Luukku 19

Lunta todellakin tuli ja tuuli yltyi niin, että se enteili jo talven toista lumimyrskyä. Silti Vieras istui ladossa edessään neljä sytyttämätöntä kynttilää. Alkoi olla jo myöhä, mutta lapsia ei näkynyt. Vieras kuittenkin jatkoi kärsivällistä odotustaan, sillä lapset olivat ennenkin tulleet myöhässä.
Viimein ladon ovi avautuikin hirvittävästi naristen. Ovesta ei kuitenkaan astunut Misra ja Nael, vaan sieltä kurkisti vihamieliset kasvot, jotka kuuluivat aikuiselle. Vieraan ilme ei kuitenkaan värähtänytkään. Tulija paiskasi oven auki ja astui sisään. Hänen jäljessään tuli hieman varovaisemmin nainen, jonka kasvoille levisi myöskin suuttumus nähdessään Vieraan.
Ovi jäi selkosen selälleen tulijoiden marssiessa sisään. Ensin tullut mies asteli suoraan Vieraan luo ja löi. Vieras hieroi leukaperäänsä, mutta ei sanonut mitään. Katsoi vain tulijoita vakaasti silmiin. Mies huohotti hurjistuneena ja nainen seisoi kädet puuskassa taempana, mutta hänestä erottui myös säikähdys miehen reaktion puolesta.
Viimein mies alkoi puhua, tai pikemminkin huutaa: “Vai sinä täällä olet meidän omassa ladossamme syöttänyt lapsillemme kaikenmoista soopaa!” Vieras katsoi miestä silmiin ja sanoi: “Misran ja Naelin vanhemmat, otaksun?” Mies menetti jälleen malttinsa ja löi Vierasta uudemman kerran, tällä kertaa kovempaa. Vieras horjahti hieman, muttei taaskaan reagoinut koko asiaan muutoin kuin hieromalla lyöntikohtaa.
Vieras käänsi katseensa sinnikkäästi takaisin miehen silmiin. He mittelivät katseillaan ja lopulta mies, Misran ja Naelin isä, alkoi jälleen raivota: “Teillä ei ole oikeutta tulla tänne kertomaan satuja, joihin ymmärtämättömät lapset uskovat sinisilmäisesti! Ja vielä omaan latoomme! Ja juuri niitä asioita, joista me luulimme sanoutuneemme täysin irti!”
Vieras katsoi isää kiinteästi: “Te siis olette tietoisia kristinuskon sanomasta”, hän totesi. “Mietinkin, oletteko vai ette. Minua taas kiinnostaisi tietää, millä oikeudella te haluatte estää lapsianne kuulemasta tätäkin puolta ja mahdollisuutta asiasta ja kieltää heiltä mahdollisuuden valita itse, mihin tahtovat uskoa?” Lasten isä näytti hämmentyvän kysymyksestä hetkeksi, mutta huusi sitten: “Mutta teillä ei ole oikeutta tulla aivopesemään lapsiamme uskomaan johonkin sellaiseen, mitä ei ole!” Vieras vastasi: “Miksei minulla ole siihen oikeutta? Sanotte, että olen aivopessyt heidät, mutta epäilen kuka heitä tässä on aivopessyt. Minun mielestäni jokaisella on oikeus kuulla toinenkin puoli asiasta, sillä kristinuskon sanomaa ei voi todistaa vääräksi.”
Misran ja Naelin isä suorastaan kiehui kuullessaan Vieraan vastauksen ja hän olisi selvästi mielellään löylyttänyt häntä mielestään julkeasti tuijottavaa miestä, mutta hillitsi itsensä ja jupisi yhteen puristettujen hampaiden välistä: “Me päädyimme siihen ratkaisuun, että kaikki se kristillinen touhotus on silkkaa valetta. Siksi tahdoimme sanoutua siitä täysin irti emmekä halunneet enää koskaan kuulla tuota valheen sanomaa. Niinpä kokosimme joukkomme ja vetäydyimme syrjään perustaen kaupungin, jossa voimme elää täysin vapaana tuosta hapatuksesta.”
Vieras katsoi Misran ja Naelin isää yhä silmiin. Hän virkkoi: “Jos asia olisi niin päin, että joukko kristittyjä olisi vetäytynyt täysin eristyksiin, olisitte varmaankin sitä mieltä, että heidän tulisi kuulla sekin puoli, että he saattavat olla väärässä. Samoin mielestäni näillä lapsilla on oikeus kuulla evankeliumin sanoma ja tehdä oma päätöksensä. En minä ole heitä mihinkään pakottanut, vaan he itse ovat tehneet ratkaisun kääntyä Jumalan puoleen.”
Isä värähti kuullessaan tuon sanan, josta oli vaiennut niin kauan ja huusi Vieraalle vastauksensa: “Valhetta! Silkkaa aivopesua! Lapset ovat liian pieniä tekemään päätöksensä. He kuvittelevat, että se on vain hauskaa leikkiä, eivätkä ymmärrä siitä mitään. He omaksuvat mitä vain, jos tarpeeksi jännittävästi kertoo. Erityisesti Misra on vielä aivan liian nuori tekemään tuollaisia ratkaisuja.”
Vieras nojautui eteenpäin irrottamatta hetkeksikään katsettaan Misran ja Naelin isän silmistä. “Todellako?” hän sanoi. “Rohkenen olla eri mieltä. Olette kasvattaneet lapsenne pienestä pitäen uskomaan toisin, ja silti he päättivät ottaa Jeesuksen vastaan. Lapsilla on enemmän ymmärrystä kuin oletattekaan. Ehkä he ovat vielä hieman kypsymättömiä, mutta jos heille ei tarjota tasapuolisesti molempia vaihtoehtoja, miten he voivat tehdä päätöksen, johon ei ole vaikuttanut jompikumpi tekijä enemmän?”
Silloin isä menetti loputkin malttinsa rippeet ja karjui: “Se toinen vaihtoehto ei ole varteenotettava! Jumalaa ei ole olemassa!” Vieras ei vieläkään hellittänyt katsettaan miehestä. “Kuinka voitte olla niin varma? Ette voi todistaa etteikö häntä olisi.” “Ette tekään voi todistaa mitään sen paremmin”, väitti lasten isä vastaan. Vieraan suupielet kohosivat tuohon hänelle ominaiseen salaperäiseen hymyyn, jonka isä tulkitsi ivalliseksi. “Todisteita kyllä on, mutta te ette vain suostu näkemään niitä”, hän virkkoi.
Misran ja Naelin isä ei jaksanut enää väittää vastaan asiassa, joka oli hänen mielestään merkityksetön. “Jumalaa ei ole ja sillä selvä. Jos ette suostu uskomaan tätä tosiasiaa, ette ole tervetullut kaupunkiimme. Pyydänkin siis, että lähdette heti, ettekä näytä naamaanne enää täällä ja etenkään tässä ladossa.” Mies kumartui lähemmäs Vierasta ja tuijotti tätä uhkaavasti suoraan silmiin sanoen hitaasti matalalla äänellä: “Ja jos sanotte sanankin, tai edes näyttäydytte, lapsilleni, tulen ja revin teiltä silmät päästä. Onko selvä?” Vieras ei vastannut, minkä isä tulkitsi tarpeeksi myöntäväksi. Sitten tämä kääntyi kannoillaan ja lähti avonaisesta ovesta ulkona yltyvään tuiskuun.
Misran ja Naelin äiti ei ollut sanonut koko aikana mitään, mutta ennen lähtöään hän katsoi silmät vihasta leimuten Vierasta ja sylkäisi tämän jalkojen juureen. Sitten hän seurasi miestään ulos ja paiskasi oven kiinni jäljessään. Vieras jäi vielä istumaan latoon ja käänsi huokaisten kasvonsa kohti kattoa. Ne olivat surun vääristämät. “Voi, Herra”, hän kuiskasi, risti kätensä ja painoi päänsä. Siinä hän istui pitkän aikaa.