Yöllä oli satanut tuoretta lunta, joka oli niin pehmeää, että siihen olisi halunnut upottaa päänsä ellei se olisi ollut niin kylmää. Lumi vain pöllysi, kun Misra ja Nael juoksivat kilpaa ladolle. Nael olisi pitkäkoipisena voittanut helposti, mutta teeskenteli uupuvansa loppumatkasta, niin että Misra ehti ensiksi. Nael vain hymyili ja onnitteli ilkkuvaa sisartaan.
Ladossa Vieras jälleen istui odottamassa ja tyhjät painaumat heinissäkin vartosivat jo lasten paluuta. Pian ne saivatkin neljän pakaran verran täytettä. Nael toitotti heti istuuduttuaan: “Nyt se on tapahtunut!” Vieras ihmetteli: “Niin mikä?” “No, se tietenkin, että Rhes ja kumppanit laittoivat suunnitelmansa tänään käytäntöön”, Nael vastasi kuin se olisi täysin itsestään selvää. “Täytyy kyllä sanoa, että vaikka he pitkään sitä tuntuivat pohtivan, ei heidän kostojuonensa ollut mikään maailman nerokkain.” “Kerro, toki, mitä tapahtui”, Vieras kehotti.
Niinpä Nael alkoi kertoa: “Se tapahtui erään välitunnin jälkeen. Ärjyvät Lumileopardit, siis lumipallosodan joukkueemme, oli saanut suuren taisteluvoiton Huutavista Hirviökukoista. Niinpä juhlimme vieläkin voittoamme tullessamme luokkaan ja olimme oikein iloisella mielellä. En siis sillä hetkellä edes muistanut Rhesiä.
“Opettajatar tuli luokkaan vaatien hiljaisuutta ja niinpä meidän piti hiljetä, sillä opettajatar on niin ankara, että hän laittaa pienestäkin sihahduksesta nurkkaan. Hän alkoi pitää laskennon tuntia ja koko luokka voihkaisi yhteen ääneen, kun hän piti pistokokeet. Opettajattaren jaettua paperit aloimme tietenkin heti kuumeisesti laskea ja opettajatar istuutui tyytyväisen näköisenä tuoliinsa, sillä hänelle ei ole mikään mieluisampaa kuin pistokokeiden pitäminen.
“Mutta silloin opettajatar äkkiä kiljaisikin ja kaikkien päät kohosivat paperin äärestä katsomaan häntä. Opettajatar hieroi takamustaan ja nosti tuolilta ylös nastan. Hän näytti vimmastuneelta ja sanoi kauhistuttavalla äänellä: ‘Kuka on syypää tähän? Vanha vitsi, täytyy sanoa.’ Luokka oli hetkisen aivan hiljainen, mutta sitten eräs poika ponnahti käsi pystyssä ylös ja huusi: ‘Opettajatar! Minä näin Naelin laittavan nastan tuolillenne!’ Katsahdin poikaan hämmästyneenä ja tunnistin hänet erääksi Rhesin ystäväksi.
“Nael”, opettajatar sanoi hirvittävällä äänellä Puolustauduin tietenkin ja sanoin, etten ollut tehnyt sitä. Opettajatar käski minun tyhjentää taskuni ja voitonriemuisena tein niin, sillä tiesin, ettei heillä olisi minua vastaan mitään todisteita. Mutta yllättäen löysinkin housujeni taskuista paketillisen nastoja. Olin aivan ällistynyt, enkä vieläkään voi ymmärtää, miten kummassa he olivat saaneet paketin keploteltua taskuuni.
“Opettajatar näytti hyvin vihaiselta ja määräsi: ‘Tästä hyvästä saat seisoa nurkassa puoli tuntia ja vielä puoli tuntia lisää siitä, että rikoit lupauksesi olla tekemättä enää kolttosia.’ Eipä siinä muu auttanut kuin tehdä niin. Opettaja käski muita jatkamaan pistokokeen tekemistä. Nurkkaan mennessäni katsoin vielä murhaavasti Rhesiä, joka virnuili minulle voitonriemuisesti. Se sai minut lähestulkoon kiehumaan kiukusta, hyvä ettei korvistani noussut höyryä.
“Nurkkaan joutuminen oli kuitenkin tavallaan onnenpotku, koska sain aikaa rauhoittua sen sijaan, että olisin tehnyt jotain typerää. Aluksi se vanha Nael teki tuloaan takaisin ja keksin monta kostoiskua, joilla voisin nöyryyttää Rhesiä kaikkien edessä. Vähitellen kiukkuni alkoi kuitenkin laantua ja mieleeni muistui, miten pahalta oli tuntunut nähdä Rhesin surkeana loittoneva selkä sinä päivänä, kun lavastin hänet syylliseksi hämähäkkijupakkaan. Sitten muistin vielä, mitä opetit siitä Raamatunkohdasta, että jos joku lyö poskelle, niin pitää kääntää toinenkin poski ja että pahaan täytyy vastata hyvällä. Nämä mietteet saivat minut tyyntymään kokonaan ja loppuaika nurkassa kului hitaasti, mutta ilman vihamielisiä ja kostonhimoisia ajatuksia.
“Koska en ollut tehnyt pistokoetta loppuun, minun piti tehdä se nurkassa seisomiseni jälkeen. Luulenpa, että opettajatar ei anna minulle siitä kovin hyvää arvosanaa sen jälkeen, mitä luuli minun tehneen. Niinpä pääsin seuraavan kerran ulos vasta koulun päätyttyä ja sillä välitunnilla, jolla kokeen tein, olivat Ärjyvät Lumileopardit kärsineet tappion. Se sai koko joukkueen alakuloiseksi mukaan lukien minut.
“Koulun jälkeen Rhes tovereineen odotti minua ovensuussa. He eivät edes teeskennelleet viatonta, vaan Rhes kysyi suoraan: ‘No, miltä tuntui olla syntipukkina?’ Tunsin omantunnon piston ja vastasin: ’Eihän se todellakaan mukavaa ollut, mutta en halua kantaa siitä teille kaunaa ja toivoisin, että antaisitte minullekin anteeksi tekoni.’ Sitten lähdin ja Rhes ystävineen jäi ällistyneenä katsomaan perääni, sillä selvästi he olivat odottaneet toisenlaista reaktiota.”
Vieras hymyili Naelille ja sanoi: “Hyvin tehty, Nael. Hienoa, että sait hillittyä vihasi.” Misra sen sijaan sanoi mietteliäänä: “Ihmettelen vain, miksi opettajatar laittoi sinut nurkkaan eikä jälki-istuntoon.” Nael nauroi ja vastasi: “Sitä minäkin ihmettelin tovereilleni ja yksi heistä tiesi kertoa, että opettajatar tapailee toisen luokan opettajaa ja siksi hän ei jätä ketään mielellään jälki-istuntoon vaan luottaa häpeärangaistuksiin.” Misra ja Vieras nauroivat.
Sitten Vieras tokaisi: “No, mutta, eiköhän mennä tämän päivän aiheeseen!” Lapset hurrasivat. “Tänään kerron teille kaikista joulun perinteisistä herkuista”, Vieras jatkoi. “Vasta jouluaattona syödään varsinainen jouluateria, mutta jo ennen sitä aloitetaan monien makeampien herkkujen leipominen. Piparkakut, joulutortut ja joulupullat ovat esimerkkejä jouluisista makupaloista.”
Vieras kaivoi esiin pienen paperipussin, josta hän kaivoi kaksi ruskeata pikkuleivän näköistä palaa. “Nämä ovat piparkakkuja, maistakaa toki”, hän kehotti. Misra ja Nael maistoivat pipareitaan, pureksivat hetken ja sitten heidän ilmeensä kirkastuvat. “Tämähän on hyvää”, Nael sanoi. Misra oli samaa mieltä. Samalla kun lapset söivät piparinsa loppuun, Vieras jatkoi kertomistaan: “Joululle ominainen juoma on glögi. Se on punaista tai vaaleaa, lämmintä, mausteista juomaa, jonka sekaan laitetaan manteleita ja rusinoita.
“Jouluna syödään myös joulupuuro, joka on tavallisesti riisipuuroa. Puuroon on kätketty manteli, jonka löytäjälle sen sanotaan tuottavan onnea. Varsinaisella jouluaterialla tunnusomaisin ruoka on yleensä kinkku tai kalkkuna. Lisäksi on esimerkiksi porkkana-, peruna- ja lanttulaatikkoa, lipeäkalaa, rosollia, jossa on keitettyä perunaa, punajuurta ja porkkanaa. Jälkiruoaksi syödään luumusoppaa.”
Misra kysyi: “Saammeko mekin omana joulunamme syödä jouluruokia?” Vieras vastasi: “Kyllä, jos meidän on mahdollista tehdä niitä. Yritän parhaani mukaan etsiä paikkaa, jossa voisimme valmistaa ne.” Misra ja Nael kuvittelivat vesi kielellä, miltä herkut mahtaisivat maistua.
Vieras sanoi: “Luullakseni ehdin vielä opettaa teille päivän joululaulun ennen kuin lähdette. Koska olen puhunut nyt paljon koristeista ja herkuista, tahdon tuoda tämän laulun esiin, jottei joulun pääasia unohdu. Laulun nimi on Me käymme joulun viettohon ja se pyrkii muistuttamaan juuri siitä, ettemme saa antaa lahjojen, herkkujen ja kauniiden koristeiden viedä liikaa huomiota siltä, mitä ensimmäisenä jouluna tapahtui.” Vieras antoi lapsille jälleen lauluun sanat ja aloitti sitten:
“Me käymme joulun viettohon
Taas kuusin, kynttilöin.
Puun vihreen oksat kiedomme
Me hopein, kultavöin,
Vaan muistammeko lapsen sen,
Mi taivaisen tuo kirkkauden?
Me käymme joulun viettohon
Niin maisin miettehin
Nuo rikkaan täyttää aatokset
Ja melkein köyhänkin:
Suun ruoka, juoma, meno muu.
Laps hankeen hukkuu, unhoittuu.
Turhuuden turhuus kaikki on,
Niin turhaa touhu tää;
Me kylmin käymme sydämin,
Laps sivuun vain jos jää.
Me lahjat saamme runsaat,
Laps - tyhjät kätes ihanat.
Oi, ystävät, jos myöskin me
Kuin tietäjämme nuo
Veisimme kullan, mirhamin
Tuon rakkaan lapsen luo,
Niin meille joulu maallinen
Ois alku joulun taivaisen.”
Laulettuaan laulun kahdesti, jotta lapsetkin oppivat sävelen, sanoi Misra: “Kyllä minusta ainakin tuntuu, että meidän joulumme tulee keskittymään Jeesukseen.” Vieras hymyili ja sanoi: “Sitä minäkin toivon.” Sitten lasten oli jälleen aika lähteä. Ovensuussa Misra vielä huikkasi: “Nähdään huomenna! Sehän on neljäs adventtikin!” Vieras vastasi: “Todellakin, nähdään huomenna.” Misra ja Nael juoksivat kotiin sinisessä hämyssä pitkin valkoisiksi muuttuneiden puiden viertä kulkevaa polkua. Taivas oli jälleen pilveentynyt ja lupaili lisälunta seuraavaksi päiväksi.
Ladossa Vieras jälleen istui odottamassa ja tyhjät painaumat heinissäkin vartosivat jo lasten paluuta. Pian ne saivatkin neljän pakaran verran täytettä. Nael toitotti heti istuuduttuaan: “Nyt se on tapahtunut!” Vieras ihmetteli: “Niin mikä?” “No, se tietenkin, että Rhes ja kumppanit laittoivat suunnitelmansa tänään käytäntöön”, Nael vastasi kuin se olisi täysin itsestään selvää. “Täytyy kyllä sanoa, että vaikka he pitkään sitä tuntuivat pohtivan, ei heidän kostojuonensa ollut mikään maailman nerokkain.” “Kerro, toki, mitä tapahtui”, Vieras kehotti.
Niinpä Nael alkoi kertoa: “Se tapahtui erään välitunnin jälkeen. Ärjyvät Lumileopardit, siis lumipallosodan joukkueemme, oli saanut suuren taisteluvoiton Huutavista Hirviökukoista. Niinpä juhlimme vieläkin voittoamme tullessamme luokkaan ja olimme oikein iloisella mielellä. En siis sillä hetkellä edes muistanut Rhesiä.
“Opettajatar tuli luokkaan vaatien hiljaisuutta ja niinpä meidän piti hiljetä, sillä opettajatar on niin ankara, että hän laittaa pienestäkin sihahduksesta nurkkaan. Hän alkoi pitää laskennon tuntia ja koko luokka voihkaisi yhteen ääneen, kun hän piti pistokokeet. Opettajattaren jaettua paperit aloimme tietenkin heti kuumeisesti laskea ja opettajatar istuutui tyytyväisen näköisenä tuoliinsa, sillä hänelle ei ole mikään mieluisampaa kuin pistokokeiden pitäminen.
“Mutta silloin opettajatar äkkiä kiljaisikin ja kaikkien päät kohosivat paperin äärestä katsomaan häntä. Opettajatar hieroi takamustaan ja nosti tuolilta ylös nastan. Hän näytti vimmastuneelta ja sanoi kauhistuttavalla äänellä: ‘Kuka on syypää tähän? Vanha vitsi, täytyy sanoa.’ Luokka oli hetkisen aivan hiljainen, mutta sitten eräs poika ponnahti käsi pystyssä ylös ja huusi: ‘Opettajatar! Minä näin Naelin laittavan nastan tuolillenne!’ Katsahdin poikaan hämmästyneenä ja tunnistin hänet erääksi Rhesin ystäväksi.
“Nael”, opettajatar sanoi hirvittävällä äänellä Puolustauduin tietenkin ja sanoin, etten ollut tehnyt sitä. Opettajatar käski minun tyhjentää taskuni ja voitonriemuisena tein niin, sillä tiesin, ettei heillä olisi minua vastaan mitään todisteita. Mutta yllättäen löysinkin housujeni taskuista paketillisen nastoja. Olin aivan ällistynyt, enkä vieläkään voi ymmärtää, miten kummassa he olivat saaneet paketin keploteltua taskuuni.
“Opettajatar näytti hyvin vihaiselta ja määräsi: ‘Tästä hyvästä saat seisoa nurkassa puoli tuntia ja vielä puoli tuntia lisää siitä, että rikoit lupauksesi olla tekemättä enää kolttosia.’ Eipä siinä muu auttanut kuin tehdä niin. Opettaja käski muita jatkamaan pistokokeen tekemistä. Nurkkaan mennessäni katsoin vielä murhaavasti Rhesiä, joka virnuili minulle voitonriemuisesti. Se sai minut lähestulkoon kiehumaan kiukusta, hyvä ettei korvistani noussut höyryä.
“Nurkkaan joutuminen oli kuitenkin tavallaan onnenpotku, koska sain aikaa rauhoittua sen sijaan, että olisin tehnyt jotain typerää. Aluksi se vanha Nael teki tuloaan takaisin ja keksin monta kostoiskua, joilla voisin nöyryyttää Rhesiä kaikkien edessä. Vähitellen kiukkuni alkoi kuitenkin laantua ja mieleeni muistui, miten pahalta oli tuntunut nähdä Rhesin surkeana loittoneva selkä sinä päivänä, kun lavastin hänet syylliseksi hämähäkkijupakkaan. Sitten muistin vielä, mitä opetit siitä Raamatunkohdasta, että jos joku lyö poskelle, niin pitää kääntää toinenkin poski ja että pahaan täytyy vastata hyvällä. Nämä mietteet saivat minut tyyntymään kokonaan ja loppuaika nurkassa kului hitaasti, mutta ilman vihamielisiä ja kostonhimoisia ajatuksia.
“Koska en ollut tehnyt pistokoetta loppuun, minun piti tehdä se nurkassa seisomiseni jälkeen. Luulenpa, että opettajatar ei anna minulle siitä kovin hyvää arvosanaa sen jälkeen, mitä luuli minun tehneen. Niinpä pääsin seuraavan kerran ulos vasta koulun päätyttyä ja sillä välitunnilla, jolla kokeen tein, olivat Ärjyvät Lumileopardit kärsineet tappion. Se sai koko joukkueen alakuloiseksi mukaan lukien minut.
“Koulun jälkeen Rhes tovereineen odotti minua ovensuussa. He eivät edes teeskennelleet viatonta, vaan Rhes kysyi suoraan: ‘No, miltä tuntui olla syntipukkina?’ Tunsin omantunnon piston ja vastasin: ’Eihän se todellakaan mukavaa ollut, mutta en halua kantaa siitä teille kaunaa ja toivoisin, että antaisitte minullekin anteeksi tekoni.’ Sitten lähdin ja Rhes ystävineen jäi ällistyneenä katsomaan perääni, sillä selvästi he olivat odottaneet toisenlaista reaktiota.”
Vieras hymyili Naelille ja sanoi: “Hyvin tehty, Nael. Hienoa, että sait hillittyä vihasi.” Misra sen sijaan sanoi mietteliäänä: “Ihmettelen vain, miksi opettajatar laittoi sinut nurkkaan eikä jälki-istuntoon.” Nael nauroi ja vastasi: “Sitä minäkin ihmettelin tovereilleni ja yksi heistä tiesi kertoa, että opettajatar tapailee toisen luokan opettajaa ja siksi hän ei jätä ketään mielellään jälki-istuntoon vaan luottaa häpeärangaistuksiin.” Misra ja Vieras nauroivat.
Sitten Vieras tokaisi: “No, mutta, eiköhän mennä tämän päivän aiheeseen!” Lapset hurrasivat. “Tänään kerron teille kaikista joulun perinteisistä herkuista”, Vieras jatkoi. “Vasta jouluaattona syödään varsinainen jouluateria, mutta jo ennen sitä aloitetaan monien makeampien herkkujen leipominen. Piparkakut, joulutortut ja joulupullat ovat esimerkkejä jouluisista makupaloista.”
Vieras kaivoi esiin pienen paperipussin, josta hän kaivoi kaksi ruskeata pikkuleivän näköistä palaa. “Nämä ovat piparkakkuja, maistakaa toki”, hän kehotti. Misra ja Nael maistoivat pipareitaan, pureksivat hetken ja sitten heidän ilmeensä kirkastuvat. “Tämähän on hyvää”, Nael sanoi. Misra oli samaa mieltä. Samalla kun lapset söivät piparinsa loppuun, Vieras jatkoi kertomistaan: “Joululle ominainen juoma on glögi. Se on punaista tai vaaleaa, lämmintä, mausteista juomaa, jonka sekaan laitetaan manteleita ja rusinoita.
“Jouluna syödään myös joulupuuro, joka on tavallisesti riisipuuroa. Puuroon on kätketty manteli, jonka löytäjälle sen sanotaan tuottavan onnea. Varsinaisella jouluaterialla tunnusomaisin ruoka on yleensä kinkku tai kalkkuna. Lisäksi on esimerkiksi porkkana-, peruna- ja lanttulaatikkoa, lipeäkalaa, rosollia, jossa on keitettyä perunaa, punajuurta ja porkkanaa. Jälkiruoaksi syödään luumusoppaa.”
Misra kysyi: “Saammeko mekin omana joulunamme syödä jouluruokia?” Vieras vastasi: “Kyllä, jos meidän on mahdollista tehdä niitä. Yritän parhaani mukaan etsiä paikkaa, jossa voisimme valmistaa ne.” Misra ja Nael kuvittelivat vesi kielellä, miltä herkut mahtaisivat maistua.
Vieras sanoi: “Luullakseni ehdin vielä opettaa teille päivän joululaulun ennen kuin lähdette. Koska olen puhunut nyt paljon koristeista ja herkuista, tahdon tuoda tämän laulun esiin, jottei joulun pääasia unohdu. Laulun nimi on Me käymme joulun viettohon ja se pyrkii muistuttamaan juuri siitä, ettemme saa antaa lahjojen, herkkujen ja kauniiden koristeiden viedä liikaa huomiota siltä, mitä ensimmäisenä jouluna tapahtui.” Vieras antoi lapsille jälleen lauluun sanat ja aloitti sitten:
“Me käymme joulun viettohon
Taas kuusin, kynttilöin.
Puun vihreen oksat kiedomme
Me hopein, kultavöin,
Vaan muistammeko lapsen sen,
Mi taivaisen tuo kirkkauden?
Me käymme joulun viettohon
Niin maisin miettehin
Nuo rikkaan täyttää aatokset
Ja melkein köyhänkin:
Suun ruoka, juoma, meno muu.
Laps hankeen hukkuu, unhoittuu.
Turhuuden turhuus kaikki on,
Niin turhaa touhu tää;
Me kylmin käymme sydämin,
Laps sivuun vain jos jää.
Me lahjat saamme runsaat,
Laps - tyhjät kätes ihanat.
Oi, ystävät, jos myöskin me
Kuin tietäjämme nuo
Veisimme kullan, mirhamin
Tuon rakkaan lapsen luo,
Niin meille joulu maallinen
Ois alku joulun taivaisen.”
Laulettuaan laulun kahdesti, jotta lapsetkin oppivat sävelen, sanoi Misra: “Kyllä minusta ainakin tuntuu, että meidän joulumme tulee keskittymään Jeesukseen.” Vieras hymyili ja sanoi: “Sitä minäkin toivon.” Sitten lasten oli jälleen aika lähteä. Ovensuussa Misra vielä huikkasi: “Nähdään huomenna! Sehän on neljäs adventtikin!” Vieras vastasi: “Todellakin, nähdään huomenna.” Misra ja Nael juoksivat kotiin sinisessä hämyssä pitkin valkoisiksi muuttuneiden puiden viertä kulkevaa polkua. Taivas oli jälleen pilveentynyt ja lupaili lisälunta seuraavaksi päiväksi.
