Aamuun mennessä myrskyn hirmuinen voima laantui. Asukkaat avasivat helpottuneina ikkunaluukkunsa ja tarkistivat, mitä tuhoja myrsky oli raivossaan saanut aikaan. Lapset kiiruhtivat kouluun vasaroiden paukkuessa. He ilakoivat vihdoin tulleesta tuoreesta lumesta ja aloittelivat jo talven mittaista lumipallosotaa.
Myös Misra, pieni, kirkassilmäinen tyttönen ja Nael, hänen isoveljensä, iloitsivat muiden mukana. Nael ei ollut unohtanut edellisen talven kalavelkoja, vaan maksoi ne heti takaisin heittämällä ikäistään poikaa lumipallolla ja vetäytymällä sitten piiloon. Poika jäi närkästyneenä katselemaan ympäröivää koululaisten joukkoa ja Nael kiemurteli pidätetystä naurusta piilossaan. Misra katsoi häntä moittivasti, mutta hymyili sitten ja kohautti olkiaan. Kukapa pienten poikien leikkisää kiusantekoa voisi saada aisoihin? Ja sisarelleen Nael oli kuitenkin mitä kultaisin veli.
Lumipallohyökkäyksen kohteeksi joutunut poika oli muita kyräiltyään päätellyt lumipallon tulleen erään tietenkin täysin viattoman kädestä ja luuli nyt kostaneensa heittämällä tätä lumipallolla, mutta saikin itse asiassa uuden vihollisen. Kun muut olivat jo kadonneet näkyvistä, päästi Nael vihdoin pidättelemänsä naurun raikuvana ilmoille. Misra torui häntä sanoen: “Tuo ei ollut ollenkaan kilttiä. Poika-parka oli syytön ja tuli pahaa aavistamattaan heitetyksi lumipallolla.” Mutta Nael ei välittänyt hänestä vaan nauroi nauramistaan. Misra huokaisi; sellaisia isoveljet olivat, eivät kuunnelleet pikkusiskojaan.
“Nael, tule jo! Myöhästymme koulusta!” Misra kuitenkin huusi veljelleen. Muut olivat jo kaukana. Naelin nauru tyrehtyi lopulta ja hän katsoi siskoaan hymyillen. “Minulla on kelkka vanhalla ladolla,” hän virkkoi veikeän näköisenä. “Sen takana on loistava mäki laskea! Eikö käytäisi laskemassa pari kertaa?” Misra mutristi suutaan ja laittoi kädet puuskaan. Katsoen Naelia ankarasti hän kuuliaisena tyttönä virkkoi topakkaan sävyyn: “Mutta me myöhästyisimme. Saisit taas jälki-istuntoa, eivätkä isä ja äiti pitäisi siitä.” Nael tuhahti ja sanoi: “Sanomme vain, että vanhemmat tarvitsivat apua korjaustöissä ja siksi olemme myöhässä. Eivät he osaa epäillä mitään, jos sanomme molemmat niin. He luottavat sinuun niin paljon, että uskovat.” Misra epäröi. Hän tiesi, että opettajat luottivat häneen, eikä hän halunnut pettää opettajiaan sen vuoksi. Mutta vasta sataneella lumella olisi kuitenkin niin mukavaa laskea...
Misra seisoi paikoillaan epäröiden, yrittäen saada vastaväitteitään kuuluviin, mutta Nael nappasi häntä kädestä ja lähti juoksemaan ladolle. Misra seurasi omatunto yhä kolkuttaen ja huusi innostuneelle Naelille: “Mutta vain yksi kerta, jooko?” Nael huusi takaisin epämääräisesti: “Joo joo.”
Ladolle päästyään Nael juoksi sisään hakemaan kelkkaansa. Misra jäi ulos odottamaan ja katseli ympärilleen. Äkkiä hän näki vähän matkan päässä jotakin. Pelästyneenä hän huusi: “Nael! Tule tänne!” “Odota, hetki, saan kelkan aivan kohta alas!” kuului vaimea vastaus ladon sisältä. “Nael!” Misra huusi vaativammin. Kohta Nael ilmestyi ulos kelkan kanssa. “No, mitä nyt?” hän kysyi. Misra osoitti käsi vapisten. Sitten Naelkin näki parinkymmenen metrin päässä osittain lumeen hautautuneen tumman möhkäleen. “Mikä se on?” Misra kysyi ääni värähtäen. “En tiedä”, vastasi Nael. “Mutta mennään ottamaan selvää!”
Nael lähestyi möhkälettä hitaasti nuoren pojan uteliaisuudella. Kyllä häntä hieman hirvittikin, muttei halunnut näyttää sitä Misralle. Misra seurasi taaempana pelosta väristen. Kun he saapuivat möhkäleen luo, Nael henkäisi. Misrakin uskaltautui kurkistamaan veljensä olan takaa ja kirkaisi. Maassa puoliksi lumen peitossa makasi mies. Misra sopersi itkun partaalla ja pelosta suunniltaan: “O-onko hän k-k-kuollut?” “En tiedä”, Nael kuiskasi paikoilleen kivettyneenä. Sitten hän keräsi rohkeutensa ja kyykistyi miehen viereen sydän pamppaillen. Hän tökkäsi kokeilevasti miehen leukaa ja tunsi kevyen ilmavirran kädellään. “Hän hengittää!” Nael huudahti helpottuneena. “Meidän täytyy saada hänet pois hangesta tai hän paleltuu! Hae kelkka, Misra!”
Misra juoksi yhä tutisevin polvin hakemaan kelkkaa sillä välin kun Nael yritti herätellä miestä. Tämä ei kuitenkaan vironnut. Pian Misra palasi kelkan kanssa ja lapset saivat kuin saivatkin keinoteltua miehen yhteisvoimin sen päälle ja lähtivät raahaamaan tätä kohti latoa. Perille päästyään heidän täytyi hengähtää hetki ja ponnistivat sitten kaikin voimin nostaakseen miehen heinille lepäämään.
Lopulta mies makasi heinien päällä puuskuttavat lapset vierellään. Hän ei osoittanut vieläkään mitään heräämisen merkkejä. “Hän ei taida olla täältä päin, jos hän ollut myrskyssä“ Misra pohti. “Jokainen täällä tietää, miten vaarallista ulkona on liikkua sellaisella ilmalla.” Nael hymähti ja tokaisi: “On suorastaan ihme, että hän selvisi hengissä.”
Lapset istuivat hetken hiljaa katsellen muukalaista. Sitten Misra äkkiä havahtui ja huudahti: “Koulu! Olemme jo melkoisesti myöhässä!” “Mutta voimmeko jättää hänet tänne?” Nael pohti. Hetken mietittyään hän riisui takkinsa ja asetti sen miehen päälle. Misra kauhistui: “Ethän sinä voi lähteä ilman takkia! Sinähän kylmetyt ja saat flunssan!” Nael peitteli miestä heiniin sieltä, minne pieni takki ei yltänyt suojaamaan tämän jäntevää ruumista ja vastasi: “Mies tarvitsee sitä enemmän kuin minä. Ja minulla on lämpimin villapuseroni! Kyllä minä pärjään.” Nael virnisti touhunsa lomasta ja jatkoi sitten miehen peittelyä. Misra katsoi hetken veljeään hellästi ja sanoi sitten: “No, minä jätän sitten evääni!” Hän kaivoi koululaukustaan eväspussin. Nael tuijotti häntä, joten Misra puolusteli: “Hän tarvitsee niitä enemmän kuin minä. Me voimme ihan hyvin jakaa sinun evääsi.” Nael tukahdutti sisäisen nurinansa, sillä hänellä oli yleensä kotiin tullessa kiljuva nälkä, ja nyt hänen pitäisi jaksaa koko koulupäivä puolikkaalla eväsmäärällä. Mutta Nael arvasi, että miehen nälkä olisi vieläkin kovempi, kun tämä heräisi.
Kun mies oli huolellisesti peitelty ja eväspussi aseteltu hänen viereensä, lapset lähtivät yhä huolestuneina taakseen vilkuillen kouluun. Suljettuaan ladon oven he säntäsivät juoksuun. Nael huohotti juostessaan Misralle: “Ei kerrota opettajalle tästä, ei hän kuitenkaan uskoisi.“ Misra nyökkäsi sydän lämpimänä. Huono omatunto ei enää painanut häntä.
Myös Misra, pieni, kirkassilmäinen tyttönen ja Nael, hänen isoveljensä, iloitsivat muiden mukana. Nael ei ollut unohtanut edellisen talven kalavelkoja, vaan maksoi ne heti takaisin heittämällä ikäistään poikaa lumipallolla ja vetäytymällä sitten piiloon. Poika jäi närkästyneenä katselemaan ympäröivää koululaisten joukkoa ja Nael kiemurteli pidätetystä naurusta piilossaan. Misra katsoi häntä moittivasti, mutta hymyili sitten ja kohautti olkiaan. Kukapa pienten poikien leikkisää kiusantekoa voisi saada aisoihin? Ja sisarelleen Nael oli kuitenkin mitä kultaisin veli.
Lumipallohyökkäyksen kohteeksi joutunut poika oli muita kyräiltyään päätellyt lumipallon tulleen erään tietenkin täysin viattoman kädestä ja luuli nyt kostaneensa heittämällä tätä lumipallolla, mutta saikin itse asiassa uuden vihollisen. Kun muut olivat jo kadonneet näkyvistä, päästi Nael vihdoin pidättelemänsä naurun raikuvana ilmoille. Misra torui häntä sanoen: “Tuo ei ollut ollenkaan kilttiä. Poika-parka oli syytön ja tuli pahaa aavistamattaan heitetyksi lumipallolla.” Mutta Nael ei välittänyt hänestä vaan nauroi nauramistaan. Misra huokaisi; sellaisia isoveljet olivat, eivät kuunnelleet pikkusiskojaan.
“Nael, tule jo! Myöhästymme koulusta!” Misra kuitenkin huusi veljelleen. Muut olivat jo kaukana. Naelin nauru tyrehtyi lopulta ja hän katsoi siskoaan hymyillen. “Minulla on kelkka vanhalla ladolla,” hän virkkoi veikeän näköisenä. “Sen takana on loistava mäki laskea! Eikö käytäisi laskemassa pari kertaa?” Misra mutristi suutaan ja laittoi kädet puuskaan. Katsoen Naelia ankarasti hän kuuliaisena tyttönä virkkoi topakkaan sävyyn: “Mutta me myöhästyisimme. Saisit taas jälki-istuntoa, eivätkä isä ja äiti pitäisi siitä.” Nael tuhahti ja sanoi: “Sanomme vain, että vanhemmat tarvitsivat apua korjaustöissä ja siksi olemme myöhässä. Eivät he osaa epäillä mitään, jos sanomme molemmat niin. He luottavat sinuun niin paljon, että uskovat.” Misra epäröi. Hän tiesi, että opettajat luottivat häneen, eikä hän halunnut pettää opettajiaan sen vuoksi. Mutta vasta sataneella lumella olisi kuitenkin niin mukavaa laskea...
Misra seisoi paikoillaan epäröiden, yrittäen saada vastaväitteitään kuuluviin, mutta Nael nappasi häntä kädestä ja lähti juoksemaan ladolle. Misra seurasi omatunto yhä kolkuttaen ja huusi innostuneelle Naelille: “Mutta vain yksi kerta, jooko?” Nael huusi takaisin epämääräisesti: “Joo joo.”
Ladolle päästyään Nael juoksi sisään hakemaan kelkkaansa. Misra jäi ulos odottamaan ja katseli ympärilleen. Äkkiä hän näki vähän matkan päässä jotakin. Pelästyneenä hän huusi: “Nael! Tule tänne!” “Odota, hetki, saan kelkan aivan kohta alas!” kuului vaimea vastaus ladon sisältä. “Nael!” Misra huusi vaativammin. Kohta Nael ilmestyi ulos kelkan kanssa. “No, mitä nyt?” hän kysyi. Misra osoitti käsi vapisten. Sitten Naelkin näki parinkymmenen metrin päässä osittain lumeen hautautuneen tumman möhkäleen. “Mikä se on?” Misra kysyi ääni värähtäen. “En tiedä”, vastasi Nael. “Mutta mennään ottamaan selvää!”
Nael lähestyi möhkälettä hitaasti nuoren pojan uteliaisuudella. Kyllä häntä hieman hirvittikin, muttei halunnut näyttää sitä Misralle. Misra seurasi taaempana pelosta väristen. Kun he saapuivat möhkäleen luo, Nael henkäisi. Misrakin uskaltautui kurkistamaan veljensä olan takaa ja kirkaisi. Maassa puoliksi lumen peitossa makasi mies. Misra sopersi itkun partaalla ja pelosta suunniltaan: “O-onko hän k-k-kuollut?” “En tiedä”, Nael kuiskasi paikoilleen kivettyneenä. Sitten hän keräsi rohkeutensa ja kyykistyi miehen viereen sydän pamppaillen. Hän tökkäsi kokeilevasti miehen leukaa ja tunsi kevyen ilmavirran kädellään. “Hän hengittää!” Nael huudahti helpottuneena. “Meidän täytyy saada hänet pois hangesta tai hän paleltuu! Hae kelkka, Misra!”
Misra juoksi yhä tutisevin polvin hakemaan kelkkaa sillä välin kun Nael yritti herätellä miestä. Tämä ei kuitenkaan vironnut. Pian Misra palasi kelkan kanssa ja lapset saivat kuin saivatkin keinoteltua miehen yhteisvoimin sen päälle ja lähtivät raahaamaan tätä kohti latoa. Perille päästyään heidän täytyi hengähtää hetki ja ponnistivat sitten kaikin voimin nostaakseen miehen heinille lepäämään.
Lopulta mies makasi heinien päällä puuskuttavat lapset vierellään. Hän ei osoittanut vieläkään mitään heräämisen merkkejä. “Hän ei taida olla täältä päin, jos hän ollut myrskyssä“ Misra pohti. “Jokainen täällä tietää, miten vaarallista ulkona on liikkua sellaisella ilmalla.” Nael hymähti ja tokaisi: “On suorastaan ihme, että hän selvisi hengissä.”
Lapset istuivat hetken hiljaa katsellen muukalaista. Sitten Misra äkkiä havahtui ja huudahti: “Koulu! Olemme jo melkoisesti myöhässä!” “Mutta voimmeko jättää hänet tänne?” Nael pohti. Hetken mietittyään hän riisui takkinsa ja asetti sen miehen päälle. Misra kauhistui: “Ethän sinä voi lähteä ilman takkia! Sinähän kylmetyt ja saat flunssan!” Nael peitteli miestä heiniin sieltä, minne pieni takki ei yltänyt suojaamaan tämän jäntevää ruumista ja vastasi: “Mies tarvitsee sitä enemmän kuin minä. Ja minulla on lämpimin villapuseroni! Kyllä minä pärjään.” Nael virnisti touhunsa lomasta ja jatkoi sitten miehen peittelyä. Misra katsoi hetken veljeään hellästi ja sanoi sitten: “No, minä jätän sitten evääni!” Hän kaivoi koululaukustaan eväspussin. Nael tuijotti häntä, joten Misra puolusteli: “Hän tarvitsee niitä enemmän kuin minä. Me voimme ihan hyvin jakaa sinun evääsi.” Nael tukahdutti sisäisen nurinansa, sillä hänellä oli yleensä kotiin tullessa kiljuva nälkä, ja nyt hänen pitäisi jaksaa koko koulupäivä puolikkaalla eväsmäärällä. Mutta Nael arvasi, että miehen nälkä olisi vieläkin kovempi, kun tämä heräisi.
Kun mies oli huolellisesti peitelty ja eväspussi aseteltu hänen viereensä, lapset lähtivät yhä huolestuneina taakseen vilkuillen kouluun. Suljettuaan ladon oven he säntäsivät juoksuun. Nael huohotti juostessaan Misralle: “Ei kerrota opettajalle tästä, ei hän kuitenkaan uskoisi.“ Misra nyökkäsi sydän lämpimänä. Huono omatunto ei enää painanut häntä.
