu kuin puu kelpasi. Äkkiä hieman kauemmas taivaltanut Vieras huusi: ”Tulkaa tänne! Taisin löytää juuri sopivan!” Muut raahustivat äänen suuntaan valmiina lausumaan perusteen sille, miksi puu ei kelpaisi. Sen nähdessään he kuitenkin kaikki seisahtuivat ja huokaisivat ihastuksesta. Heidän edessään oli mitä kaunein kuusi, joka oli täydellinen joulupuuksi. ”Tämä se on”, Misra huusi. Kukaan ei vastustanut.
Ben tarttui kirveeseen ja harmitteli, että oli suorastaan sääli kaataa noin kaunista puuta. Kirves kuitenkin heilahti muutaman kerran ja niin kuusi kaatui maahan. He lähtivät viemään sitä kotiin tyytyväisinä siihen, etteivät olleet heltyneet ottamaan jotakin toista, sillä tämä kuusi oli totisesti vaivan arvoinen. Kotiin päästyään he näyttivät sen heti Annalle, joka ihasteli sen olevan kaunein joulukuusi, jonka oli eläissään nähnyt. Puu sai jäädä vielä ulos odottamaan, sillä he eivät olleet vielä keksineet, mitä käyttäisivät kuusenjalkana. Ratkaisu kuitenkin löytyi pienen puuvajassa puuhailun päätteeksi ja niin kaunis kuusi pääsi sisälle odottamaan koristelua.
Anna oli ehtinyt sillä välin tehdä ruokaa ja koko joukolla olikin jo sudennälkä. Jälkiruuaksi saatiin pipareita ja joulutorttuja, jotka Anna oli pyöräyttänyt kuusenhakumatkan aikana. Kaikki söivät nautinnolla. ”Aijai, kyllä sitä on näitä herkkuja kaivattukin”, kommentoi Ben. ”Onhan siitä kauan aikaa, kun viimeksi sai torttuja maistella.”
Valmistelut jatkuivat iltaan saakka ja vähitellen pienessä kodissa alkoi näyttää joululta. Kinkku laitettiin uuniin paistumaan ja Anna kaivoi mielensä perukoilta ohjeet jouluherkkuihin. Ymmärrettävää oli, että iltasella koko konkkaronkka oli lopen uupunut. He rauhoittuivat kuuntelemaan Vierasta joka kynttilöiden loisteessa luki heille Raamattua ja opetti. Misra ja Nael olivat päivän touhuilusta niin väsyneitä, että nukahtivat kesken kaiken. Vanhemmat kantoivat heidät sänkyyn uneksimaan huomenna koittavasta juhlapäivästä.
Vieras, Ben ja Anna rukoilivat vielä ennen kuin itsekin panivat maata. He pyysivät Jumalaa siunaamaan heidän joulunsa ja varjelemaan sen pahan voimilta, jotta mikään ei pääsisi sitä pilaamaan. Lopulta kolme aikuistakaan ei jaksanut enää panna vastaan väsymykselle vaan vetäytyivät peteihinsä ja nukahtivat saman tien. Ainoastaan Anna heräili välillä tarkistamaan, miten kinkku paistui.

Luukku 22

Tuuli ei vieläkään lopettanut raivoamistaan. Se tahtoi väkisin kaataa jok’ikisen ulos uskaltautuneen, joten kaupungissa ei näkynyt kovinkaan paljon väkeä ulkona. Kaksi salaperäistä viittoihin kietoutunutta hahmoa kuitenkin asteli määrätietoisesti eteenpäin kadulla. Hämärä oli jo saanut voiton päivänvalosta ja pian pimeä nielaisisi kaiken sisäänsä, sillä pilvienpeittämät taivaat eivät sallineet kuun tai tähtien valon pääsyä maan kamaralle.
Salaperäiset hahmot näyttivät viimein saavuttaneen päämääränsä kadun päässä. He vilkaisivat ympärilleen tarkkailijoiden varalta ja koputtivat sitten oveen salaisen koodin. Ovi raottui hieman ja välistä kurkisti joku. Sitten uksi avautui päästäen koputtajat sisään. Sitten se jälleen nopeasti sulkeutui.
Oven avaaja oli vanhanpuoleinen, harvahampainen ja -hiuksinen mies. Toinen sisään tulleista kysyi: ”Onko hän täällä?” Mies vastasi: ”Kyllä, sain hänet kiinni nähtyäni hänet torilla ruokaa ostamassa. Seurasin häntä ja nappasin tilaisuuden tullen. Kysyjä nyökkäsi hyväksyvästi ja otti viittansa sisästä pussukan, jonka sisältöä vanha mies heti ahneesti alkoi tutkia. Mies nyökkäsi hyväksyvästi ja luovutti vaihtokauppana avaimen. Sitten samainen viitaan kietoutunut henkilö sanoi: ”Voit mennä, Brutus.” Vanha mies nyökkäsi ja lähti.
Salaperäiset muukalaiset katsoivat toisiinsa, menivät käytävän päässä olevalle ovelle ja avasivat sen saamallaan avaimella. Ovi aukesi saranat hieman vingahtaen ja paljasti näkymän sisään. Huoneessa ei ollut paljon kalustusta, ainoastaan vanha ja kulunut vuode sekä keskellä pöytä, jonka ääressä istui eteensä tuijottava mies. Hän oli Vieras. Oven avautuessa hän käänsi päätään hitaasti katsoakseen, kuka tuli. Hän ei näyttänyt yllättyneeltä.
Viittaan kietoutuneet astuivat sisään ja lukitsivat oven takanaan. Sitten he riisuivat viittansa ja tulijat paljastuivat Misran ja Naelin vanhemmiksi. Vieras katsoi heitä ilmeenkään värähtämättä. Kun he olivat astelleet pöydän luo ja istuneet häntä vastapäätä, sanoi Vieras vihdoin: ”Jotenkin arvasin, että te olitte tämän takana.” Molemmat virnistivät ilkeästi ja isä sanoi: ”Ei kai meidän pidä anteeksi pyydellä, koska et tehnyt kuten sanoimme ja lähtenyt pois. Annoimme myrskyn jälkeisen päivän armonaikaa, mutta tänään sinun olisi jo pitänyt olla tiessäsi. Ellet sitten ole päättänyt luopua uskomuksistasi ja hyväksyä Tuulten kaupungin periaatteet.” Vieras pudisti päätään irrottamatta tapansa mukaisesti hetkeksikään katsettaan Misran ja Naelin vanhemmista. Isä huokaisi ja sanoi: ”Arvelinkin niin. Te uskovaiset olette aina olleet niin sitkeästi kiinni periaatteissanne.”
Vieras katsoi heitä uteliaana. ”Ovatko Misra ja Naelkin niiden sitkeiden tapausten joukossa?” hän kysyi. Lasten vanhemmat näyttivät nyt hieman ärtyneiltä, mutta heidän ensitapaamisestaan Vieraan kanssa poiketen isäkin säilytti tällä kertaa malttinsa. Hieman nolona hän myönsi: ”No, täytyy kyllä sanoa, että olisin odottanut heidän jo antaneen periksi. Mutta luultavasti he luovuttavat kuitenkin jossain vaiheessa, kun kyllästyvät ja innostuvat jostakin muusta.” Vieras kohotti toista kulmakarvaansa. ”Näinkö uskotte?” Lasten isä näytti hämmentyvän hetkeksi, mutta nyökkäsi sitten pontevasti.
Äkkiä vieressä hiljaa istunut vaimo puhkesi ensimmäistä kertaa puhumaan Vieraan kuullen: ”Ben, älä viitsi esittää välinpitämätöntä. Tiedät itsekin, että he ovat jo pitkän aikaa olleet aivan erilaisia kuin ennen. Ja entäs nyt sitten? Eilen he julistivat, että aikovat järjestää oman joulun pidimmepä siitä tai emme ja kun annoit heille selkäsaunoja vuorotellen, alkoi toinen hoilata täyttä kurkkua joululauluja. Asia on aivan kuin tämä mies sanoi silloin ladossa: kyse ei ole pelkästä ohi menevästä leikistä vaan lapset ovat selvästi vakavasti tehneet päätöksensä eivätkä siitä hevillä luovu.”
Isä tuijotti vaimoaan suu auki ja Vieraskin näytti hieman hämmästyneeltä mutta samalla ilahtunut hymy pyrki hänen kasvoilleen. Toivuttuaan ällistyksestään Misran ja Naelin isä, Ben, tulistui ja tiuskaisi vaimolleen: ”Mitä sinä nyt menit paljastamaan tuolle asioita, jotka eivät hänelle kuulu?” Sitten hän nousi tuoliltaan niin vauhdikkaasti, että se kaatui kolahtaen lattialle. Ben harppoi huoneen ainoan ikkunan ääreen ja katseli synkkään yöhön äkämystyneenä.
Vieras naurahti hieman, jolloin äiti mulkaisi häntä ja kivahti: ”Mitä sinä naureskelet siinä?” Vieras rykäisi, muttei kyennyt kätkemään hymyään. ”En tahdo loukata, mutta on helppoa nähdä, mistä Nael on perinyt - hm - itsepäisyytensä.” Silloin äitikin hymähti ja sanoi suunnaten sanansa osittain miehelleen: ”Kyllä, heissä on kyllä samaa jääräpäisyyttä.” Hän hiljeni hetkeksi ennen kuin jatkoi: ”Mutta jokin aika sitten Naelissa tapahtui selvä muutos. Silloin, kun hän teki koulussa kiusaa laittamalla hämähäkkejä koulutoveriensa eväisiin ja lavastamalla vielä toisen pojan syylliseksi. Ensinnäkin minua ihmetytti, miksi hän ylipäätään tunnusti asian. Toisekseen… Hän oli niin nöyrä. Hän ei pistänytkään vastaan tai edes huutanut, kiljunut ja itkenyt niin kuin yleensä selkäsaunan saadessaan vaan alistui sanomatta yhtäkään vastustelevaa sanaa. Ja se minua erityisesti kosketti, kun hän pyysi meiltä anteeksi sitä, että oli ollut tuhma poika ja lupasi parantaa tapansa. Mikä kumma Naeliin on mennyt? Mikä hänet on saanut niin muuttumaan?”
Vieras hymyili ja katsoi edessään istuvaa naista, jonka silmissä kiilsivät liikutuksen kyyneleet. ”Tiedättekö, kaksi päivää ennen tunnustamistaan Nael antoi sydämensä Jeesukselle”, hän kertoi. ”Misra oli tehnyt niin hieman aiemmin ja Nael halusi saman rauhan, jonka oli nähnyt Misran saavan. Jumala on tehnyt Naelista uuden luomuksen, hän on saanut uudestisyntyä. Siksi hän on niin erilainen.” Lasten äiti tuijotti Vierasta pelästyneenä ja painoi sitten katseensa miehen kirkkaiden silmien edessä. ”Se on siis sittenkin totta”, hän kuiskasi. Vieras ei udellut vaan odotti rauhassa, että hän jatkaisi jos vain haluaisi.
Äiti alkoi kertoa: ”Kun olin lapsi, olin oikeastaan aika uskonnollinen. Kasvoin perheessä, jossa uskonasioita pidettiin paljon esillä ja kirkossa käytiin joka sunnuntai. Tullessani vanhemmaksi aloin kuitenkin omaksua sellaisia ajatuksia, että Jumalaa ei ole ja jokainen ihminen on oman onnensa seppä. Vieraannuin yhä enemmän lapsena oppimistani arvoista, kun tapasin Benin ja aloin liikkua hänen ja muiden sellaisten kanssa, jotka olivat todella jyrkästi kristinuskoa vastaan. Jossain vaiheessa virisi ajatus siitä, että hylkäisimme kaiken siihen liittyvän ja vetäytyisimme jonnekin, missä voisimme elää täysin eristyksissä tuosta yhteiskunnan joka nurkkaan päässeestä opista.
”Itse en ollut kovin innokas ajatuksen kannattaja nimenomaan taustani vuoksi. Sehän tarkoitti, että minun olisi hylättävä kaikki läheiseni ainiaaksi. Sitten äitini kuoli. Hän oli ollut leski jo monta vuotta ja nyt oli hänenkin aikansa jättää tämä maallinen elämä. Surin äidin kuolemaa ankarasti, sillä hän oli ollut minulle todella läheinen. Mieleni valtasi ahdistus siitä, että en näkisi äitiä enää, sillä olin luopunut uskostani kuolemanjälkeiseen elämään jo kauan sitten. Sisarenikin oli vieraantunut lapsena omaksumastaan uskosta, mutta äidin kuoleman jälkeen hän eräänä päivänä tuli kertomaan minulle antaneensa sydämensä Jeesukselle ja tulleensa uudeksi. Minun silmissäni hän oli heikko: hän oli epätoivossaan tarvinnut jonkinlaista jumalaa, joka auttaisi hänet surustaan. Niinpä tein päätöksen lähteä Benin mukana tänne. Luulin voivani ikuisiksi ajoiksi unohtaa Jumalan, jota olin alkanut vihata. Mutta sitten tulitte te ja tarjositte noita oppeja omille lapsilleni. Nyt en voi enää kieltää etteivätkö he olisi muuttuneet, etteikö Jeesuksessa todella olisi muuttava voima.”
Äiti nyyhkäisi. Vieras katsoi häntä vakaasti kuunneltuaan keskeyttämättä naisen kertomusta. Äiti sanoi itkuisella äänellä: ”Kaiken piti muuttua hyväksi, kun eristäydyimme tänne hyläten entisen. Aluksi se tietenkin olikin jännittävää ja olin helpottunut voidessani karistaa äidin kuoleman aiheuttaman ahdistuksen mielestäni. Mutta sitten aloin nähdä, ettei elämä ollutkaan niin ruusuista. Ben muuttui, hänestä tuli yhä herkempi suuttumaan ja väkivaltainenkin. Ei hän aina sellainen ollut, mutta ajan myötä, erityisesti lasten synnyttyä, hänestä tuli välinpitämättömämpi ja ahdistuneempi ja yhä useammin toivoin, että asiat voisivat muuttua jälleen hyviksi.”
Äiti alkoi nyyhkyttää kykenemättä enää jatkamaan. Ben seisoi yhä ikkunan luona, mutta hän oli puristanut kätensä nyrkkiin, niin että rystyset olivat vaalenneet. Vieras antoi itkevälle naiselle nenäliinan ja tämän niistettyä hän katsoi tätä lempeästi silmiin ja kysyi: ”Haluaisitko sinäkin ottaa Jeesuksen vastaan ja antaa hänen tehdä sinut uudeksi aivan kuten hän teki Misran ja Naelin?” Äiti näytti hieman pelästyneenä ja epäröi.
Silloin Ben vihdoin tuli ikkunan luota ja löi nyrkkinsä pöytään. ”Anna”, hän sanoi matalalla äänellä. ”Jos teet sen valinnan, tiedäthän mitä siitä seuraa? Sinut karkotetaan Tuulten kaupungista. Tahdotko todella tehdä sellaisen ratkaisun?” Ben katsoi vaimoaan silmiin ja tämä näki tuskan hänen silmissään. Anna käänsi katseensa pois ja sanoi: ”En tiedä, Ben. En tiedä, jaksanko tätäkään enää. Tahtoisin, että voisin muuttua paremmaksi, sillä olen ollut huono äiti ja vaimo, joka vain nalkuttaa eikä ole mihinkään tyytyväinen. Luulen, etten kestä enää. Enkä oikein voi enää kieltääkään Jumalaa.”
Hän katsoi kärsivällisenä ja hiljaisena odottavaa Vierasta silmiin ja sanoi: ”Kyllä. Kyllä minä haluaisin antaa Jeesuksen tehdä minut aivan uudeksi.” Ben iski uudelleen nyrkillään pöytää ja mutisi kirouksia. Sitten hän meni takaisin ikkunan luo ja painoi kasvonsa käsiinsä. Hänen vaimonsa katsoi häntä surullisena, mutta kääntyi sitten Vieraan puoleen, joka selitti tälle nopeasti evankeliumin sanoman. Sitten he polvistuivat lattialle ja rukoilivat Jumalaa antamaan Annan synnit anteeksi Jeesuksen veren nimessä.
Yhtäkkiä Anna alkoi nauraa. Aluksi se alkoi pienenä, mutta pian nauru suorastaan pulppusi hänestä. Silloin Ben kääntyi ikkunasta ja katsoi vaimoaan, joka näytti ihmeen kauniilta nauraessaan sydämensä pohjasta aitoa, iloista naurua. Ben ryntäsi hänen luokseen kyynelten valuessa poskilleen. ”Voi, Anna, kuinka olenkaan kaivannut kuulla sinun nauruasi! Et ole vuosiin nauranut tuota aitoa, ilon ja riemun täyttämää nauruasi, joka minut alun perin sai sinuun rakastumaan.” Anna katsoi miestään säteilevin silmin, ihmeellisen kirkkain. Hän otti miehensä kyyneleiset kasvot käsiinsä ja katsoi tätä syvälle silmiin. ”Anteeksi, Ben, kun olen tuottanut sinulle huolta ja tuskaa. Mutta näetkö? Jumala todella on olemassa ja hän otti kaiken katkeruuden ja murheen pois antaen tilalle rauhan ja ilon. Voi, Ben, toivoisin niin, että sinäkin voisit ottaa hänet vastaan!”
Ben alkoi parkua kuin pieni lapsi ja heittäytyi Annan syliin. Rauhoituttuaan hieman hän katsoi ensin vaimoaan ja sitten Vierasta. ”Kyllä”, hän sanoi. ”Aivan kuten sanoit, olen kieltäytynyt näkemästä todisteita, joita Jumala on eteeni asettanut. Olen paennut häntä liian kauan ja minusta on tullut juuri sellainen, jollaiseksi en koskaan olisi tahtonut tulla. Mutta nyt olen umpikujassa ja ainut mahdollisuus on nöyrtyä ja myöntää olleeni väärässä. Joten kyllä, minäkin haluan ottaa hänet vastaan.”
Niinpä pienessä, karussa huoneessa saatiin kokea suunnatonta iloa sinä iltana. Benkin rukoili Vieraan kanssa rukouksen, joka muutti hänen elämänsä suunnan. Ja arvaatte varmaan, että suurin ilo syntyi, kun Ben ja Anna tulivat kotiin Vieras mukanaan. Misra ja Nael olivat olleet huolesta suunniltaan ja rukoilleet koko illan, ja nyt he saivat nähdä paljon suuremman rukousvastauksen kuin olivat osanneet edes toivoa.

Luukku 21

Lapset elättelivät seuraavanakin päivänä yhä toivoa Vieraan paluusta ladolle. He eivät kuitenkaan viitsineet pinnata toista kertaa, sillä selitys myrskyn tuhoissa tarvittavasta korjausavusta ei olisi ollut enää uskottava. Kuitenkin heti koulun loputtua lapset lähtivät ladolle niin nopeasti kuin vain lyhyillä jaloillaan pääsivät. Sää oli yhä tuulinen, mutta parempi kuin edellisenä päivänä.
Lasten sydämet jyskyttivät jälleen, kun he työnsivät ladon oven auki. Sisällä ei kuitenkaan ollut ketään ja pettymys valtasi toistamiseen lasten mielet. He kuitenkin päättivät odottaa tänäänkin jonkin aikaa ennen kuin lähtivät kotiin. Nael käveli edestakaisin hermostuneena. “Ei kai Vieras todella ole voinut lähteä?” hän pohti. “Hän ei vaikuta sellaiselta ihmiseltä, joka säikähtäisi niin vähästä ja pötkisi pakoon. Kyllä kai hän olisi jonkinlaisen merkin itsestään jättänyt.”
Naelin jatkaessa levotonta tallustamistaan Misra istui apeana Vieraan paikalle. Painauma oli hänelle hieman liian suuri. Ikävä tulvahti hänen pieneen sydämeensä. “Niin”, tyttö sanoi. “En minäkään uskoisi, että Vieras lähtisi noin vain hyvästelemättä. Mutta missä hän voisi olla, jos häntä ei näkynyt kaupungissa eikä hän tullut tännekään?” “En tiedä”, vastasi Nael. “Mutta voisiko olla, että meiltä on jäänyt jotain huomaamatta?”
Misra kellahti huokaisten selälleen heiniin. “Mitä muka?” hän ihmetteli. “Ainoa asia, mikä meitä yhdistää on tämä lato.” Nael napsautti sormiaan. “Siinä se!” hän huudahti. “Ehkä hän on jättänyt tänne jonkinlaisen merkin, joka kertoo, missä hän on!” Misra kohotti hieman päätään heinistä nähdäkseen Naelin, joka oli viimein pysähtynyt harpottuaan edestakaisin. Hän kysyi: “Eivätkö äiti ja isä olisi huomanneet, jos täällä olisi jokin sellainen merkki? He ovat selvästi käyneet täällä eilen, sillä näithän kahdet tänne johtaneet jäljet ja isän vihaisen katseen tänä aamuna. Hän ei selvästikään pitänyt siitä, että olimme käyneet täällä eilen.” Nael ei kuitenkaan välittänyt Misran huomautuksesta vaan alkoi tutkia latoa. “Täällä on oltava jotain, mitä he eivät ole huomanneet.”
Misra huokaisi ja päätti auttaa Naelia. Saattoihan asia olla juuri niin kuin isoveli sanoi. Niinpä hän tuki itseään käsillään noustakseen istualleen. Silloin hänen kätensä osui johonkin heinien seassa. Kummastuneena hän siirsi heiniä ja hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä. “Nael!” hän huusi. “Tule äkkiä tänne!” Nael, joka oli juuri kavunnut tutkimaan kattoparruja, hyppäsi heti alas pehmeisiin heiniin ja riensi Misran luo. Misra näytti mitä oli löytänyt. Se oli Vieraan Raamattu.
“Taisit sittenkin olla oikeassa”, Misra kuiskasi. “Vieras välittää Raamatustaan niin paljon, ettei olisi jättänyt sitä tänne vahingossa.” Nael nyökkäsi ja otti varovasti paksun, nahkakantisen kirjan heinistä ikään kuin olisi pelännyt sen katoavan Vieraan tavoin. Hän avasi sen. Ensimmäisellä sivulla luki ‘Pyhä Raamattu’. Nael lehteili sivuja epätietoisen näköisenä, sillä vaikka Vieras oli lukenut heille Raamattua, eivät lapset oikeastaan tienneet siitä paljoakaan. He katselivat sisällysluetteloa. “Onpas siinä paljon kirjoja”, Misra ihmetteli. “Mistä meidän oikein pitäisi aloittaa lukeminen?” “Alusta kai, niin kuin kirjat yleensäkin”, Nael vastasi.
Niinpä hän käänsi sivua. Siinä luki vain ‘Vanha testamentti’. “Mitähän tuo tarkoittaa?” Misra hämmästeli jälleen. Nael käänsi jälleen sivua ja lapset alkoivat lukea. Pian Nael huudahti: “Tämähän on se kohta, jonka Vieras luki meille aivan ensimmäiseksi Raamatusta!” “Niin on”, huomasi Misrakin. “Mutta minä ihmettelen, pitääkö meidän todella aloittaa aivan alusta. Vierashan luki suurimman osan kohdista kirjan keski- ja loppuvaiheilta.”
Misra otti Raamatun Naelilta ja koetti matkia Vieraan tapaa selailla sitä. Hän käänsi kirjan sivut keskivaiheille. Lapset kumartuivat lukemaan ladon himmeässä valossa. Nael luki ääneen, sillä hän luki paremmin kuin Misra: “Voi! Miten yksin onkaan nyt kaupunki, ennen niin täynnä väkeä! Kansojen valtiatar on kuin leski. Maitten ruhtinatar tekee orjan työtä.” Lapset katsoivat hetken hiljaa toisiaan, kunnes Misra tokaisi: “Minä en kyllä ymmärtänyt tuosta sanaakaan!” “En minäkään”, myönsi Nael.
Nyt oli Naelin vuoro koettaa. Hän käänsi Raamatun sivut kirjan loppupuolelle. Sivun ensimmäiset sanat hän luki ääneen: “Mutta Saul tahtoi tuhota seurakunnan. Hän kulki talosta taloon, raastoi miehet ja naiset ulos ja toimitti heidät vankilaan.” Jälleen he katsoivat toisiaan ihmeissään. “Eihän tästä saa mitään tolkkua”, Nael sanoi ja paukautti Raamatun kiinni.
Silloin sen välistä lennähti pieni lappunen, jota he eivät olleet huomanneet. Misra otti sen kiinni, taitteli sen auki ja kalpeni. “Tämä on viesti Vieraalta!” hän huudahti. Nael nappasi kirjeen Misran kädestä ja luki ääneen: “Misra ja Nael, toivon, että Jumala johdattaisi teidät löytämään tämän Raamatun eikä antaisi sen joutua käsiin, jotka tuhoaisivat sen. Lukekaa sitä aina tuntiessanne olevanne eksyksissä, sillä Raamattu on Jumalan sanaa ja eräässä psalmissa (katsokaa sisällysluetteloa, niin löydätte psalmien kirjan) sanotaan: ‘Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani.’ Raamatun sana siis johdattaa teitä lampun tavoin ja valaisee tienne, kun ette tiedä minne mennä tässä pimeässä maailmassa. Olkaa kuitenkin varovaisia, ettei tätä kirjaa oteta teiltä pois.
“Aloittakaa lukeminen Uuden testamentin puolelta Johanneksen evankeliumista (voitte jälleen katsoa sisällysluettelosta, missä se on). Siinä kerrotaan, mitä Jeesus teki. Sen jälkeen jatkakaa kirjeeseen Roomalaisille ja siitä voitte jatkaa vaikkapa järjestyksessä. Ette ehkä ymmärrä kaikkea, mutta ei se mitään. Rukoilkaa ennen lukemisen aloittamista, että Jumala avaisi Raamatun sanomaa teille.
“Lukekaa mahdollisimman usein, sillä siten voitte oppia lisää Jeesuksesta ja kristityn elämästä. Ja muistakaa aina, että rukous on suunnaton voimavara. Luottakaa siihen, että Jumala on kanssanne aina älkääkä antako periksi, vaikka maailma onkin teitä vastaan. Jeesus sanoo: ‘Jos maailma vihaa teitä, muistakaa, että ennen teitä se on vihannut minua. Jos te kuuluisitte tähän maailmaan, se rakastaisi teitä, omiaan. Mutta te ette kuulu maailmaan, koska minä olen teidät siitä omikseni valinnut, ja siksi maailma vihaa teitä.’ Joh. 15:18-19. Teidän ei kuitenkaan tarvitse pelätä, sillä Jumala on teidän kanssanne eikä koskaan hylkää teitä. Kaikkea hyvää ja siunausta, terveisin Vieras.”
Kun Nael lopetti lukemisen, olivat molemmat hiljaa. Misran silmistä alkoivat vuotaa kyyneleet. ”Vaikuttaa siltä, ettemme näe häntä enää”, hän nyyhkytti. Naelkin nieleskeli, mutta yritti näyttää urhealta. ”Sellaisen kuvan minäkin sain”, hän kuiskasi karheasti. ”Mutta ollaan kiitollisia siitä, mitä hän meille antoi ja että hän jätti Raamattunsa meille.” Misra hyökkäsi parkuen Naelin syliin. Nael rutisti häntä kovaa eikä voinut enää pidättää omia silmiäänkään vettymästä. Siinä he istuivat niin kauan kuin kyyneleitä riitti.
Lopulta Nael irrotti Misran kädet hellästi ympäriltään. ”Meidän täytyy lähteä kotiin, etteivät isä ja äiti suutu”, hän sanoi. Misra pyyhki silmänsä kuiviksi ja nyökkäsi. Hän otti nenäliinansa ja niisti kovaäänisesti. Nael taitteli kirjeen kasaan laittaen sen takaisin Raamatun väliin. Sitten hän tunki kirjan laukkunsa pohjalle, jotta sitä ei huomattaisi.
Lasten kävellessä kotiin tuuli kuivasi viimeisetkin itkun jäljet heidän kasvoiltaan. Heidän välillään vallitsi hiljaisuus. Sitten Nael äkkiä sanoi: ”Misra, emmekö me voisi viettää joulua, vaikkei Vieras olekaan kanssamme?” Misra katsoi veljeään hämmästyneenä ja ihmetteli: ”Mutta kuinka me osaamme? Vierashan ei ehtinyt opettaa meille kaikkea. Sitä paitsi olemme kotiarestissa, joten miten joulun viettäminen voisi olla mahdollista?” ”No, Vierashan nimenomaan korosti meille, että tärkeintä joulussa on muistella Jeesuksen syntymää”, Nael perusteli. ”Joten ei joulun viettämisen pitäisi olla vaikeaa. Ja opettihan Vieras meille yhtä ja toista, ja sen, mitä hän ei ehtinyt opettaa, keksimme itse. Keksimme itse omat jouluperinteemme.”
Misrakin alkoi innostua. ”Kyllähän se voisi onnistuakin. Mutta entä isä ja äiti? Mitä jos he käskevät meitä lopettamaan?” Nael mietti asiaa ja vastasi sitten: ”No, mitä he meille voivat? He voivat antaa meille selkään, mutta eivät he voi estää meitä ajattelemasta Jeesusta.” Misra nyökkäili. ”Kyllä, ei anneta heidän estää omaa jouluamme. Niin kuin Vieras meille kirjoitti, että maailma saattaa olla meitä vastaan, mutta Jeesus on meidän puolellamme.” Jälleen innosta hehkuen lapset riensivät kotiin.

Luukku 20

Hämärän laskeuduttua tuulen kahleet viimein irtosivat ja taivaan luukut aukesivat laskien lumivarastonsa leijailemaan alas. Nousi talven toinen lumimyrsky. Ikkunaluukut oli jälleen suljettu tiukasti ja kaikki olivat vetäytyneet sisälle suojaan. Tällä kertaa ei ainoatakaan sielua nähty ulkosalla.
Aamuyöllä myrskyn selkä viimein taittui ja vähitellen tuulen raivo alkoi laantua. Päivän valjetessa tuuleskeli yhä navakasti, mutta vaara oli ohi ja Tuulten kaupungin asukkaat uskaltautuivat ulos. Pahimpia tuhoja alettiin korjata heti, mutta pienemmät jätettiin sikseen kunnes tuuli talttuisi vielä sen verran, että korjaustyöt sujuisivat ilman lumiryöppyjä, joita se viskoi yhtenään ihmisten naamaan.
Lapsetkin lähtivät sinä aamuna kouluun normaalisti. Misra ja Nael olivat molemmat väsyneitä, sillä ulkona raivoava myrsky ja huoli Vieraasta olivat valvottaneet heitä. He eivät tienneet tarkkaan, mitä heidän isänsä oli tälle sanonut, mutta kotiin tultuaan hän oli kieltänyt heitä jyrkästi enää koskaan tapaamasta muukalaista.
Erityisesti Misra oli kovin pahoillaan, sillä juuri hän oli vahingossa vanhempiensa kuullen sanonut jotain jouluun liittyvää, jotain pientä ja merkityksetöntä, mutta riittävää epäilysten herättämiseen. Vanhemmat olivat hätkähtäneet ja vaatineet heti Misraa kertomaan, mistä oli kuullut joulusta. Lasten oli täytynyt kertoa Vieraasta ja siitä, mitä tämä oli heille opettanut. Rohkeasti he olivat kertoneet uskostaan. Molempien kasvoilla komeili nyt mustelmien sarja, mutta lapset eivät katuneet lainkaan.
Misra ja Nael olivat kuitenkin huolestuneempia siitä, mitä isä oli mahtanut Vieraalle tehdä. He pahoin pelkäsivät, että asian paljastuminen tiesi loppua heidän omalle joululleen. Kieriskellessään unettomina sängyssään lapset olivat kuitenkin päättäneet uhmata vanhempiaan ja etsiä Vieraan käsiinsä.
Koulupäivä kului hitaasti. Erityisesti Naelille se oli silkkaa piinaa, sillä odotuksen tuskan lisäksi hän joutui kärsimään Rhesin jatkuvasta härnäyksestä. Poika ei näet ollut pitänyt Naelin suhtautumisesta kostoiskuun vaan vaati saada Naelin todella kärsimään. Nael yritti parhaansa mukaan pitää mielessään sen, mitä Vieras oli opettanut ja rukoilla, mutta se oli vaikeaa nyt, kun hän ei tiennyt, missä Vieras oli, eikä hän ehkä saisi tällä kertaa kertoa tälle iloisena, kuinka oli kestänyt Rhesin pilkan.
Niinpä Nael välillä murtuikin ja ärähti Rhesille takaisin. Tämä tietenkin vain antoi Rhesille tyydytystä nähdessään, että hänen kiusansa alkoi viimein upota. Lopulta Nael ei enää kestänyt vaan meni Misran luo ja ehdotti: “Eiköhän lintsata loppupäivä ja mennä etsimään Vierasta? Silloin kerran, kun pinnasin ja menin ladolle mäkeä laskemaan, hän tuli sinne näihin aikoihin. Ehkä hän on nytkin siellä?” Ehdotus oli houkutteleva, mutta silti Misra epäröi ja esteli: “Mutta onko ihan oikein pinnata? Emmekö voisi odottaa, että koulu loppuu? Eihän tässä ole enää kuin muutama oppituntikaan jäljellä.” Nael kuitenkin sanoi, ettei kestänyt olla koulussa enää hetkeäkään ja sitä paitsi heidän pitäisi palata koulun jälkeen mahdollisimman pian kotiin, etteivät äiti ja isä suuttuisi, eivätkä he voisi mennä ladolle normaaliinkaan tapaamisaikaan, sillä he olivat kotiarestissa. “Ja onhan tässä hyvä tarkoitus kuitenkin kyseessä”, Nael perusteli.
Misra taipui, sillä oikeasti hänkin paloi uteliaisuudesta ja halusta lähteä ladolle katsomaan, olisiko Vieras siellä. Niinpä lapset lähtivät matkaan. Ladolle johtava polku oli lähes kokonaan kadonnut näkyvistä myrskyn täytettyä sen lumella. Niinpä lapset joutuivat kahlaamaan puolisääreen ulottuvassa hangessa ja lisäksi taivaltamaan vastatuuleen, mikä hieman hidasti matkantekoa. Lopulta he kuitenkin saavuttivat ladon ja molempien sydän pamppaili villisti. He seisahtuivat oven eteen ja katsoivat toisiaan nyökäten samalla rohkaisevasti. Sitten Nael työnsi narisevan oven auki.
Sisällä ei ollut ketään. Misra ja Nael menivät sisään. Lato tuntui kolkolta ja yksinäiseltä, kun Vieraan tuoma lyhty valaissut sitä. Tuuli ujelsi seinissä ja tuntui yrittävän repiä koko rakennuksen juuriltaan. Ainoastaan kolme painaumaa heinissä oli muistuttamassa kolmikon yhteisistä hetkistä ladossa. Apeina lapset istuivat tutuille paikoilleen ja katsoivat tyhjää paikkaa heitä vastapäätä, jonka Nael oli ainoastaan kerran Vieraan tapaamisen jälkeen nähnyt tyhjänä.
“Ehkä hän tulee vielä; ehkä hän ei halua ottaa sitä riskiä, että paljastuu ja siksi tulee vasta koulun loppumisen aikaan”, Misra ehdotti toiveikkaana. Niinpä lapset jäivät istumaan odottaen, että Vieras tulisi. Aika kului hitaasti ja minuutit tuntuivat tunneilta. Vierasta ei näkynyt. Sinnikkäästi lapset kuitenkin elättelivät toivoa siitä, että hän kuitenkin tulisi.
Kun oli kulunut puoli tuntia, vaipui Nael huokaisten selälleen heiniä vasten. “Missä hän voi olla?” hän sanoi. “Hän ei koskaan kertonut, mistä oli löytänyt majapaikkansa.” “Ehkä meidän pitäisi lähteä kaupunkiin etsimään?” ehdotti Misra. “Äh, hänhän voi tulla tänne sillä aikaa”, vastasi Nael. “Tämä on ainoa linkkimme häneen, muuta ei ole.” “No, entä jos toinen meistä lähtisi kaupunkiin ja toinen odottaisi täällä?” jatkoi Misra ehdotteluaan. Nael nousi istualleen ja hihkaisi: “Hei, sehän on hyvä idea! Jää sinä tänne, niin minä lähden kaupunkiin.” Niinpä Misra jäi latoon ja Nael lähti taivaltamaan takaisin tulojälkiään pitkin.
Misra tunsi olonsa yksinäiseksi tyhjässä ladossa. Tuulen ulina kuulosti karmaisevalta ja sisällä oli melko hämärääkin, kun valoa tihkui ainoastaan seinien raoista. Vierasta ei vieläkään näkynyt. Aivan kuin koko mies olisikin ollut vain unta ja nyt he olivat heränneet huomaamaan, että kaikki heidän oppimansa olikin vain harhaa. Misra ravisti päätään yrittäen karistaa siten nämä ajatukset mielestään. Ei, kyllä se kaikki oli oikeasti tapahtunut. Uhmakkaasti Misra alkoi laulaa: “En etsi valtaa loistoa…” Hänen hento äänensä ei onnistunut karkottamaan tyhjää tunnelmaa ladosta. Kuinka erilaista kaikki olikaan ollut silloin, kun Vieras oli vahvalla, matalalla äänellään laulanut tuota samaa laulua. Se oli lumonnut lapset kuuntelemaan ja tunnelma oli ollut kaunis ja harras, täysin toisenlainen kuin nyt.
Misra mietti, mitä Vieras olisi hänelle sanonut, jos olisi ollut hänen kanssaan siinä. Kenties hän olisi yhtynyt lauluun ja karkottanut kaiken yksinäisyydentunteen. Sitten Misra keksi sen, totta kai! Vieras olisi tietenkin kehottanut häntä rukoilemaan: sanonut, ettei hän koskaan olisi yksin, vaan Jeesus olisi aina hänen kanssaan. Niinpä Misra polvistui ja rukoili. Enää hän ei tuntenut oloaan niin hylätyksi. Mutta kuitenkin hän kaipasi Vieraan olemusta, tämän tarinoita, tämän ääntä ja kaikkia niitä hetkiä, joita he olivat yhdessä viettäneet.
Äkkiä ladon ovi aukesi. Misra katsoi jännittyneenä ovelle ja kohtasi yhtä jännittyneen silmäparin, joka kuului Naelille. Molemmat pettyivät, vaikka Misra olikin iloinen veljen paluusta. Nael huokaisi raskaasti ja sanoi: “Ei jälkeäkään koko miehestä! Hän on kadonnut kuin tuhka tuuleen.” Misra pelästyi: “Luuletko, että hän on todella lähtenyt?” Nael kohautti olkapäitään eikä sanonut mitään. Siinä he istuvat hetken hiljaa apein mielin.
Lopulta Misra sanoi: “Tiedätkö mitä Nael? Luulen, että juuri tällaisessa tilanteessa Vieras kehottaisi meitä rukoilemaan. Muistathan sen yhden raamatunkohdan, jonka hän mainitsi; sen, että jos kaksi tai kolme on hänen nimessään koolla, hän on heidän keskellään. Ja meitähän on kaksi…” Nael katsoi sisartaan ja vastasi: “Minulle tuli aivan sama asia mieleen”. Niinpä sisarukset polvistuivat yhdessä ja rukoilivat Vieraan, toistensa ja vanhempiensa puolesta.
Lattialta noustuaan he odottivat vielä vähän aikaa, mutta Vieras ei vieläkään tullut. Nälkä kurni jo lasten mahassa ja he tiesivät, etteivät voisi olla enää kauaa poissa kotoa herättämättä epäilyksiä. Lopulta Nael huokaisi: “Kyllä meidän on lähdettävä nyt kotiin. En haluaisi lähteä, mutta toisaalta en haluaisi myöskään, että Vieraan ehkä viimein tullessa äiti ja isä marssisivat sisään.” Misra nyökkäsi. He nousivat hitaasti ja kulkivat viivytellen ovelle, sillä eihän sitä tiennyt, vaikka Vieras tulisi aivan sen jälkeen, kun he olivat lähteneet.
Lopulta heidän oli kuitenkin todella lähdettävä, mutta mennessään he heittelivät yhä katseita latoon. Nael mutisi: “Kuuleekohan Jumala oikeasti meidän rukouksemme? Kun Vieras ei sittenkään tullut ja tilanne vaikuttaa muutenkin todella epätoivoiselta.” Misra kuitenkin sanoi reippaasti: “Varmasti hän kuulee, kun on niin luvannut! Muistathan, mitä Vieras sanoi silloin, kun mietimme, pitäisikö meidän kertoa äidille ja isälle vai ei. Että toivosta ei pidä luopua ja että Jumala ei aina vastaa juuri sillä tavalla kuin odotamme. Meidän pitää vain jatkaa rukoilemista sinnikkäästi.” Nael hymyili ja sanoi puolestaan: “Olet oikeassa. ‘Ahdingossa olkaa kestäviä’, vai miten se raamatunkohta menikään.”
Hieman paremmilla mielin lapset jatkoivat matkaansa kohti kotia.

Luukku 19

Lunta todellakin tuli ja tuuli yltyi niin, että se enteili jo talven toista lumimyrskyä. Silti Vieras istui ladossa edessään neljä sytyttämätöntä kynttilää. Alkoi olla jo myöhä, mutta lapsia ei näkynyt. Vieras kuittenkin jatkoi kärsivällistä odotustaan, sillä lapset olivat ennenkin tulleet myöhässä.
Viimein ladon ovi avautuikin hirvittävästi naristen. Ovesta ei kuitenkaan astunut Misra ja Nael, vaan sieltä kurkisti vihamieliset kasvot, jotka kuuluivat aikuiselle. Vieraan ilme ei kuitenkaan värähtänytkään. Tulija paiskasi oven auki ja astui sisään. Hänen jäljessään tuli hieman varovaisemmin nainen, jonka kasvoille levisi myöskin suuttumus nähdessään Vieraan.
Ovi jäi selkosen selälleen tulijoiden marssiessa sisään. Ensin tullut mies asteli suoraan Vieraan luo ja löi. Vieras hieroi leukaperäänsä, mutta ei sanonut mitään. Katsoi vain tulijoita vakaasti silmiin. Mies huohotti hurjistuneena ja nainen seisoi kädet puuskassa taempana, mutta hänestä erottui myös säikähdys miehen reaktion puolesta.
Viimein mies alkoi puhua, tai pikemminkin huutaa: “Vai sinä täällä olet meidän omassa ladossamme syöttänyt lapsillemme kaikenmoista soopaa!” Vieras katsoi miestä silmiin ja sanoi: “Misran ja Naelin vanhemmat, otaksun?” Mies menetti jälleen malttinsa ja löi Vierasta uudemman kerran, tällä kertaa kovempaa. Vieras horjahti hieman, muttei taaskaan reagoinut koko asiaan muutoin kuin hieromalla lyöntikohtaa.
Vieras käänsi katseensa sinnikkäästi takaisin miehen silmiin. He mittelivät katseillaan ja lopulta mies, Misran ja Naelin isä, alkoi jälleen raivota: “Teillä ei ole oikeutta tulla tänne kertomaan satuja, joihin ymmärtämättömät lapset uskovat sinisilmäisesti! Ja vielä omaan latoomme! Ja juuri niitä asioita, joista me luulimme sanoutuneemme täysin irti!”
Vieras katsoi isää kiinteästi: “Te siis olette tietoisia kristinuskon sanomasta”, hän totesi. “Mietinkin, oletteko vai ette. Minua taas kiinnostaisi tietää, millä oikeudella te haluatte estää lapsianne kuulemasta tätäkin puolta ja mahdollisuutta asiasta ja kieltää heiltä mahdollisuuden valita itse, mihin tahtovat uskoa?” Lasten isä näytti hämmentyvän kysymyksestä hetkeksi, mutta huusi sitten: “Mutta teillä ei ole oikeutta tulla aivopesemään lapsiamme uskomaan johonkin sellaiseen, mitä ei ole!” Vieras vastasi: “Miksei minulla ole siihen oikeutta? Sanotte, että olen aivopessyt heidät, mutta epäilen kuka heitä tässä on aivopessyt. Minun mielestäni jokaisella on oikeus kuulla toinenkin puoli asiasta, sillä kristinuskon sanomaa ei voi todistaa vääräksi.”
Misran ja Naelin isä suorastaan kiehui kuullessaan Vieraan vastauksen ja hän olisi selvästi mielellään löylyttänyt häntä mielestään julkeasti tuijottavaa miestä, mutta hillitsi itsensä ja jupisi yhteen puristettujen hampaiden välistä: “Me päädyimme siihen ratkaisuun, että kaikki se kristillinen touhotus on silkkaa valetta. Siksi tahdoimme sanoutua siitä täysin irti emmekä halunneet enää koskaan kuulla tuota valheen sanomaa. Niinpä kokosimme joukkomme ja vetäydyimme syrjään perustaen kaupungin, jossa voimme elää täysin vapaana tuosta hapatuksesta.”
Vieras katsoi Misran ja Naelin isää yhä silmiin. Hän virkkoi: “Jos asia olisi niin päin, että joukko kristittyjä olisi vetäytynyt täysin eristyksiin, olisitte varmaankin sitä mieltä, että heidän tulisi kuulla sekin puoli, että he saattavat olla väärässä. Samoin mielestäni näillä lapsilla on oikeus kuulla evankeliumin sanoma ja tehdä oma päätöksensä. En minä ole heitä mihinkään pakottanut, vaan he itse ovat tehneet ratkaisun kääntyä Jumalan puoleen.”
Isä värähti kuullessaan tuon sanan, josta oli vaiennut niin kauan ja huusi Vieraalle vastauksensa: “Valhetta! Silkkaa aivopesua! Lapset ovat liian pieniä tekemään päätöksensä. He kuvittelevat, että se on vain hauskaa leikkiä, eivätkä ymmärrä siitä mitään. He omaksuvat mitä vain, jos tarpeeksi jännittävästi kertoo. Erityisesti Misra on vielä aivan liian nuori tekemään tuollaisia ratkaisuja.”
Vieras nojautui eteenpäin irrottamatta hetkeksikään katsettaan Misran ja Naelin isän silmistä. “Todellako?” hän sanoi. “Rohkenen olla eri mieltä. Olette kasvattaneet lapsenne pienestä pitäen uskomaan toisin, ja silti he päättivät ottaa Jeesuksen vastaan. Lapsilla on enemmän ymmärrystä kuin oletattekaan. Ehkä he ovat vielä hieman kypsymättömiä, mutta jos heille ei tarjota tasapuolisesti molempia vaihtoehtoja, miten he voivat tehdä päätöksen, johon ei ole vaikuttanut jompikumpi tekijä enemmän?”
Silloin isä menetti loputkin malttinsa rippeet ja karjui: “Se toinen vaihtoehto ei ole varteenotettava! Jumalaa ei ole olemassa!” Vieras ei vieläkään hellittänyt katsettaan miehestä. “Kuinka voitte olla niin varma? Ette voi todistaa etteikö häntä olisi.” “Ette tekään voi todistaa mitään sen paremmin”, väitti lasten isä vastaan. Vieraan suupielet kohosivat tuohon hänelle ominaiseen salaperäiseen hymyyn, jonka isä tulkitsi ivalliseksi. “Todisteita kyllä on, mutta te ette vain suostu näkemään niitä”, hän virkkoi.
Misran ja Naelin isä ei jaksanut enää väittää vastaan asiassa, joka oli hänen mielestään merkityksetön. “Jumalaa ei ole ja sillä selvä. Jos ette suostu uskomaan tätä tosiasiaa, ette ole tervetullut kaupunkiimme. Pyydänkin siis, että lähdette heti, ettekä näytä naamaanne enää täällä ja etenkään tässä ladossa.” Mies kumartui lähemmäs Vierasta ja tuijotti tätä uhkaavasti suoraan silmiin sanoen hitaasti matalalla äänellä: “Ja jos sanotte sanankin, tai edes näyttäydytte, lapsilleni, tulen ja revin teiltä silmät päästä. Onko selvä?” Vieras ei vastannut, minkä isä tulkitsi tarpeeksi myöntäväksi. Sitten tämä kääntyi kannoillaan ja lähti avonaisesta ovesta ulkona yltyvään tuiskuun.
Misran ja Naelin äiti ei ollut sanonut koko aikana mitään, mutta ennen lähtöään hän katsoi silmät vihasta leimuten Vierasta ja sylkäisi tämän jalkojen juureen. Sitten hän seurasi miestään ulos ja paiskasi oven kiinni jäljessään. Vieras jäi vielä istumaan latoon ja käänsi huokaisten kasvonsa kohti kattoa. Ne olivat surun vääristämät. “Voi, Herra”, hän kuiskasi, risti kätensä ja painoi päänsä. Siinä hän istui pitkän aikaa.

Luukku 18

Yöllä oli satanut tuoretta lunta, joka oli niin pehmeää, että siihen olisi halunnut upottaa päänsä ellei se olisi ollut niin kylmää. Lumi vain pöllysi, kun Misra ja Nael juoksivat kilpaa ladolle. Nael olisi pitkäkoipisena voittanut helposti, mutta teeskenteli uupuvansa loppumatkasta, niin että Misra ehti ensiksi. Nael vain hymyili ja onnitteli ilkkuvaa sisartaan.
Ladossa Vieras jälleen istui odottamassa ja tyhjät painaumat heinissäkin vartosivat jo lasten paluuta. Pian ne saivatkin neljän pakaran verran täytettä. Nael toitotti heti istuuduttuaan: “Nyt se on tapahtunut!” Vieras ihmetteli: “Niin mikä?” “No, se tietenkin, että Rhes ja kumppanit laittoivat suunnitelmansa tänään käytäntöön”, Nael vastasi kuin se olisi täysin itsestään selvää. “Täytyy kyllä sanoa, että vaikka he pitkään sitä tuntuivat pohtivan, ei heidän kostojuonensa ollut mikään maailman nerokkain.” “Kerro, toki, mitä tapahtui”, Vieras kehotti.
Niinpä Nael alkoi kertoa: “Se tapahtui erään välitunnin jälkeen. Ärjyvät Lumileopardit, siis lumipallosodan joukkueemme, oli saanut suuren taisteluvoiton Huutavista Hirviökukoista. Niinpä juhlimme vieläkin voittoamme tullessamme luokkaan ja olimme oikein iloisella mielellä. En siis sillä hetkellä edes muistanut Rhesiä.
“Opettajatar tuli luokkaan vaatien hiljaisuutta ja niinpä meidän piti hiljetä, sillä opettajatar on niin ankara, että hän laittaa pienestäkin sihahduksesta nurkkaan. Hän alkoi pitää laskennon tuntia ja koko luokka voihkaisi yhteen ääneen, kun hän piti pistokokeet. Opettajattaren jaettua paperit aloimme tietenkin heti kuumeisesti laskea ja opettajatar istuutui tyytyväisen näköisenä tuoliinsa, sillä hänelle ei ole mikään mieluisampaa kuin pistokokeiden pitäminen.
“Mutta silloin opettajatar äkkiä kiljaisikin ja kaikkien päät kohosivat paperin äärestä katsomaan häntä. Opettajatar hieroi takamustaan ja nosti tuolilta ylös nastan. Hän näytti vimmastuneelta ja sanoi kauhistuttavalla äänellä: ‘Kuka on syypää tähän? Vanha vitsi, täytyy sanoa.’ Luokka oli hetkisen aivan hiljainen, mutta sitten eräs poika ponnahti käsi pystyssä ylös ja huusi: ‘Opettajatar! Minä näin Naelin laittavan nastan tuolillenne!’ Katsahdin poikaan hämmästyneenä ja tunnistin hänet erääksi Rhesin ystäväksi.
“Nael”, opettajatar sanoi hirvittävällä äänellä Puolustauduin tietenkin ja sanoin, etten ollut tehnyt sitä. Opettajatar käski minun tyhjentää taskuni ja voitonriemuisena tein niin, sillä tiesin, ettei heillä olisi minua vastaan mitään todisteita. Mutta yllättäen löysinkin housujeni taskuista paketillisen nastoja. Olin aivan ällistynyt, enkä vieläkään voi ymmärtää, miten kummassa he olivat saaneet paketin keploteltua taskuuni.
“Opettajatar näytti hyvin vihaiselta ja määräsi: ‘Tästä hyvästä saat seisoa nurkassa puoli tuntia ja vielä puoli tuntia lisää siitä, että rikoit lupauksesi olla tekemättä enää kolttosia.’ Eipä siinä muu auttanut kuin tehdä niin. Opettaja käski muita jatkamaan pistokokeen tekemistä. Nurkkaan mennessäni katsoin vielä murhaavasti Rhesiä, joka virnuili minulle voitonriemuisesti. Se sai minut lähestulkoon kiehumaan kiukusta, hyvä ettei korvistani noussut höyryä.
“Nurkkaan joutuminen oli kuitenkin tavallaan onnenpotku, koska sain aikaa rauhoittua sen sijaan, että olisin tehnyt jotain typerää. Aluksi se vanha Nael teki tuloaan takaisin ja keksin monta kostoiskua, joilla voisin nöyryyttää Rhesiä kaikkien edessä. Vähitellen kiukkuni alkoi kuitenkin laantua ja mieleeni muistui, miten pahalta oli tuntunut nähdä Rhesin surkeana loittoneva selkä sinä päivänä, kun lavastin hänet syylliseksi hämähäkkijupakkaan. Sitten muistin vielä, mitä opetit siitä Raamatunkohdasta, että jos joku lyö poskelle, niin pitää kääntää toinenkin poski ja että pahaan täytyy vastata hyvällä. Nämä mietteet saivat minut tyyntymään kokonaan ja loppuaika nurkassa kului hitaasti, mutta ilman vihamielisiä ja kostonhimoisia ajatuksia.
“Koska en ollut tehnyt pistokoetta loppuun, minun piti tehdä se nurkassa seisomiseni jälkeen. Luulenpa, että opettajatar ei anna minulle siitä kovin hyvää arvosanaa sen jälkeen, mitä luuli minun tehneen. Niinpä pääsin seuraavan kerran ulos vasta koulun päätyttyä ja sillä välitunnilla, jolla kokeen tein, olivat Ärjyvät Lumileopardit kärsineet tappion. Se sai koko joukkueen alakuloiseksi mukaan lukien minut.
“Koulun jälkeen Rhes tovereineen odotti minua ovensuussa. He eivät edes teeskennelleet viatonta, vaan Rhes kysyi suoraan: ‘No, miltä tuntui olla syntipukkina?’ Tunsin omantunnon piston ja vastasin: ’Eihän se todellakaan mukavaa ollut, mutta en halua kantaa siitä teille kaunaa ja toivoisin, että antaisitte minullekin anteeksi tekoni.’ Sitten lähdin ja Rhes ystävineen jäi ällistyneenä katsomaan perääni, sillä selvästi he olivat odottaneet toisenlaista reaktiota.”
Vieras hymyili Naelille ja sanoi: “Hyvin tehty, Nael. Hienoa, että sait hillittyä vihasi.” Misra sen sijaan sanoi mietteliäänä: “Ihmettelen vain, miksi opettajatar laittoi sinut nurkkaan eikä jälki-istuntoon.” Nael nauroi ja vastasi: “Sitä minäkin ihmettelin tovereilleni ja yksi heistä tiesi kertoa, että opettajatar tapailee toisen luokan opettajaa ja siksi hän ei jätä ketään mielellään jälki-istuntoon vaan luottaa häpeärangaistuksiin.” Misra ja Vieras nauroivat.
Sitten Vieras tokaisi: “No, mutta, eiköhän mennä tämän päivän aiheeseen!” Lapset hurrasivat. “Tänään kerron teille kaikista joulun perinteisistä herkuista”, Vieras jatkoi. “Vasta jouluaattona syödään varsinainen jouluateria, mutta jo ennen sitä aloitetaan monien makeampien herkkujen leipominen. Piparkakut, joulutortut ja joulupullat ovat esimerkkejä jouluisista makupaloista.”
Vieras kaivoi esiin pienen paperipussin, josta hän kaivoi kaksi ruskeata pikkuleivän näköistä palaa. “Nämä ovat piparkakkuja, maistakaa toki”, hän kehotti. Misra ja Nael maistoivat pipareitaan, pureksivat hetken ja sitten heidän ilmeensä kirkastuvat. “Tämähän on hyvää”, Nael sanoi. Misra oli samaa mieltä. Samalla kun lapset söivät piparinsa loppuun, Vieras jatkoi kertomistaan: “Joululle ominainen juoma on glögi. Se on punaista tai vaaleaa, lämmintä, mausteista juomaa, jonka sekaan laitetaan manteleita ja rusinoita.
“Jouluna syödään myös joulupuuro, joka on tavallisesti riisipuuroa. Puuroon on kätketty manteli, jonka löytäjälle sen sanotaan tuottavan onnea. Varsinaisella jouluaterialla tunnusomaisin ruoka on yleensä kinkku tai kalkkuna. Lisäksi on esimerkiksi porkkana-, peruna- ja lanttulaatikkoa, lipeäkalaa, rosollia, jossa on keitettyä perunaa, punajuurta ja porkkanaa. Jälkiruoaksi syödään luumusoppaa.”
Misra kysyi: “Saammeko mekin omana joulunamme syödä jouluruokia?” Vieras vastasi: “Kyllä, jos meidän on mahdollista tehdä niitä. Yritän parhaani mukaan etsiä paikkaa, jossa voisimme valmistaa ne.” Misra ja Nael kuvittelivat vesi kielellä, miltä herkut mahtaisivat maistua.
Vieras sanoi: “Luullakseni ehdin vielä opettaa teille päivän joululaulun ennen kuin lähdette. Koska olen puhunut nyt paljon koristeista ja herkuista, tahdon tuoda tämän laulun esiin, jottei joulun pääasia unohdu. Laulun nimi on Me käymme joulun viettohon ja se pyrkii muistuttamaan juuri siitä, ettemme saa antaa lahjojen, herkkujen ja kauniiden koristeiden viedä liikaa huomiota siltä, mitä ensimmäisenä jouluna tapahtui.” Vieras antoi lapsille jälleen lauluun sanat ja aloitti sitten:

“Me käymme joulun viettohon
Taas kuusin, kynttilöin.
Puun vihreen oksat kiedomme
Me hopein, kultavöin,
Vaan muistammeko lapsen sen,
Mi taivaisen tuo kirkkauden?

Me käymme joulun viettohon
Niin maisin miettehin
Nuo rikkaan täyttää aatokset
Ja melkein köyhänkin:
Suun ruoka, juoma, meno muu.
Laps hankeen hukkuu, unhoittuu.

Turhuuden turhuus kaikki on,
Niin turhaa touhu tää;
Me kylmin käymme sydämin,
Laps sivuun vain jos jää.
Me lahjat saamme runsaat,
Laps - tyhjät kätes ihanat.

Oi, ystävät, jos myöskin me
Kuin tietäjämme nuo
Veisimme kullan, mirhamin
Tuon rakkaan lapsen luo,
Niin meille joulu maallinen
Ois alku joulun taivaisen.”

Laulettuaan laulun kahdesti, jotta lapsetkin oppivat sävelen, sanoi Misra: “Kyllä minusta ainakin tuntuu, että meidän joulumme tulee keskittymään Jeesukseen.” Vieras hymyili ja sanoi: “Sitä minäkin toivon.” Sitten lasten oli jälleen aika lähteä. Ovensuussa Misra vielä huikkasi: “Nähdään huomenna! Sehän on neljäs adventtikin!” Vieras vastasi: “Todellakin, nähdään huomenna.” Misra ja Nael juoksivat kotiin sinisessä hämyssä pitkin valkoisiksi muuttuneiden puiden viertä kulkevaa polkua. Taivas oli jälleen pilveentynyt ja lupaili lisälunta seuraavaksi päiväksi.

Luukku 17

Kolmikon kokoonnuttua jälleen latoon seuraavana päivänä opetti Vieras heille jälleen uuden laulun. “Tämä laulu on nimeltään Kun joulu on”, hän sanoi ja aloitti:

“Kun maass’ on hanki ja järvet jäässä
Ja silmä sammunut auringon,
Kun pääsky pitkän on matkan päässä
Ja metsä autio, lauluton,
Käy lämmin henkäys talvisäässä,
Kun joulu on, kun joulu on.

Ei huolta, murhetta kenkään muista,
Ei tunnu pakkaset tuikeat,
Vain laulu kaikuvi lasten suista,
Ja silmät riemusta hehkuvat,
Ja liekit loistavat joulupuista,
Kun joulu on, kun joulu on.

On äiti laittanut kystä kyllä,
Hän lahjat antaa ja lahjat saa.
Vaan seimi, pahnat ja tähti yllä
Ne silmiin kalleina kangastaa!
Siks’ mieli hellä on kristityllä,
Kun joulu on, kun joulu on.”

Laulun loputtua Vieras katsoi Misraa ja Naelia ja kysyi: “No, mitä piditte?” Lapset katsoivat toisiaan ja sitten Misra sanoi suoraan: “Minusta se oli aika tylsä.” Nael näytti olevan samaa mieltä. “En saanut sanoista paljoakaan tolkkua”, hän virkkoi. “Ne oli niin monimutkaisesti aseteltu.”
Vieras katsoi heitä kasvoillaan vakava ilme, niin että lapset pelkäsivät loukanneensa häntä. Sitten mies kuitenkin purskahti raikuvaan nauruun. Lapset katsoivat häntä hämmästyneenä. Vieras sanoi: “Juuri tuota minäkin sanoin nuorempana, mutta eräänä jouluna huomasinkin pitäväni kappaleesta. Ette ehkä ymmärrä tämän laulun kauneutta vielä, mutta sitten kun kasvatte, löydätte siitä aivan uusia puolia.” “Enpä oikein tiedä”, vastasi Nael epäilevästi. Vieras hymyili leveästi ja kertoi: “Sanat oli aseteltu ‘monimutkaisesti’, koska ne ovat todella runolliset. Ette ehkä ymmärrä vielä paljoa runoudesta, eivätkä jotkut koko elämänsä aikana opi pitämään runoista. Mutta jos runoutta oppii rakastamaan, tuo se uusia näkökulmia elämään.”
Nael ja Misra näyttivät epäileväisiltä. He eivät oikein ymmärtäneet Vieraan sanoja. Niinpä Nael vaihtoi puheenaihetta: “Monissa näistä lauluista tulee esille jonkinlainen lämmin kodin ja perheen yhteys. Miksi se on niin tärkeää?” Vieras pohti Naelin kysymystä ja vastasi: “Minä ajattelen asian mielelläni näin: kun Jeesus syntyi Betlehemin tallissa, olivat Maria, Jeesuksen kasvatti-isä Joosef ja Jeesus ensimmäisen kerran koolla perheenä, joten perheen yhdessäolo on tavallaan melko luonnollinen teema joululle. Jouluna usein kokoonnutaankin yhteen perheen kanssa ja monesti useat sukupolvet juhlivat yhdessä.”
Lapset olivat hetken hiljaa kunnes Nael sanoi: “Meidän joulustamme ei näyttäisi olevan tulossa sellaista.” Kaikki olivat jälleen ääneti. “Pitäisikö meidän kertoa äidille ja isälle joulusta?” Misra kysyi. Ehkä hekään eivät tiedä siitä mitään ja saavat uuden suunnan elämälleen?” “Mutta he voivat aivan hyvin olla sitä vastaan”, huomautti Nael. “Isä ei varmaankaan ilahtuisi, jos kuulisi Vieraasta, sillä hän ei ole koskaan pitänyt muukalaisista kaupungissa, joten hän ei varmaankaan uskoisi mitään, mitä Vieras yrittää kertoa. Minun mielestäni on parempi olla kertomatta, koska muuten Vieras saatetaan ajaa pois, emmekä me osaa järjestää joulua ilman häntä.”
Misra näytti alakuloiselta kuullessaan Naelin vastaväitteet. “Ehkä olet oikeassa”, hän myönsi. “Mutta olisi kyllä mukavaa, jos äiti ja isäkin voisivat löytää Jeesuksen ja voisimme viettää joulua yhdessä.” Nael nyökkäsi ja näytti surulliselta hänkin. “Mutta en haluaisi vaarantaa omaa jouluamme”, hän sanoi. Sitten hän kääntyi Vieraan puoleen ja kysyi tältä: “Mitä mieltä sinä olet?” Vieras kohautti olkiaan ja virkkoi: “Kuka tietää? Päätös siitä, kerrotteko vai ette, on teidän. En tunne vanhempianne, mutta teidän molempien mietteet kuulostavat järkeviltä.”
Misra ja Nael katsoivat toisiaan. “Ehkä on parempi, jos ainakin toistaiseksi vaikenemme asiasta”, Nael ehdotti. Misra nyökkäsi alistuneena. “Ehkä niin on paras”, hän sanoi. Vieras katsoi kumpaakin sisarusta. “No, ainakin puolet perheestä on koolla, kun te kaksi olette yhdessä jouluna”, hän totesi. Lapset hymyilivät vaisusti. “Ja olethan sinäkin kanssamme, vaikket varsinaisesti olekaan perhettä”, huomautti Misra. Vieras hymyili. “Kiitos, olen otettu, kun saan olla melkein osa perhettänne.”
Alakuloisuus oli vallannut alaa lasten mielissä, sillä kuva koko perheen yhteisestä joulusta väikkyi molempien ajatuksissa haaveena, joka taitaisi jäädä toteutumatta. Mitä enemmän he asiaa järjellä pohtivat, sitä enemmän he vakuuttuivat siitä, että kertominen ei kannattaisi. Erityisesti Naelin mielessä kummitteli vielä elävästi heidän isänsä vihanpurkaus hämähäkki-kolttosen tunnustamisen jälkeen.
Lopulta Vieras rikkoi vallinneen hiljaisuuden: “Toivosta ei kuitenkaan kannata koskaan luopua. Meillä on kaikkivaltias Jumala, joka voi tehdä siitä, mikä vaikuttaa mahdottomalta, mahdollista. Joskus hän toimii sellaisilla tavoilla, joita emme tule edes ajatelleeksi. Viedään tämäkin asia Herran eteen; pyydetään häneltä siinä viisautta ja annetaan se hänen käsiinsä.”
Kolmikko polvistui ladon lattialle ja rukoili neuvoa siihen, miten heidän pitäisi toimia. Vaikka Misra ja Nael olivatkin vielä varsin tottumattomia rukoilemisessa, lausuivat hekin lyhyesti lapsekkaat rukouksensa, sillä vieras oli alusta lähtien rohkaissut heitä siihen. Ja luulenpa, että nuo rukoukset olivat paljon aidompia kuin monet meidän siihen touhuun tottuneempien.
Ennen kuin lapset lähtivät, sanoi Vieras heille vielä saatteeksi: “Raamatussa sanotaan: ‘Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä.’ Älkää siis antako periksi, jos Jumala ei heti näytä vastaavan rukouksiinne, vaan jatkakaa häneltä pyytämistä. Jumalalla on omat aikataulunsa ja suunnitelmansa, eikä hän aina vastaa niin kuin odotamme.” Lapset lähtivät kirpeään, hämärtyvään pakkasiltaan Vieraan sanojen jäädessä kaikumaan heidän mielessään.

Luukku 16

Seuraavana päivänä, kun kolmikko oli jälleen koolla ladossa, kertoi Nael häntä vaivaavasta huolenaiheesta. Rhes joukkoineen nimittäin yhä selvemmin suunnitteli jotakin Naelin varalle. Vieras mietti otsa rypyssä ja huokaisi sitten: “Se todellakin on harmillista, mutta en keksi mitään, mitä voisit tehdä asialle muuta kuin rukoilla. Voit yhä koettaa käytökselläsi osoittaa, että olet pahoillasi siitä, mitä teit Rhesille, ehkä se saa hänet luopumaan juonistaan. Mutta ainakin osaat olla varuillasi. Muista pitää se, mitä Raamattu opettaa mielessäsi ja koeta toimia sen mukaisesti niin hyvin kuin pystyt.” Sitten he hiljentyivät rukoukseen ja pyysivät apua myös Naelin ongelmaan.
Rukouksen jälkeen oli aika jälleen kuulla, mitä Vieras sillä kertaa kertoisi joulusta. Naelinkin alakuloisuus väistyi hieman. Vieras hymyili salaperäisesti, tai siltä ainakin lapsista näytti, ja aloitti: “Eilen laulamamme En etsi valtaa loistoa johdatti meitä jo hieman tämänpäiväisen aiheen äärelle. Tänään nimittäin kerron teille joulukoristeista, ja koska olemme tekemässä omaa joulua, voimme askarrella niitä itse.
“Ensin minun täytyy kuitenkin hieman valottaa, millaisia koristeita jouluna sitten oikein on. Aloitan joululle tunnusmaisimmasta koristuksesta, joulukuusesta. Tämä kuusi on siitä erikoinen, että se tuodaan sisälle ja siellä se koristellaan kultaisin ja hopeisin nauhoin ja sen oksille laitetaan kynttilöitä ja ripustetaan palloja ja kaikenlaisia muitakin koristeita. Kuusen latvaan laitetaan tähti muistuttamaan siitä tähdestä, joka johdatti kolme viisasta tietäjää Jeesuksen luo.”
Misra ihmetteli: “Onpas outoa! Tuoda nyt sisälle kuusi ja koristella se! Eivätkö oksat sitä paitsi syty tuleen, jos siihen laitetaan kynttilöitä?” Nael taas oivalsi: “Sitä siis tarkoitti En etsi valtaa loistoa -laulussa se kohta ‘ja lasten joulupuu’! Minä mietinkin eilen sanoja lukiessani, mitä se mahtaa tarkoittaa.” Misra keskeytti Naelin ja kysyi: “Mistä tuollainen outo tapa on oikein tullut?”
Vieras alkoi jälleen kertoa ja lapset hiljenivät heti kuuntelemaan: “Aluksi kuuset olivat ulkona julkisilla paikoilla, mutta vähitellen niitä alettiin viedä sisälle. Ensin niitä ei edes koristeltu vaan kuusen tuoksu ja kauneus ilahdutti aisteja jo sinälläänkin. Seuraavaksi kuuseen alettiin laittaa erilaisia jouluherkkuja, kuten omenoita ja rinkeleitä. Näin koristeita alettiin keksiä lisää ja jossain vaiheessa kynttilätkin tulivat mukaan. Niiden sanotaan kuvastavan ensimmäisen jouluyön tähtikirkasta taivasta.
“Se, miksi juuri kuusi on valittu joulupuuksi, liittyy siihen, että se on ikivihreä puu. Käytännöllistä tietenkin on, että talvella vietettävässä juhlassa sisään ei tuoda mitään paljasta lehtipuuta, mutta ikivihreydellä on oma merkityksensä. Se nimittäin on vertauskuva ikuiselle elämälle ja Jeesuksen ikuiselle kuninkuudelle. Tämäntapainen vertaus esiintyy Raamatussakin. Lisäksi se liittyy ikuiseen elämään myös siten, että Raamatun luomiskertomuksessa puhutaan elämänpuusta, joka antaa ikuisen elämän. Se oli syy ihmisen karkotukseen paratiisista: Jumala ei halunnut, että ihminen söisi tuosta puusta ja eläisi ikuisesti. Tätä puuta joulupuunkin voi ajatella kuvastavan.”
Lapset miettivät kuulemaansa. Misra tokaisi: “Minusta tuo kyllä kuulostaa vieläkin aika erikoiselta. Mutta toisaalta aika hauskalta kuitenkin.” Vieras hymyili ja sanoi: “Tahtoisin opettaa teille erään joululaulun, joka on aina ollut erityisen rakas lapsille. Haluatteko oppia sen?” Sekä Misra että Nael olivat tietenkin heti innokkaita oppimaan ja niinpä Vieras alkoi opettaa laulua Joulupuu on rakennettu ja siihen kuuluvaa leikkiä. Pian ladossa kaikui lasten kajahtava laulu:

“Joulupuu on rakennettu,
Joulu on jo ovella.
Namusia ripustettu
Ompi kuusen oksilla.

Kuusen pienet kynttiläiset
Valaisevat kauniisti.
Ympärillä lapsukaiset
Laulelevat sulosti.

Kiitos sulle, Jeesuksemme,
Kallis Vapahtajamme,
Kun sä tulit vieraaksemme,
Paras joululahjamme

Tullessasi toit sä valon,
Lahjat rikkaat, runsaat.
Autuuden ja anteeksiannon,
Kaikki taivaan tavarat

Anna, Jeesus, henkes valon
Jälleen loistaa sieluumme,
Sytytellä uskon palon.
Siunaa, Jeesus, joulumme.”

Lapset matkivat parhaansa mukaan Vieraan näyttämiä liikkeitä. Loppujen lopuksi kolmikko kuitenkin keksi omat liikkeensä laulun loppuosaan ja lopuksi koko joukkio mätkähti heinien sekaan nauraen. Nael sanoi: “Se oli hauska laulu, ja oli siinä hyvät sanatkin.” “Mhhmm, ja eritoten liikkeet”, Misra myönteli, ja alkoi sitten taas kikattaa tartuttaen naurun jälleen muihinkin.
Jonkin ajan kuluttua joukkio kuitenkin kömpi heinistä ja Vieras kertoi Misralle ja Naelille muista joulukoristeista: himmeleistä ja muista oljesta tehdyistä koristeista, ovikransseista, paperista tehdyistä “karkeista” ja lasipalloista. Hän kertoi, kuinka yleensä jouluisin laitettiin jouluiset pöytäliinat ja koko tupa tuoksui sisään tuodulle kuuselle.
Seuraavaksi lapset saivat tehtäväkseen askarrella kuusenkoristeita. Vieras harmitteli, ettei taitanut himmelin valmistusta, sillä muuten hän olisi mielellään opettanut vähintäänkin Misraa siinä, Naelilla kun eivät meinanneet yksinkertaisemmatkaan koristeet onnistua.
Lapset saivat kuitenkin aikaiseksi mukavan määrän koristeita kuuseen, jonka he jouluaatoksi ajattelivat hankkia omaa joulujuhlaansa varten. Koko joulun järjestäminen tuntui Misrasta ja Naelista kovin jännittävältä ja tuskin he malttoivat odottaa aattoa. Hämärä tuli kuitenkin säälittä päivä päivältä aiemmin ja jälleen sisarusten oli lähdettävä kotiin. Kuitenkin iloinen mieli lähti heidän mukanaan ja jälleen Vieraan korviin kantautui vielä vaimeasti vasta opittu laulu joulupuusta naurun saattelemana.

Luukku 15

Ilo oli todellakin palannut huolten sijasta lasten sydämiin. Nael oli antanut sydämensä Jeesukselle ja kärsinyt rangaistuksensa. Ainoa asia, joka häntä enää vaivasi, oli Rhesin yhä jatkuva vihoittelu häntä kohtaan. Kostonhimoinen poika näytti jopa hautovan juonia Naelin pään menoksi, mistä viesti se, kuinka Rhes tovereineen vilkuili häntä silloin tällöin supatellen kiivaasti. Mitä tahansa poikajoukko hautoikin, siitä ei seuraisi Naelille mitään mukavaa.
Nael ei kuitenkaan jaksanut murehtia sitä nyt, kun hän ja Misra juoksivat jälleen ladolle auringon hohdellessa hangella ja suusta pakenevan höyryn muodostaessa kiehkuroitaan ilmaan. Iloinen jännitys pulppusi sisarusten sydämissä, kun he saavuttivat ladon ja pujahtivat sisään.
Vieraalla oli jälleen tarjota lasten tiedonjanolle helpotusta. Hän vaati sitä ennen kuitenkin jälleen saada lukea raamatunkohdan ja alkurukouksen, joten kärsimättömyys sai hetkeksi väistyä lasten mielistä siksi aikaa. Rukouksen jälkeen Vieras aloitti: “Tänään tahdon kertoa teille eräästä todella hienosta joulun piirteestä, nimittäin joululauluista. Perinteiset, kauniit laulut kertovat yleensä nimenomaan joulun tärkeimmästä sanomasta, Jeesuksen syntymästä. Kun on lapsesta saakka saanut niitä opetella, tuovat ne joulumielen rintaan vanhemmitenkin.”
Vieras hymyili haaveksivaa hymyä hetken, mutta sitten hän sanoi: “En voi opettaa tietenkään kaikkea kerralla, joten miltä kuulostaisi jos tästä lähtien opettaisin teille joka päivä laulun tai pari?” Misra ja Nael molemmat pitivät ideaa hyvänä, joten Vieras nyökkäsi tyytyväisenä ja jatkoi: “Tänään opetan teille kaksi laulua, joista toinen on oma henkilökohtainen suosikkini ja toisestakin pidän hyvin paljon.
“Opetan sen toisen teille ensin. Valitsin tämän ensimmäisten joukkoon, sillä se on hyvin talvinen ja sopii mielestäni Tuulten kaupunkiin todella hyvin. Se on nimeltään On hanget korkeat nietokset. Laulun säveltäjästä kerrotaan, että kun hän jouluaattona istui flyygelinsä ääreen ja alkoi soittaa tätä kappaletta, tiesivät muut perheen jäsenet, että joulunvietto sai alkaa ja kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen laulamaan.”
Vieras antoi lapsille laulun sanat paperilla, jotta nämä voisivat yhtyä lauluun heti sävelen opittuaan. Sitten Vieras aloitti matalalla ja syvällä äänellään laulun:

“On hanget korkeat nietokset,
Vaan joulu, joulu on meillä!
On kylmät paukkuvat pakkaset
Ja tuimat Pohjolan tuuloset,
Vaan joulu, joulu on meillä.

Me taasen laulamme riemuiten,
Kun joulu, joulu on meillä!
Se valtaa sielun ja sydämen
Ja surun särkevi entisen,
Mi kasvoi elämän teillä!

Oi käykää ystävät laulamaan,
Kun joulu, joulu on meillä!
Se tuttu ystävä vanhastaan,
On tänne poikennut matkoillaan
Ja viipyy hetkisen meillä.

Nyt tähtitarhoihin laulu soi,
Kun joulu, joulu on meillä!
Nyt maasta taivaaseen päästä voi,
Jos sydän nöyrä on lapsen, oi,
Kun joulu, joulu on meillä!

Oi anna, Jumala, armoas,
Kun joulu, joulu on meillä!
Ja kansaa suojaa sun voimallas,
Meit’ auta näkemään taivaitas,
Kun joulu, joulu on meillä!”

Lapset olivat aluksi kuunnelleet Vieraan laulua, mutta vähitellen alkaneet tapailla säveltä. Kun laulu loppui, katsoi Vieras heitä hetken ääneti ja kysyi sitten: “Mitä piditte?” Silloin Misra huudahti: “Lauletaan se uudestaan! Ei tuossa ehtinyt saada koko veisusta minkäänlaista käsitystä, kun yritti pysyä mukana, mutta ei se oikein onnistunut.”
Niinpä joukkio lauloi laulun uudelleen ja viimeisen säkeistön kohdalla kuului jo Misran ääni lujana ja Naelinkin vahvana Vieraan äänen rinnalla. Laulun loputtua seurasi jälleen hiljaisuus. Misra virkkoi: “Se on kaunis laulu, minä pidän siitä.” Nael sen sijaan sanoi pohtivammin: “Siinä on hyvät sanat ja ne sopivat hyvin Tuulten kaupunkiin ja koko tähän tilanteeseemme! Kun tässä on tämä, odotas, tässä: ‘Se tuttu ystävä vanhastaan/ on meille poikennut matkoillaan/ ja viipyy hetkisen meillä’. Sehän on tavallaan meidän kohdallamme totta, sillä Vieras poikkesi joulu mukanaan tänne matkoillaan ja toi joulun meille.” “Mutta eihän joulu ole meille vanha tuttu vaan kuulemme siitä ensimmäistä kertaa”, Misra huomautti. “Meidän pitäisi laulaa, ‘se uusi ystävä vanhastaan’.” “No, voihan sen ajatella niin, että se on muille vanha tuttu, ja nyt se tuli meillekin”, Nael jatkoi pohdintaansa. “Tosin ‘viipyy hetkisen meillä’, ei ehkä oikein sovi mukaan.” Vieras puuttui puheeseen: “Se tarkoittaa sitä, että joulu viipyy joka vuosi hetkisen luonamme ja sitten sitä täytyy jälleen odottaa vuosi. Mutta sanat mielestäni hyvinkin sopivat Tuulten kaupunkiin erityisesti heti alussa oleva ‘Ja tuimat Pohjolan tuuloset’.” Vieraan silmät tuikkivat melkeinpä ilkikurisesti.
Keskustelu jatkui vielä hetken ja molemmat lapset todellakin pitivät laulusta. Sitten Vieras sanoi: “Haluatteko oppia toisenkin joululaulun?” Misra ja Nael kumpikin huusivat myöntävän vastauksensa. “Onko se nyt sitten se, josta sinä pidät eniten?” kysyi Misra. Vieras nyökkäsi ja sanoi: “Kyllä, pidän tästä laulusta kovasti, koska siinä on sekä kaunis sävel että sanat. Lisäksi se tuo mieleeni lapsuuteni joulut ja todellisen joulutunnelman. Säveltäjä on sama kuin edellisessä, mutta tämän laulun soitti poikkeuksellisesti jouluisin säveltäjän vaimo. Laulun nimi on En etsi valtaa loistoa.”
Vieras antoi jälleen lapsille sanat ja rykäistyään aloitti:

“En etsi valtaa loistoa,
En kaipaa kultaakaan,
Ma pyydän taivaan valoa
Ja rauhaa päälle maan.
Se joulu suo, mi onnen tuo
Ja mielet nostaa Luojan luo.
Ei valtaa eikä kultaakaan,
Vaan rauhaa päälle maan.

Suo mulle maja rauhaisa
ja lasten joulupuu,
Jumalan sanan valoa,
Joss’ sieluin kirkastuu
Tuo kotihin, jos pieneenkin,
Nyt joulujuhla suloisin,
Jumalan sanan valoa
Ja mieltä jaloa

Luo köyhän niin kuin rikkahan
Saa, joulu ihana!
Pimeytehen maailman
Tuo taivaan valoa!
Sua halajan, sua odotan,
Sa Herra maan ja taivahan!
Nyt köyhän niin kuin rikkaan luo
Suloinen joulus tuo!”

Laulun loputtua seurasi pitkä hiljaisuus. Tällä kertaa lapset eivät olleet yhtyneet mukaan lauluun. Lopulta Misra rikkoi hiljaisuuden: “Olipa kaunista! Kyllä totisesti kuuli, että pidät tuosta laulusta, niin paljon siinä oli tunnetta ja selvästi tarkoitit joka sanaa. Sinulla on todella kaunis ääni, Vieras.” Naelkin nyökkäsi ja lapset saivat nähdä sen ihmeen, että Vieras meni hämilleen ja hieman punastuikin. “Kiitos“, hän mutisi. “Mitä jos laulaisimme sen taas toisen kerran ja tällä kertaa tekin laulaisitte?”
He lauloivat En etsi valtaa loistoa uudelleen ja lapsetkin yhtyivät lauluun mukaan. He olivat oikein harras pieni kuoro ja Misran ja Naelin vielä lapsekkaan heleät äänet kuulostivat yllättävän kauniilta Vieraan matalan lauluäänen rinnalla. Taivaanrannan tuntumaan valunut aurinko ei enää kurkkinut laudanraoista, joten katossa roikkuva lyhty loi kauniin tunnelmavalaistuksen pimenevään latoon.
Laulun loputtua Nael sanoi: “Pidän kovasti tästä laulusta. Vaikka sävel on hidas, se ei kuitenkaan ole tylsä vaan mukavan vaihteleva ja se todella tuo sellaisen mukavan rauhantunteen.” Misra nyökkäili mukana ja sanoi: “Ymmärrän hyvin, miksi pidät tästä niin kovasti, Vieras.” Vieras hymyili ja tokaisi: “Parasta tässä laulussa on kuitenkin mielestäni sen sanoma: joulussa tärkeää ei ole se, että kaikki on hienoa, on paljon koristeita ja lahjoja. Ei, tärkeämpää on itse joulun sanoma ja tunnelma ja rauha, joka ei tule ulkoisesta koreudesta vaan Jumalalta. Lempikohtani on kolmannen säkeistön ‘Sua halajan, sua odotan/ sa Herra maan ja taivahan/ nyt köyhän niin kuin rikkaan luo/ suloinen joulus tuo’.”
Lapset nyökkäilivät vakavina ja katsoivat sanoja paperilla mietteliään näköisinä. Sitten he totesivat, että heidän oli aika lähteä. Vieras antoi heidän ottaa laulunsanat mukaansa, jotta he voisivat tutkailla niitä tarkemmin myöhemminkin. Misra ja Nael astuivat sinertävään hämärään, jossa pakkanen oli kiristymässä ja taivaalle oli syttymässä tähtiä yksitellen. Oven kolahdettua kiinni kuului himmeänä “On hanget korkeat nietokset” kunnes se vaimeni lasten loitotessa kotia kohti. Vieras hymyili itsekseen.

Luukku 14

Kun lapset seuraavana päivänä ilmestyivät latoon, muuttui Vieraan ilme hetkeksi säälin ja kauhistuksen sekoitukseksi, kun hän näki Naelin. Toinen puoli tämän kasvoista oli mustelmilla ja turvonnut. Nael huomasi Vieraan reaktion ja naurahti vähättelevästi: “Se näyttää pahemmalta kuin miltä tuntuu. Ja saivatpahan koulussa nähdä, etten selvinnyt kepposestani vähällä.”
Misra oli pahoillaan veljensä puolesta, sillä tämä todella näytti murjotulta. Hän kuitenkin halusi Naelin unohtavan kipunsa, jota Misra tiesi tämän vähättelystään huolimatta tuntevan. Niinpä hän kysyi Vieraalta: “Mitä aiot kertoa meille tänään?” Vieras hymyili jälleen salaperäistä, mutta ystävällistä hymyään. “Kerron teille jotakin, mikä on joulun aikaan hyvin tärkeää lapsille”, hän vastasi.
Misra ja Nael suorastaan paisuivat innostuksesta ja jännityksestä ja he hoputtivat Vierasta aloittamaan, mille tämä nauroi hartaasti. Tällä kertaa hän kuitenkin vaati saada lukea kohdan Raamatusta ja rukoilla alkurukouksen, mihin lapset toki suostuivat. Aamenen jälkeen Vieras päästi vihdoin kärsimättömät lapset odottamisen tuskasta ja aloitti: “Nyt alan kertoa tarkemmin kaikesta siitä, mistä puhuin silloin, kun saitte tietää, mikä joulu on. Tämä ei ole oma mieliasiani joulussa, mutta luulen, että te pidätte siitä kovasti. Nimittäin joululahjoista.
“Jouluun liittyy vahvasti ajatus siitä, että annetaan toisille lahjoja. Tämä tapa liitetään yleensä siihen, että kun Jeesus oli syntynyt talliin, kuten teille aiemmin kerroin, tuli hänen luokseen kaukaisesta maasta viisaita miehiä. Nämä miehet olivat nähneet taivaalla loistavan kirkkaan tähden, josta he päättelivät, että suuri kuningas oli syntynyt. He seurasivat tähteä ja se pysähtyi sen paikan yläpuolelle, jossa Jeesus oli.
Kun he astuivat sisään ja näkivät lapsen, he kumarsivat häntä ja antoivat hänelle lahjoja: kultaa, mirhaa ja suitsuketta. Ne olivat hyvin kalliita lahjoja, joita annettiin lahjaksi kuninkaalle. Ja sitähän Jeesus on, hän on rauhan ruhtinas, maailmankaikkeuden valtias.
“Viisaiden miesten lahjat ovat siis esikuva joululahjoille. Itse pidän myös siitä ajatuksesta, että Jeesus oli meille kaikkein suurin lahja, jonka voimme saada ja siten lahjat liittyvät jouluun. Mutta lahjojen antaminen kyllä ylipäätään sopii kristinuskon ajatukseen siitä, että meidän pitäisi rakastaa toisiamme.
“Yksi syy, miksi otan asian esiin nyt, on, että jos haluatte juhlia joulua perinteisesti, voisitte alkaa miettiä, mitä antaisitte toisillenne lahjaksi. Sen ei tarvitse olla mitään suurta ja hienoa, sillä toisen ilahduttaminen ja antamisen ajatus ovat tärkeimpiä.”
Lapset olivat innostuneita. He katsoivat arvioivasti toisiaan, miettien, mitä toiselle voisi antaa lahjaksi. Vieras katsoi heitä hymyillen, mutta jatkoi sitten: “Toinen syy on, että lahjoja saa jouluna myös muualta kuin perheeltä ja ystäviltä.” Lapset käännähtivät katsomaan Vierasta ja kysyivät yhteen ääneen: “Keneltä sitten?” Vieras vastasi: “Kerron teille jälleen tarinan eräästä henkilöstä, josta tuli maailmankuulu. Hänen nimensä oli Nikolaos.
Nikolaos oli kristitty mies ja kerrotaan, että hän puolusti Raamatun sanoman luotettavuutta, kun muut oppineet epäilivät sitä. Nikolaoksen kerrotaan auttaneen köyhiä ja ongelmissa olevia, mutta hän halusi pysyä nimettömänä. Hän piti myös kovasti lapsista ja halusi ilahduttaa heitä pienin yllätyksin ja jakoi lahjoja kertomatta, että se oli ollut hän.”
“Miksei hän halunnut paljastaa, että se oli ollut hän?” kysyi Nael. Vieras mietti ja vastasi: “Varmaankin hän oli vain niin vaatimaton. Hänen arvellaan olleen hieman lyhyt ja hänellä oli murtunut nenä.” Lapset nauroivat. “Hassu mies”, Misra tokaisi. “Mutta hän oli varmasti lempeä ja kiltti. Niin kuin sinä, Vieras.” Vieras naurahti: “Kiitos vain. Nikolaos kuitenkin kuoli aikanaan, mutta hänen jälkeensä ihmiset muistivat hänen pyyteettä antamansa lahjat ja jatkoivat perinnettä.
“Nykyään Nikolaoksella on seuraaja, joka tunnetaan kaikkialla maailmassa eräänlaisena joulun lähettiläänä. Hänen nimensä on joulupukki. Hän on vanha mies, jolla on pitkä parta ja hän on pullea kuin pulla, sillä hän on innostunut syömään hieman liikaa vaimonsa joulumuorin herkkuja. Joulupukki asuu Korvatunturilla vaimonsa joulumuorin ja pienten apuriensa kanssa, joita kutsutaan tontuiksi.
“Joka joulu pukki sitten lähtee matkaan porojen vetämässä reessä jakamaan koko maailman lapsille lahjoja. Porot syövät taikajäkälää, joka saa ne lentämään. Siten joulupukki ehtii kiertää koko maailman kodit. Jotta pukki tietäisi, mitä lapset tahtovat, lähettävät lapset joka vuosi joulupukille kirjeen, jossa he kertovat lahjatoiveistaan. Mutta joulupukki lähettää tonttujaan vahtimaan lapsia nähdäkseen, ovatko he kilttejä. Tuhmille lapsille hän tuo risukimpun.
“Tämä on toinen syy, miksi kerron tästä näin alussa: tietenkin teidänkin pitää lähettää joulupukille toivomuskirje!” Misra ja Nael halusivat tietenkin kirjoittaa kirje tälle ihmeelliselle joulupukille, joten Vieras antoi heille molemmille paperit ja kynät ja niin lapset alkoivat miettiä, mitä toivoisivat. Heidän pohtiessaan toiveitaan Vieras näytti heille postikortin, jossa oli kuva joulupukista ja tontuista. Misran mielestä joulupukki näytti mukavalta vanhalta ukolta.
Pitkän mietinnän ja monen sotatun rivin jälkeen lapset saivat lopulta kirjeensä valmiiksi. Vieras otti ne ja lupasi toimittaa joulupukille. Lasten sen sijaan täytyi rientää jälleen kotiin, sillä hämärä oli äänettömästi hiipien tullut aivan selän taakse. Misra ja Nael olivat kuitenkin iloisella mielellä, sillä seuraavana päivänä he saisivat taas kuulla jotakin uutta ja jännittävää joulusta.

Luukku 13

Seuraavana päivänä lapset tulivat latoon paljon myöhemmin kuin yleensä. Kun Misra ja Nael istahtivat Vierasta vastapäätä, huomasi tämä Naelin kasvoissa tummuvat läikät. Vieras katsoi poikaa vakavin silmin. Nael hymyili hieman ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina kuin tähdet. Misra näytti hieman huolestuneelta ja säikähtäneeltä vilkaistessaan Naelia, mutta samalla hänestä näki, että hän oli ylpeä veljestään.
”Nael, kerro”, Vieras vain totesi. Ja Nael kertoi. ”Menin aamulla kouluun kauhusta kankeana, kuten varmasti arvaat”, hän aloitti. ”Menin kertomaan opettajattarelle heti ensimmäisen tunnin jälkeen. Ensimmäinen tunti oli silkkaa painajaista ja tuskan hiki valui selkääni pitkin. Lopulta kello soi ja luokka tyhjeni. Menin varovasti opettajattaren pöydän eteen. Voi, millaisilta hänen silmänsä näyttivätkään, kun hän katsoi minua silmälasiensa yli. Siinä vaiheessa olin perua päätökseni ja juosta pakoon, mutta muistin, mitä sanoit eilen ja jäin.
”Opettajatar laittoi korjaamansa kokeet pois ja kysyi: ’Mitä asiaa sinulla on, Nael?’ Änkytin, että minulla oli tärkeää asiaa ja hän pyysi minua kertomaan. Sitten vedin syvään henkeä ja sanoin sen. Että minä olin syypää hämähäkkijupakkaan.
”Tuskin uskalsin katsoa opettajatarta, mutta kuitenkin katsoin. Hänen kasvoiltaan paistoi ensin hämmästys, sitten ärtymys ja hänen suunsa tiukkeni ja silmät kovenivat. ’Vai niin’, hän vain sanoi. En ole koskaan kuullut karmeamman kuuloista ’Vai niintä’. Sitten opettajatar huokaisi, katsoi alas ja riisui lasinsa. ’Olisi kai minun pitänyt se arvata, mutta en uskonut edes sinun pystyvän siihen, että lavastaisit jonkun syylliseksi.’
”Laskin katseeni maahan ja katumus poltti ja raastoi rintaani. ’Olen todella pahoillani’, sanoin. ’En tee niin enää koskaan. En enää tee tuhmia kolttosia.’ Opettaja oli kävellyt pöytänsä takana edestakaisin. Nyt hän pysähtyi ja katsoi minua silmiin ja minä katsoin takaisin toivoen, että hän uskoisi minun todella olevan pahoillani. ”Opettajatar ei sanonut hetkeen mitään. Sitten hän istuutui taas ja katsoi minua vakavana silmiin. ’On toki rohkeaa, että tulit tunnustamaan tekosi ja että olet pahoillasi, mutta ymmärrät kai, että et voi päästä tästä ilman seurauksia.’ Painoin katseeni lattiaan ja nyökkäsin. ’Kyllä minä sen ymmärrän’, sanoin. ’Olen kyllä valmis vastaamaan teoistani.’
”Opettajatar oli taas hetken hiljaa. En uskaltanut katsoa häntä. Hän nousi ja sanoi: ’Käyn hakemassa Rhesin tänne. Sinun täytyy pyytää häneltä anteeksi.’ ’Totta kai’, vastasin, vaikka uusi kauhun aalto syöksyi lävitseni. Rhes ei taatusti olisi mielissään, kun saisi tietää, että se olin ollut minä, joka hänet lavasti syylliseksi. Aloin kuvitella, kuinka kaikki alkaisivat inhota ja kiusata minua, karttaa kuin olisin sairas. Tuskani kasvoi yhä suuremmaksi.
”Rukoilin Jeesusta antamaan minulle voimaa ja yhtäkkiä valtava rauha syöksyi sisääni. Silloin tiesin, että pystyisin siihen; pystyisin tekemään niin kuin tiesin olevan oikein. Kun opettajatar tuli takaisin Rhes mukanaan, tuli uusi levottomuuden tunne heidän kanssaan. Kuitenkin tuo ihmeellinen tunne sisälläni voitti sen täysin. Tiesin, että kaikki järjestyisi.
”Kerroin Rhesille, että minä olin oikea syyllinen, mistä hän tietenkin suuttui ja yritti käydä kimppuuni. Pyysin anteeksi, mutta hän sanoi, että vihasi minua eikä koskaan haluaisi nähdä minua. Kerroin myös, että olin heittänyt häntä lumipallolla aikaisemmin. Siitä hän vimmastui vieläkin enemmän.” Nael näytti surulliselta puhuessaan Rhesin reaktiosta. Hän oli todella pahoillaan, että Rhes ei ollut antanut hänelle anteeksi, mutta toisaalta ymmärsi, että niin isoa asiaa oli vaikeaa painaa villaisella tuosta vain.
Nael jatkoi kertomustaan: ”Opettajatar lupasi heti kertoa kaikille Rhesin olevan syytön. Rhes vaati, että pyytäisin julkisesti anteeksi kaikilta. Minun täytyi tietenkin suostua. Niinpä jäin seisomaan luokan eteen, kun oppilaat kellon soitua palasivat paikoilleen posket punaisina talvisista leikeistä. He katsoivat minua ihmetellen ja supattelivat keskenään. Minusta tuntui tietenkin kauhealta, mutta yhä sisälläni oleva rauha sai minut seisomaan paikoillani.
”Kun kaikki olivat tulleet, opettajatar astui viereeni ja sanoi: ’Kuulkaa kaikki, Naelille on teille jotain kerrottavaa.’ Kaikkien katseet kääntyivät minuun uteliaina ja odottavina. Katselin noita kaikkia odottavia kasvoja ja lopulta katseeni osui Rhesin omahyväisiin ja kostonhimoisiin silmiin. ’Tuoltako minäkin olin näyttänyt pari päivää sitten?’ ajattelin.
”Lopulta avasin suuni: ’Minä haluaisin pyytää teiltä kaikilta anteeksi, sillä minä se laitoin hämähäkkejä teidän eväisiinne ja purkin Rhesin laukkuun.’ Loput sanani hukkuivat valtavaan meteliin, kun syytöksiä, päivittelyjä ja naurunremakkaakin alkoi kuulua ympäri luokkaa. Opettajatar yritti palauttaa järjestystä siinä kuitenkaan onnistumatta. Joka puolella näin nyt vihamielisiä ilmeitä, mutta sydämessäni tiesin kuitenkin tehneeni oikein. Kaikkien syytökset toki sattuivat, mutta se, että syyllisyyteni oli nyt poissa, oli parempaa.
”Muut vaativat minulle rangaistusta ja niinpä opettajatar käski minut ensiksi nurkkaan koko tunniksi ja määräsi, että koulun jälkeen menisimme ensiksi Rhesin kotiin ja sitten meille. Monet, erityisesti Rhes, olisivat halunneet ankaramman rangaistuksen, mutta opettajatar sanoi, että koska olin tunnustanut rikkomukseni, tämä sai riittää.
”Rhesiltä tietenkin pyydettiin anteeksi ja hänet otettiin takaisin Huutavien Hirviökukkojen joukkueeseen. Minun joukkueeni mietti, mitä tekisi suhteeni, mutta joukossa oli poikia, joiden mielestä pilani oli mainio. He ihmettelivät, miksi oikein olin tunnustanut tekoni ja joutunut kärsimään seuraukset. Vastasin, että oli väärin tehdä niin ja että Rhes-parka ei ansainnut niin kovaa kohtaloa. Muut näyttivät hämmästyneiltä. ’Minun isäni sanoo, että se on tämän kovan maailman idea, että vahvat pärjäävät ja heikot sortuvat’, yksi heistä sanoi. ’Miksi sen pitäisi olla niin?’ kysyin. ’Emmekö voisi kaikki elää toisista välittäen ja huolehtien niin, että vahvat tukisivat heikkoja sen sijaan, että löisivät nämä maahan?” Silloin he kaikki menivät aivan vaivaantuneen näköisiksi ja vaihtoivat puheenaihetta. Sain kuitenkin jäädä joukkueeseen, mutta tapahtunut taisi tehdä Hirviökukoista ja Lumileopardeista entistä pahempia vihollisia.
“Edessä olivat kuitenkin vielä vierailut Rhesin vanhempien ja omien vanhempieni luona. Aiemman taidan jättää väliin, mutta voitte arvata, kuinka sydämeni hakkasi, kun lähestyimme kotiovea. Isä tietenkin raivostui asiasta kuullessaan ja äitikin menetti hermonsa. He kuitenkin odottivat opettajattaren lähtöön saakka, minkä jälkeen alkoi hulina. Isä antoi minulle kunnon selkäsaunan, mikä alkaa varmaankin myös näkyä kasvoissani. Tiesin kuitenkin ansainneeni sen ja mieleeni muistui, kun kerroit Jumalan antaneen ihmisille käskyn kunnioittaa vanhempiaan. Niinpä kerrankin en pannut lainkaan vastaan. Isä taisi olla siitä hieman hämillään, koska uhkasi, että ansaitsisin vielä kotiarestinkin, mutta jättäisi sen tällä kertaa.”
Naelin lopetettua seurasi hiljaisuus. Kaikkialle tunkeutuva tuuli heilutteli öljylamppua hiljaa katossa. Vieras katsoi Naelia ensin vakavana, mutta äkkiä hänen kasvonsa sulivat hymyyn. “Hienoa, Nael”, hän sanoi. “Hienoa, että luotit Jumalaan ja kestit seuraukset.” Nael hymyili kiitollisena takaisin.
Sitten Vieras huudahti vaihtaen puheenaihetta: “Aika rientää, emmekä ole vielä tehnyt mitään oman joulumme järjestämisen eteen!” Molemmat lapset hypähtivät innosta. Vieras katsoi heitä salaperäisesti ja sanoi: “Tänään on kuitenkin erityinen päivä, sillä on 13. päivä!” “Millä tavalla se on erikoinen?” kysyi Misra jännityksestä kihisten. Vieras hymyili yhä salaperäisemmin ja vastasi: “Tänään muistelemme sellaista nuorta naista, jonka nimi oli Lucia. Kerron nopeasti Lucian tarinan, koska valo hiipuu pian ja on vielä paljon tehtävää.
“Lucia oli kaunis nuori nainen, joka oli menossa naimisiin erään miehen kanssa. Kun Lucian äiti sairastui, mutta Jumala paransi hänet, Lucia tuli uskoon. Hän lupasi Jumalalle, ettei koskaan menisi naimisiin. Kun Lucian sulhanen kuuli, että tyttö ei halunnut naida häntä, hän suuttui ja ilmiantoi Lucian sen maan keisarille, sillä siihen aikaan kristinusko oli kielletty. Lucia aiottiin pidättää, mutta silloin Jumala auttoi häntä ja teki hänet niin painavaksi, ettei kukaan jaksanut häntä siirtää. Silloin kuitenkin eräs sotilaista iski häntä miekalla vatsaan ja niin Lucia kuoli.
“Toinen tarina kertoo, että Lucian sulhanen yritti taivutella häntä naimisiin, koska oli rakastunut neidon kauniisiin silmiin. Kun sulhanen ei lopettanut ahdisteluaan, kaivoi Lucia silmät päästään ja lähetti ne miehelle. Jumala palkitsi Lucian uskon antamalla hänelle uudet, entistä kauniimmat silmät. Sulhanen taas säikähti niin paljon, että kääntyi kristityksi hänkin.” “No olisin minäkin kyllä säikähtänyt”, huudahti Misra. He purskahtivat nauruun kaikki kolme.
Vieras kuitenkin hoputti heitä: “Ilta alkaa pimentyä, mutta tahdon vielä, että juhlimme Lucian päivää perinteisesti. Lucian päivää vietetään nimittäin valon juhlana. Tahdonkin tuoda ajatuksena tähän päivään sen, että me olemme Jeesukseen uskovina valon kantajia. Meidän tehtävämme on viedä Jumalan rakkauden valoa niille, jotka eivät häntä tunne.”
Vieras kaivoi esiin pienen pussukan ja nousi ylös. “Tulkaahan tänne“, hän sanoi lapsille suunnaten ovelle. Kun he seisoivat kaikki kolme siellä, sanoi Vieras iloisesti hymyillen: “Tänään teemme Misrasta Lucia-neitomme!” Misra oli ihmeissään, kun Vieras kaivoi pussistaan valkoisen kaavun, punaisen vyön ja seppeleen, johon oli kiinnitetty kynttilöitä. “Puehan nämä yllesi”, Vieras kehotti. Misra veti vaatteet ylleen ja sitten Vieras kumartui ja katsoi häntä silmiin: “Lupaatko olla todella varovainen, jos laitan kynttiläkruunun päähäsi?” Misra oli ihastunut ajatuksesta ja lupasi: “Kyllä, minä lupaan olla varovainen.”
Niinpä Vieras asetti kynttiläkruunun Misran päähän ja sytytti varovaisesti kynttilät. Hän hymyili ja sanoi: “Olet todella kaunis Lucia, Misra.” Misra punastui ja kiitti. Vieras hymyili veikeästi ja ehdotti: “Mitä jos tekisimme perinteisen Lucia-saattueen ja kiertäisimme ladon? Tuuli ei ole kovin voimakas, joten kynttilät voisivat säilyä sammumattomina.” Lapset pitivät ajatuksesta ja niinpä Vieras määräsi Naelin suojaamaan liekkejä ja varmistamaan, ettei kruunu putoaisi.
He avasivat ladon oven ja lähtivät hitaasti ja juhlallisesti kiertämään latoa. Vieras alkoi syvällä äänellään laulaa. Lapset kuuntelivat laulua ja yhtyivät siihen opittuaan sävelen. Sanoista he eivät ymmärtäneet mitään, mutta he lauloivat siansaksaa. Kynttilät lepattivat illaksi hämärtyvän päivän tuulenvireessä, mutta Nael sai kun saikin ne varjeltua sammumiselta.
Kun he olivat kiertäneet ladon, he pysähtyivät ja lauloivat vielä säkeistön. Laulun loputtua tuli hiljaista. Sitten Vieras puhalsi kaksi kynttilöistä sammuksiin ja Nael hyppäsi tekemään samoin kahdelle muulle. He nauroivat. Sitten lasten oli aika lähteä kotiin, joten Misra riisui Lucian tamineet vastahakoisesti. Kuitenkin lapset riensivät kotiin iloiten ja Vieras jäi katsomaan heidän jälkeensä hymy huulillaan karehtien.