Luukku 22

Tuuli ei vieläkään lopettanut raivoamistaan. Se tahtoi väkisin kaataa jok’ikisen ulos uskaltautuneen, joten kaupungissa ei näkynyt kovinkaan paljon väkeä ulkona. Kaksi salaperäistä viittoihin kietoutunutta hahmoa kuitenkin asteli määrätietoisesti eteenpäin kadulla. Hämärä oli jo saanut voiton päivänvalosta ja pian pimeä nielaisisi kaiken sisäänsä, sillä pilvienpeittämät taivaat eivät sallineet kuun tai tähtien valon pääsyä maan kamaralle.
Salaperäiset hahmot näyttivät viimein saavuttaneen päämääränsä kadun päässä. He vilkaisivat ympärilleen tarkkailijoiden varalta ja koputtivat sitten oveen salaisen koodin. Ovi raottui hieman ja välistä kurkisti joku. Sitten uksi avautui päästäen koputtajat sisään. Sitten se jälleen nopeasti sulkeutui.
Oven avaaja oli vanhanpuoleinen, harvahampainen ja -hiuksinen mies. Toinen sisään tulleista kysyi: ”Onko hän täällä?” Mies vastasi: ”Kyllä, sain hänet kiinni nähtyäni hänet torilla ruokaa ostamassa. Seurasin häntä ja nappasin tilaisuuden tullen. Kysyjä nyökkäsi hyväksyvästi ja otti viittansa sisästä pussukan, jonka sisältöä vanha mies heti ahneesti alkoi tutkia. Mies nyökkäsi hyväksyvästi ja luovutti vaihtokauppana avaimen. Sitten samainen viitaan kietoutunut henkilö sanoi: ”Voit mennä, Brutus.” Vanha mies nyökkäsi ja lähti.
Salaperäiset muukalaiset katsoivat toisiinsa, menivät käytävän päässä olevalle ovelle ja avasivat sen saamallaan avaimella. Ovi aukesi saranat hieman vingahtaen ja paljasti näkymän sisään. Huoneessa ei ollut paljon kalustusta, ainoastaan vanha ja kulunut vuode sekä keskellä pöytä, jonka ääressä istui eteensä tuijottava mies. Hän oli Vieras. Oven avautuessa hän käänsi päätään hitaasti katsoakseen, kuka tuli. Hän ei näyttänyt yllättyneeltä.
Viittaan kietoutuneet astuivat sisään ja lukitsivat oven takanaan. Sitten he riisuivat viittansa ja tulijat paljastuivat Misran ja Naelin vanhemmiksi. Vieras katsoi heitä ilmeenkään värähtämättä. Kun he olivat astelleet pöydän luo ja istuneet häntä vastapäätä, sanoi Vieras vihdoin: ”Jotenkin arvasin, että te olitte tämän takana.” Molemmat virnistivät ilkeästi ja isä sanoi: ”Ei kai meidän pidä anteeksi pyydellä, koska et tehnyt kuten sanoimme ja lähtenyt pois. Annoimme myrskyn jälkeisen päivän armonaikaa, mutta tänään sinun olisi jo pitänyt olla tiessäsi. Ellet sitten ole päättänyt luopua uskomuksistasi ja hyväksyä Tuulten kaupungin periaatteet.” Vieras pudisti päätään irrottamatta tapansa mukaisesti hetkeksikään katsettaan Misran ja Naelin vanhemmista. Isä huokaisi ja sanoi: ”Arvelinkin niin. Te uskovaiset olette aina olleet niin sitkeästi kiinni periaatteissanne.”
Vieras katsoi heitä uteliaana. ”Ovatko Misra ja Naelkin niiden sitkeiden tapausten joukossa?” hän kysyi. Lasten vanhemmat näyttivät nyt hieman ärtyneiltä, mutta heidän ensitapaamisestaan Vieraan kanssa poiketen isäkin säilytti tällä kertaa malttinsa. Hieman nolona hän myönsi: ”No, täytyy kyllä sanoa, että olisin odottanut heidän jo antaneen periksi. Mutta luultavasti he luovuttavat kuitenkin jossain vaiheessa, kun kyllästyvät ja innostuvat jostakin muusta.” Vieras kohotti toista kulmakarvaansa. ”Näinkö uskotte?” Lasten isä näytti hämmentyvän hetkeksi, mutta nyökkäsi sitten pontevasti.
Äkkiä vieressä hiljaa istunut vaimo puhkesi ensimmäistä kertaa puhumaan Vieraan kuullen: ”Ben, älä viitsi esittää välinpitämätöntä. Tiedät itsekin, että he ovat jo pitkän aikaa olleet aivan erilaisia kuin ennen. Ja entäs nyt sitten? Eilen he julistivat, että aikovat järjestää oman joulun pidimmepä siitä tai emme ja kun annoit heille selkäsaunoja vuorotellen, alkoi toinen hoilata täyttä kurkkua joululauluja. Asia on aivan kuin tämä mies sanoi silloin ladossa: kyse ei ole pelkästä ohi menevästä leikistä vaan lapset ovat selvästi vakavasti tehneet päätöksensä eivätkä siitä hevillä luovu.”
Isä tuijotti vaimoaan suu auki ja Vieraskin näytti hieman hämmästyneeltä mutta samalla ilahtunut hymy pyrki hänen kasvoilleen. Toivuttuaan ällistyksestään Misran ja Naelin isä, Ben, tulistui ja tiuskaisi vaimolleen: ”Mitä sinä nyt menit paljastamaan tuolle asioita, jotka eivät hänelle kuulu?” Sitten hän nousi tuoliltaan niin vauhdikkaasti, että se kaatui kolahtaen lattialle. Ben harppoi huoneen ainoan ikkunan ääreen ja katseli synkkään yöhön äkämystyneenä.
Vieras naurahti hieman, jolloin äiti mulkaisi häntä ja kivahti: ”Mitä sinä naureskelet siinä?” Vieras rykäisi, muttei kyennyt kätkemään hymyään. ”En tahdo loukata, mutta on helppoa nähdä, mistä Nael on perinyt - hm - itsepäisyytensä.” Silloin äitikin hymähti ja sanoi suunnaten sanansa osittain miehelleen: ”Kyllä, heissä on kyllä samaa jääräpäisyyttä.” Hän hiljeni hetkeksi ennen kuin jatkoi: ”Mutta jokin aika sitten Naelissa tapahtui selvä muutos. Silloin, kun hän teki koulussa kiusaa laittamalla hämähäkkejä koulutoveriensa eväisiin ja lavastamalla vielä toisen pojan syylliseksi. Ensinnäkin minua ihmetytti, miksi hän ylipäätään tunnusti asian. Toisekseen… Hän oli niin nöyrä. Hän ei pistänytkään vastaan tai edes huutanut, kiljunut ja itkenyt niin kuin yleensä selkäsaunan saadessaan vaan alistui sanomatta yhtäkään vastustelevaa sanaa. Ja se minua erityisesti kosketti, kun hän pyysi meiltä anteeksi sitä, että oli ollut tuhma poika ja lupasi parantaa tapansa. Mikä kumma Naeliin on mennyt? Mikä hänet on saanut niin muuttumaan?”
Vieras hymyili ja katsoi edessään istuvaa naista, jonka silmissä kiilsivät liikutuksen kyyneleet. ”Tiedättekö, kaksi päivää ennen tunnustamistaan Nael antoi sydämensä Jeesukselle”, hän kertoi. ”Misra oli tehnyt niin hieman aiemmin ja Nael halusi saman rauhan, jonka oli nähnyt Misran saavan. Jumala on tehnyt Naelista uuden luomuksen, hän on saanut uudestisyntyä. Siksi hän on niin erilainen.” Lasten äiti tuijotti Vierasta pelästyneenä ja painoi sitten katseensa miehen kirkkaiden silmien edessä. ”Se on siis sittenkin totta”, hän kuiskasi. Vieras ei udellut vaan odotti rauhassa, että hän jatkaisi jos vain haluaisi.
Äiti alkoi kertoa: ”Kun olin lapsi, olin oikeastaan aika uskonnollinen. Kasvoin perheessä, jossa uskonasioita pidettiin paljon esillä ja kirkossa käytiin joka sunnuntai. Tullessani vanhemmaksi aloin kuitenkin omaksua sellaisia ajatuksia, että Jumalaa ei ole ja jokainen ihminen on oman onnensa seppä. Vieraannuin yhä enemmän lapsena oppimistani arvoista, kun tapasin Benin ja aloin liikkua hänen ja muiden sellaisten kanssa, jotka olivat todella jyrkästi kristinuskoa vastaan. Jossain vaiheessa virisi ajatus siitä, että hylkäisimme kaiken siihen liittyvän ja vetäytyisimme jonnekin, missä voisimme elää täysin eristyksissä tuosta yhteiskunnan joka nurkkaan päässeestä opista.
”Itse en ollut kovin innokas ajatuksen kannattaja nimenomaan taustani vuoksi. Sehän tarkoitti, että minun olisi hylättävä kaikki läheiseni ainiaaksi. Sitten äitini kuoli. Hän oli ollut leski jo monta vuotta ja nyt oli hänenkin aikansa jättää tämä maallinen elämä. Surin äidin kuolemaa ankarasti, sillä hän oli ollut minulle todella läheinen. Mieleni valtasi ahdistus siitä, että en näkisi äitiä enää, sillä olin luopunut uskostani kuolemanjälkeiseen elämään jo kauan sitten. Sisarenikin oli vieraantunut lapsena omaksumastaan uskosta, mutta äidin kuoleman jälkeen hän eräänä päivänä tuli kertomaan minulle antaneensa sydämensä Jeesukselle ja tulleensa uudeksi. Minun silmissäni hän oli heikko: hän oli epätoivossaan tarvinnut jonkinlaista jumalaa, joka auttaisi hänet surustaan. Niinpä tein päätöksen lähteä Benin mukana tänne. Luulin voivani ikuisiksi ajoiksi unohtaa Jumalan, jota olin alkanut vihata. Mutta sitten tulitte te ja tarjositte noita oppeja omille lapsilleni. Nyt en voi enää kieltää etteivätkö he olisi muuttuneet, etteikö Jeesuksessa todella olisi muuttava voima.”
Äiti nyyhkäisi. Vieras katsoi häntä vakaasti kuunneltuaan keskeyttämättä naisen kertomusta. Äiti sanoi itkuisella äänellä: ”Kaiken piti muuttua hyväksi, kun eristäydyimme tänne hyläten entisen. Aluksi se tietenkin olikin jännittävää ja olin helpottunut voidessani karistaa äidin kuoleman aiheuttaman ahdistuksen mielestäni. Mutta sitten aloin nähdä, ettei elämä ollutkaan niin ruusuista. Ben muuttui, hänestä tuli yhä herkempi suuttumaan ja väkivaltainenkin. Ei hän aina sellainen ollut, mutta ajan myötä, erityisesti lasten synnyttyä, hänestä tuli välinpitämättömämpi ja ahdistuneempi ja yhä useammin toivoin, että asiat voisivat muuttua jälleen hyviksi.”
Äiti alkoi nyyhkyttää kykenemättä enää jatkamaan. Ben seisoi yhä ikkunan luona, mutta hän oli puristanut kätensä nyrkkiin, niin että rystyset olivat vaalenneet. Vieras antoi itkevälle naiselle nenäliinan ja tämän niistettyä hän katsoi tätä lempeästi silmiin ja kysyi: ”Haluaisitko sinäkin ottaa Jeesuksen vastaan ja antaa hänen tehdä sinut uudeksi aivan kuten hän teki Misran ja Naelin?” Äiti näytti hieman pelästyneenä ja epäröi.
Silloin Ben vihdoin tuli ikkunan luota ja löi nyrkkinsä pöytään. ”Anna”, hän sanoi matalalla äänellä. ”Jos teet sen valinnan, tiedäthän mitä siitä seuraa? Sinut karkotetaan Tuulten kaupungista. Tahdotko todella tehdä sellaisen ratkaisun?” Ben katsoi vaimoaan silmiin ja tämä näki tuskan hänen silmissään. Anna käänsi katseensa pois ja sanoi: ”En tiedä, Ben. En tiedä, jaksanko tätäkään enää. Tahtoisin, että voisin muuttua paremmaksi, sillä olen ollut huono äiti ja vaimo, joka vain nalkuttaa eikä ole mihinkään tyytyväinen. Luulen, etten kestä enää. Enkä oikein voi enää kieltääkään Jumalaa.”
Hän katsoi kärsivällisenä ja hiljaisena odottavaa Vierasta silmiin ja sanoi: ”Kyllä. Kyllä minä haluaisin antaa Jeesuksen tehdä minut aivan uudeksi.” Ben iski uudelleen nyrkillään pöytää ja mutisi kirouksia. Sitten hän meni takaisin ikkunan luo ja painoi kasvonsa käsiinsä. Hänen vaimonsa katsoi häntä surullisena, mutta kääntyi sitten Vieraan puoleen, joka selitti tälle nopeasti evankeliumin sanoman. Sitten he polvistuivat lattialle ja rukoilivat Jumalaa antamaan Annan synnit anteeksi Jeesuksen veren nimessä.
Yhtäkkiä Anna alkoi nauraa. Aluksi se alkoi pienenä, mutta pian nauru suorastaan pulppusi hänestä. Silloin Ben kääntyi ikkunasta ja katsoi vaimoaan, joka näytti ihmeen kauniilta nauraessaan sydämensä pohjasta aitoa, iloista naurua. Ben ryntäsi hänen luokseen kyynelten valuessa poskilleen. ”Voi, Anna, kuinka olenkaan kaivannut kuulla sinun nauruasi! Et ole vuosiin nauranut tuota aitoa, ilon ja riemun täyttämää nauruasi, joka minut alun perin sai sinuun rakastumaan.” Anna katsoi miestään säteilevin silmin, ihmeellisen kirkkain. Hän otti miehensä kyyneleiset kasvot käsiinsä ja katsoi tätä syvälle silmiin. ”Anteeksi, Ben, kun olen tuottanut sinulle huolta ja tuskaa. Mutta näetkö? Jumala todella on olemassa ja hän otti kaiken katkeruuden ja murheen pois antaen tilalle rauhan ja ilon. Voi, Ben, toivoisin niin, että sinäkin voisit ottaa hänet vastaan!”
Ben alkoi parkua kuin pieni lapsi ja heittäytyi Annan syliin. Rauhoituttuaan hieman hän katsoi ensin vaimoaan ja sitten Vierasta. ”Kyllä”, hän sanoi. ”Aivan kuten sanoit, olen kieltäytynyt näkemästä todisteita, joita Jumala on eteeni asettanut. Olen paennut häntä liian kauan ja minusta on tullut juuri sellainen, jollaiseksi en koskaan olisi tahtonut tulla. Mutta nyt olen umpikujassa ja ainut mahdollisuus on nöyrtyä ja myöntää olleeni väärässä. Joten kyllä, minäkin haluan ottaa hänet vastaan.”
Niinpä pienessä, karussa huoneessa saatiin kokea suunnatonta iloa sinä iltana. Benkin rukoili Vieraan kanssa rukouksen, joka muutti hänen elämänsä suunnan. Ja arvaatte varmaan, että suurin ilo syntyi, kun Ben ja Anna tulivat kotiin Vieras mukanaan. Misra ja Nael olivat olleet huolesta suunniltaan ja rukoilleet koko illan, ja nyt he saivat nähdä paljon suuremman rukousvastauksen kuin olivat osanneet edes toivoa.