Seuraavana aamuna kouluun menijöiden tunnelma oli jälleen hiljainen. Misra ei kantanut Naelille kaunaa, sillä Vieras oli edellisenä päivänä opettanut hänelle anteeksiannon merkitystä. Niinpä hän oli antanut Naelille anteeksi tämän purkauksen. Nael sen sijaan mökötti edelleen. Kuitenkin poika ei ollut yhtä synkkä kuin eilen, vaan hitusen innostunut, koska hänen päässään kuhisi jännittyneitä mietteitä.
Pitkin päivää Nael tarkkaili poikaa, jota oli heittänyt lumipallolla. Pojan nimi oli Rhes. Lopulta Nael löysi sopivan tilaisuuden laittaa suunnitelmansa täytäntöön, kun Rhes jäi vähäksi aikaa luokkaan ennen kuin seurasi tovereitaan ulos. Kun poika lähti, hiipi Nael hänen koululaukulleen. Pian tuli muiden perästä ulos myhäillen ja kihisten jännityksestä ilkeästi hymyilevä Nael.
Tuli lopulta lounasaika ja lapset kaivoivat innokkaina eväspussinsa esiin. Ulkona peuhanneilla lapsilla olikin jo sudennälkä. Rhes istui oman joukkueensa lumipallosodan soturien kanssa luokan takanurkassa. Rhesin toverit ehtivät ottaa eväänsä ensiksi esiin, kasvavia poikia kun olivat ja nälkäisiä, kiitos kiivaana käyneen lumipallotaiston edellisellä välitunnilla.
Äkkiä kuului korvia vihlova kiljaisu. Sitä seurasi pian kolme muutakin. Rhesin joukkuetoverit olivat pudottaneet eväänsä ja huusivat täyttä kurkkua. Eväspusseista pakeni henkensä hädässä lauma hämähäkkejä. Silloin lähellä olevatkin yhtyivät huutoihin, hypähtivät pystyyn ja alkoivat tanssahdella yrittäen talloa hämähäkit. Opettajatar riensi paikalle ja hypähti saman tien kirkuen tuolille, sillä hän ei voinut sietää hämähäkkejä.
Kun hetken hälinän jälkeen näytti vihdoin siltä, että kaikki karanneet hämähäkit oli saatu kiinni ja eväspussit, joista ne olivat tulleet suljettu visusti, uskaltautui opettajatar lopulta alas tuoliltaan. Hän keräsi arvokkuutensa rippeet ja meluava joukkokin vihdoin rauhoittui. Ensimmäiseksi hän määräsi, että hämähäkkejä sisältäneet eväspussit oli heitettävä tuleen. Nälkäisimmät esittivät vastalauseensa ja olisivat halunneet syödä eväänsä siltikin, mutta siihenhän opettajatar ei suostunut.
Seuraavaksi tarkistettiin varovaisesti, löytyisikö muiden eväiden joukosta vielä hämähäkkejä. Niitä ei löytynyt ja kaikki huokasivat helpotuksesta. “Tällaisen pilan keksineestä tämä on ehkä huvittavaa, mutta minua tämä ei naurata lainkaan”, opettajatar sanoi ankarasti. “Tunnustakoon tekonsa nyt, niin hänelle riittää nurkassa seisominen puolen tunnin ajan. Muuten sen lisäksi joutuu jäämään jälki-istuntoon ja keppostelijan vanhemmille ilmoitetaan.” Kukaan ei tunnustanut.
Opettajatar kehotti jokaista antamaan pienen osan eväistään niille, joilta se oli heitetty tuleen. Rhes ja Naelkin olivat luonnollisesti tässä joukossa antamassa osan eväistään. Rhes kaivoi laukustaan vielä pullollisen maitoa, mutta sieltä vierähtikin pois jotakin muuta: tölkki, jonka sisässä kuhisi vielä muutama hämähäkki. Kaikkien syyttävät katseet kohdistuivat kauhistuneen näköiseen Rhesiin, joka ei saanut sanaa suustaan. Opettajatar asteli vihaisemman ja ankaramman näköisenä kuin koskaan hänen eteensä ja katsoi hänkin syyttävin silmin kalpeaksi valahtanutta poikaa. Kauhistuttavalla äänellä Opettajatar sanoi: “Rhes. Olen hyvin pettynyt sinuun. Olethan sinä tehnyt pieniä kolttosia ennenkin, mutta tämä on jo liikaa.” Rhes sopersi: “Mut-mut… E-en minä tiedä miten purkki päätyi laukkuuni. En se minä ollut!” Opettaja pudisti päätään pettyneen näköisenä. “Olisin toivonut, että myöntäisit sen edes suoraan”, hän sanoi. “Saat nyt tehdä kuten uhkasin. Mene heti nurkkaan ja pysy siellä puoli tuntia. Evääsi jaetaan näille neljälle, etkä itse saa muruakaan. Koulun jälkeen jäät jälki-istuntoon ja lisäksi lähden kotiisi puhumaan vanhempiesi kanssa ja varmistan, että he rankaisevat sinua niin kuin parhaaksi näkevät.”
Rhesin silmät laajenivat kauhusta ja hän yritti vielä itku kurkussa todistella syyttömyyttään. Kukaan ei uskonut. Niinpä Rhes alistui ja meni surkean näköisenä nurkkaan seisomaan. Nälkä kurahti hänen vatsassaan ja hän tunsi toisten syyttävät katseet yhä selässään.
Seuraavalla välitunnilla Rhes suuntasi joukkueensa linnoitukselle, mutta ne neljä, joiden eväissä hämähäkkejä oli ollut, asettuivat oviaukkoon tukkeeksi. “En voi uskoa, että petit meidät näin, Rhes”, yksi heistä sanoi. Rhes yritti jälleen puolustautua: “Hei, kaverit, en se minä ollut! Joku laittoi purkin laukkuuni!” Hän sai vastaansa vain syyttäviä silmäpareja ympäri linnoitusta. “Petturi ja vielä valehtelijakin”, sama poika jatkoi. Sitten hän huusi muulle joukkueelle: “Kuulkaa kaikki! Miten Huutavat hirviökukot suhtautuvat pettureihin?” Silloin “Hirviökukot” todellakin alkoivat huutaa ja pommittaa täysin suojatonta Rhesiä lumipalloilla niin, että tämän oli pakko paeta niin lujaa kuin kintuistaan pääsi.
Rhes oli surullinen, kun hänen toverinsa eivät uskoneet häntä. Sitten suru vaihtui kiukuksi ja hän päätti, että jos joukkue kääntyi häntä vastaan, kääntyisi hänkin sitä vastaan. Niinpä Rhes otti taskustaan nenäliinan ja lähestyi sitä heilutellen vihollislinnoitusta. Nenäliina oli antautumisen ja rauhan merkki. Epäilevinä kurkkivia päitä näkyi linnoituksen päältä, kun hän saapui sen juurelle. “Mitä sinä haluat?” huusi johtaja. “Tahdon liittoutua kanssanne, jotta voisimme yhdessä kukistaa Huutavat Hirviökukot”, Rhes vastasi.
Seurasi hetken kiivas supatus. Sitten joku huusi: “Ei häneen voi luottaa! Hän on pettänyt aikaisemman joukkueensa, miksei hän pettäisi meitäkin?” Huutaja oli se poika, jota Rhes oli heittänyt lumipallolla kostoksi luullessaan tämän heittäneen todellisuudessa Naelilta tulleen pallon. Linnoituksesta kuului myöntäviä huudahduksia ja johtaja huusi Rhesille: “Kuulit itsekin, että meillä, Ärjyvillä Lumileopardeilla, ei ole sijaa pettureille.” Sitten Rhes joutui toistamiseen lumipallotulituksen kohteeksi ja hän juoksi nopeasti suojaan. Surullisena päätään roikottaen hän lähti kävelemään pois.
Nael, joka kuului Ärjyvien Lumileopardien joukkueeseen, katseli häntä muurin harjalta. Hän oli luullut tuntevansa olonsa paremmaksi, kun oli saanut kostaa syntipukilleen ja nähdä jonkun muun kuin hänen kärsivän. Sen sijaan hänellä olikin nyt surkea ja syyllinen olo, kun hän katsoi Rhesin murheen murtamana loittonevaa hahmoa.
Tuli lopulta lounasaika ja lapset kaivoivat innokkaina eväspussinsa esiin. Ulkona peuhanneilla lapsilla olikin jo sudennälkä. Rhes istui oman joukkueensa lumipallosodan soturien kanssa luokan takanurkassa. Rhesin toverit ehtivät ottaa eväänsä ensiksi esiin, kasvavia poikia kun olivat ja nälkäisiä, kiitos kiivaana käyneen lumipallotaiston edellisellä välitunnilla.
Äkkiä kuului korvia vihlova kiljaisu. Sitä seurasi pian kolme muutakin. Rhesin joukkuetoverit olivat pudottaneet eväänsä ja huusivat täyttä kurkkua. Eväspusseista pakeni henkensä hädässä lauma hämähäkkejä. Silloin lähellä olevatkin yhtyivät huutoihin, hypähtivät pystyyn ja alkoivat tanssahdella yrittäen talloa hämähäkit. Opettajatar riensi paikalle ja hypähti saman tien kirkuen tuolille, sillä hän ei voinut sietää hämähäkkejä.
Kun hetken hälinän jälkeen näytti vihdoin siltä, että kaikki karanneet hämähäkit oli saatu kiinni ja eväspussit, joista ne olivat tulleet suljettu visusti, uskaltautui opettajatar lopulta alas tuoliltaan. Hän keräsi arvokkuutensa rippeet ja meluava joukkokin vihdoin rauhoittui. Ensimmäiseksi hän määräsi, että hämähäkkejä sisältäneet eväspussit oli heitettävä tuleen. Nälkäisimmät esittivät vastalauseensa ja olisivat halunneet syödä eväänsä siltikin, mutta siihenhän opettajatar ei suostunut.
Seuraavaksi tarkistettiin varovaisesti, löytyisikö muiden eväiden joukosta vielä hämähäkkejä. Niitä ei löytynyt ja kaikki huokasivat helpotuksesta. “Tällaisen pilan keksineestä tämä on ehkä huvittavaa, mutta minua tämä ei naurata lainkaan”, opettajatar sanoi ankarasti. “Tunnustakoon tekonsa nyt, niin hänelle riittää nurkassa seisominen puolen tunnin ajan. Muuten sen lisäksi joutuu jäämään jälki-istuntoon ja keppostelijan vanhemmille ilmoitetaan.” Kukaan ei tunnustanut.
Opettajatar kehotti jokaista antamaan pienen osan eväistään niille, joilta se oli heitetty tuleen. Rhes ja Naelkin olivat luonnollisesti tässä joukossa antamassa osan eväistään. Rhes kaivoi laukustaan vielä pullollisen maitoa, mutta sieltä vierähtikin pois jotakin muuta: tölkki, jonka sisässä kuhisi vielä muutama hämähäkki. Kaikkien syyttävät katseet kohdistuivat kauhistuneen näköiseen Rhesiin, joka ei saanut sanaa suustaan. Opettajatar asteli vihaisemman ja ankaramman näköisenä kuin koskaan hänen eteensä ja katsoi hänkin syyttävin silmin kalpeaksi valahtanutta poikaa. Kauhistuttavalla äänellä Opettajatar sanoi: “Rhes. Olen hyvin pettynyt sinuun. Olethan sinä tehnyt pieniä kolttosia ennenkin, mutta tämä on jo liikaa.” Rhes sopersi: “Mut-mut… E-en minä tiedä miten purkki päätyi laukkuuni. En se minä ollut!” Opettaja pudisti päätään pettyneen näköisenä. “Olisin toivonut, että myöntäisit sen edes suoraan”, hän sanoi. “Saat nyt tehdä kuten uhkasin. Mene heti nurkkaan ja pysy siellä puoli tuntia. Evääsi jaetaan näille neljälle, etkä itse saa muruakaan. Koulun jälkeen jäät jälki-istuntoon ja lisäksi lähden kotiisi puhumaan vanhempiesi kanssa ja varmistan, että he rankaisevat sinua niin kuin parhaaksi näkevät.”
Rhesin silmät laajenivat kauhusta ja hän yritti vielä itku kurkussa todistella syyttömyyttään. Kukaan ei uskonut. Niinpä Rhes alistui ja meni surkean näköisenä nurkkaan seisomaan. Nälkä kurahti hänen vatsassaan ja hän tunsi toisten syyttävät katseet yhä selässään.
Seuraavalla välitunnilla Rhes suuntasi joukkueensa linnoitukselle, mutta ne neljä, joiden eväissä hämähäkkejä oli ollut, asettuivat oviaukkoon tukkeeksi. “En voi uskoa, että petit meidät näin, Rhes”, yksi heistä sanoi. Rhes yritti jälleen puolustautua: “Hei, kaverit, en se minä ollut! Joku laittoi purkin laukkuuni!” Hän sai vastaansa vain syyttäviä silmäpareja ympäri linnoitusta. “Petturi ja vielä valehtelijakin”, sama poika jatkoi. Sitten hän huusi muulle joukkueelle: “Kuulkaa kaikki! Miten Huutavat hirviökukot suhtautuvat pettureihin?” Silloin “Hirviökukot” todellakin alkoivat huutaa ja pommittaa täysin suojatonta Rhesiä lumipalloilla niin, että tämän oli pakko paeta niin lujaa kuin kintuistaan pääsi.
Rhes oli surullinen, kun hänen toverinsa eivät uskoneet häntä. Sitten suru vaihtui kiukuksi ja hän päätti, että jos joukkue kääntyi häntä vastaan, kääntyisi hänkin sitä vastaan. Niinpä Rhes otti taskustaan nenäliinan ja lähestyi sitä heilutellen vihollislinnoitusta. Nenäliina oli antautumisen ja rauhan merkki. Epäilevinä kurkkivia päitä näkyi linnoituksen päältä, kun hän saapui sen juurelle. “Mitä sinä haluat?” huusi johtaja. “Tahdon liittoutua kanssanne, jotta voisimme yhdessä kukistaa Huutavat Hirviökukot”, Rhes vastasi.
Seurasi hetken kiivas supatus. Sitten joku huusi: “Ei häneen voi luottaa! Hän on pettänyt aikaisemman joukkueensa, miksei hän pettäisi meitäkin?” Huutaja oli se poika, jota Rhes oli heittänyt lumipallolla kostoksi luullessaan tämän heittäneen todellisuudessa Naelilta tulleen pallon. Linnoituksesta kuului myöntäviä huudahduksia ja johtaja huusi Rhesille: “Kuulit itsekin, että meillä, Ärjyvillä Lumileopardeilla, ei ole sijaa pettureille.” Sitten Rhes joutui toistamiseen lumipallotulituksen kohteeksi ja hän juoksi nopeasti suojaan. Surullisena päätään roikottaen hän lähti kävelemään pois.
Nael, joka kuului Ärjyvien Lumileopardien joukkueeseen, katseli häntä muurin harjalta. Hän oli luullut tuntevansa olonsa paremmaksi, kun oli saanut kostaa syntipukilleen ja nähdä jonkun muun kuin hänen kärsivän. Sen sijaan hänellä olikin nyt surkea ja syyllinen olo, kun hän katsoi Rhesin murheen murtamana loittonevaa hahmoa.
