lauantai 11. joulukuuta 2010

Luukku 11

Tuuli alkoi jälleen mahtavan tanssinsa seuraavana päivänä. Lumi kasaantui dyyneiksi, jotka jatkuvasti muuttivat muotoaan. Taivaalla vaelsi nopeaa tahtia pilviä, mutta sininen taivas näkyi yhä niiden välistä. Lunta ne eivät kuitenkaan pudottaneet.
Vieras matkasi ladolle tapansa mukaan. Puhuri koetti kaataa hänet kumoon, mutta hän onnistui kuitenkin pysymään pystyssä. Lopulta Vieras saavutti ladon ja huokaisten helpotuksesta hän sytytti lamppunsa ja pujahti ovesta sisään. Sisällä hän sai kuitenkin hämmästyä. Tyhjän ladon sijaan hän näkikin heinillä istumassa Naelin. Pojalla oli kasvoillaan halveksuva ilme, mutta sen takaa saattoi erottaa jonkinlaista hermostuneisuutta, jopa noloutta.
“Nael!”, Vieras huudahti hämmästyneenä. “Mitä sinä täällä teet?” Nael näytti hieman loukkaantuneelta ja vastasi kuin hänen paikallaolonsa olisi itsestäänselvyys: “No, tämähän on meidän latomme.” “Tarkoitin, että eikö sinun pitäisi olla tähän aikaan vielä koulussa?” Vieras tarkensi eikä ollut vieläkään täysin toipunut yllätyksestä. Nael käänsi katseensa pois nolona. “Minua ei huvittanut olla koulussa”, hän sanoi vältellen. Vasta silloin Vieraan silmät osuivat Naelin jaloissa makaavaan kelkkaan. “Ja päätit tulla laskemaan mäkeä sen sijaan?” Nael katsoi Vierasta haastavasti ja sanoi puolustellen: “Saan tehdä mitä haluan. Ulkona vain tuuli niin kovaa, että tulin tänne suojaan.” Vieras nyökkäsi ja totesi: “Kyllä, päätös on sinun. Ei minulla ole valtaa käskeä sinua takaisin kouluun enkä edes välittäisikään”. Tästä Nael hämmentyi, sillä hän oli odottanut, että Vieraan sanovan, että hänen pitäisi mennä takaisin kouluun. Hän laski katseensa nolona.
Seurasi hiljaisuus, jonka aikana kuului vain tuulen ulina ladon nurkissa. Sitten Vieras sanoi tunnustelevasti: “Ihmettelen vain, miksi pinnaat, vaikka vanhempasi eivät luultavasti pidä siitä. Kun kävitte Misran kanssa luonani, huolehdit aina siitä, että lähditte ennen pimeää, jotta vanhempanne eivät suuttuisi.” “Minähän en niitten mielipiteistä välitä!” Nael tiuskaisi. “Varsinkin se ukko saisi painua hiiteen.” Vieras katsoi kiivastunutta Naelia tarkkaan ja lausui sitten ymmärtäen: “Teit siis sen siksi, ettei Misra saisi toruja, vai mitä? Taidat välittää siskostasi todella paljon.”
Kiivaus kuoli Naelin kasvoilta ja hento puna kohosi hänen poskilleen. Hän laski katseensa kenkiinsä. Sitten poika nyökkäsi hitaasti ja sanoi: “Niin. Misra on minulle tärkeä. Hän saa välillä höpötyskohtauksia ja koettaa aina ojentaa minua, kun teen jotain väärää. Silti hän on maailman paras sisko, enkä halua, että hänelle käy mitään pahaa.” Naelin kasvoille nousi hyvin lempeä ilme, kun hän puhui siskostaan. Sitten hänen katseensa tiukkeni ja suu vetäytyi viivaksi. “Kerran olimme ulkona todella myöhään, koska Misra halusi nähdä tähtitaivaan”, Nael kertoi. “Kun tulimme kotiin, isä ja äiti olivat vauhkoina. He olivat käskeneet tulemaan kotiin ennen pimeää, mutta ilta oli hämärtynyt tunteja sitten. Misra sanoi, että hän oli halunnut katsella tähtiä. Silloin isä suuttui todella paljon ja antoi Misra-rukalle selkäsaunan, joka tuntui vielä monta päivää sen jälkeen. Sen jälkeen olen pitänyt huolta, että Misra palaa ajoissa kotiin, koska mielestäni olin itse syypää koko jutussa, mutta Misra kärsi seuraukset.”
Vieras oli kuunnellut Naelin kertomusta hiljaa ja keskeyttämättä. “Sinä olet kyllä todella kultainen veli, Nael”, hän virkkoi Naelin vaiettua. “On todella hienoa, että pidät huolta Misrasta. Varmasti Misrankin mielestä olet maailman paras veli.” Nael punastui ja sanoi: “Ei, ei älä sano noin. Ei minusta ole mihinkään.” Sitten kyyneleet valtasivat hänen silmänsä ja hän sanoi paksulla äänellä: “Minä olen paha. Olen halveksittava ja itsekäs. En ansaitse sisareni tai kenenkään muun rakkautta.”
Vieras ei sanonut mitään vaan antoi Naelin itkeä rauhassa. Rauhoituttuaan hieman Nael alkoi kertoa, miten oli syyttänyt Rhesiä ahdingostaan ja lavastanut tämän syylliseksi hämähäkkipilaan. Hän kertoi jopa, että oli toivonut, ettei olisi pelastanut Vierasta vaan antanut tämän paleltua hankeen. Hän päätti tarinansa siihen, kun Rhes käveli yksin pois ja kuinka asia ei ollut sen jälkeen antanut hänelle rauhaa, ja hän oli pinnannut koulustakin siitä syystä, että ei kestänyt nähdä Rhesiä tuntematta musertavaa syyllisyyttä.
Vieras kuunteli jälleen ääneti ja antoi Naelin kertoa rauhassa. Tämän lopetettua seurasi hiljaisuus. Nael nyyhkytti hiljaa ja odotti Vieraan sanovan, että hän oli paha poika, joka ansaitsi tulla rangaistuksi. Mutta Vieras ei sanonut mitään vaan istui hiljaa miettien. Nael niisti. Lopulta hiljaa pohdiskellut mies sanoi hitaasti: “Tiedätkö, Nael, me olemme kaikki tehneet asioita, joita kadumme syvästi. Vääriä valintoja, jotka haluaisimme pyyhkiä pois, muttemme pysty. Tätä juuri tarkoittaa syntisyys.” Nael muisti, mitä Vieras oli hänelle ja Misralle kertonut ja nyökkäsi. Vieras jatkoi: “Menneitä ei voi tehdä tekemättömiksi. Mutta juuri siksi Jeesus tuli maan päälle, että hän kärsi meidän syntiemme tähden, jotta jokainen meistä voisi välttää sen rangaistuksen, jonka olisimme muuten ansainneet. Jeesuksen kuoleman tähden Jumala voi antaa myös sinun syntisi anteeksi, Nael, ja antaa rauhan sydämeesi.”
Nael pudisti päätään. “Ei, ei”, hän sanoi. “Minun tekoni oli niin paha, ettei hän voi antaa sitä anteeksi. Misra on niin kiltti muutenkin, että hänelle Jumala voi antaa anteeksi, mutta ei minulle. Minä nimittäin oikeasti olen niin kuin ne viinitarhan vuokraajat siinä tarinassa, jonka kerroit. Olin hölmö ja syytin Rhesiä, vaikka hänellä ei ollut mitään tekemistä asian kanssa.” “Nael”, Vieras sanoi lempeästi. “Jumala sanoo Raamatussa näin: ‘Vaikka teidän syntimme ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa.’ Jumala voi antaa sinunkin syntisi anteeksi, Nael.”
Nael lakkasi nyyhkyttämästä ja tuijotti eteensä. Sitten hän sanoi hiljaa: “Olen miettinyt tätä Jumalaa, josta meille kerroit. Vaikka sanoin Misrallekin, että se on silkkaa satua, en kuitenkaan ole ihan varma. Misra on nimittäin oikeasti muuttunut. Täytyy myöntää, että minuun teki suuren vaikutuksen se, että hän kesti isän selkäsaunan mukisematta sinä iltana, kun minä lähdin ilman häntä kotiin. Minusta tuntui pahalta, kun jätin Misran yksin, mutta ajattelin vain itseäni ja että se oli Misran oma vika.”
Vieras kysyi lempeästi: “Haluaisitko sinäkin pyytää Jumalalta anteeksi kuten Misra ja ottaa Jeesuksen asemaan sydämeesi?” Nael tuijotti jalkojensa juuressa olevaa kelkkaa. Edes mäenlasku ei ollut saanut häntä unohtamaan sydämessään painavaa syyllisyyttä. Nael nosti päänsä ja kohtasi Vieraan katseen. “Kyllä minä taidan haluta. Haluan sen saman rauhan, mikä Misralla on.”
Toisen kerran tässä samassa ladossa Vieras selitti, miten toimittaisiin ja kohta lapsen ääni jälleen toisti Vieraan perässä rukousta. Heidän lopetellessaan avautui ladon ovi ja sisään astui Misra huudahtaen: “Anteeksi, että tulen näin myöhään! Äidillä oli minulle kotitöitä…” Hän vaikeni nähdessään juuri polviltaan nousevan Naelin. Kohta ilosta kyynelehtivä Misra oli nauravan veljensä syleilyssä Vieraan katsellessa heitä hymyillen leveästi. Naelin sydän oli keventynyt, sillä hän tiesi saaneensa anteeksi.