Luukku 4

Ladolle johtavista jäljistä alkoi muodostua jo pieni polku, jota pitkin pääsi nopeasti perille. Jälleen kerran Misra ja Nael kiiruhtivat sitä pitkin: Misra etunenässä innosta hehkuen ja Nael hänen perässään hitaammin ja jopa hieman vastahakoisena.

Edellisenä päivänä mäenlaskun jälkeen mies oli pyytänyt heiltä yösijaa. Misra oli heti innostunut ja kutsunut hänet heidän kotiinsa, mutta Nael oli varoittanut, että heidän isänsä oli aina vihannut vieraita kaupungissa. Puhuessaan isästään Naelin kasvoille oli levinnyt hieman nyrpeä, jopa halveksuva ilme. Mies oli pyytänyt, että saisi jäädä latoon edes siksi yöksi. Yöpaikan hän lupasi etsiä seuraavana päivänä. Lapset myöntyivät, sillä eivät keksineet muutakaan ratkaisua pulmaan.
Misra oli luvannut, että he tulisivat seuraavana päivänä taas ladolle kysymään, kuinka asiassa oli käynyt. Mies oli ollut lupauksesta mielissään. Niinpä he nyt matkasivat ladolle tätä tapaamaan. He avasivat jälleen narisevan oven ja siellä mies jo heitä odottikin. He tervehtivät toisiaan ja lapset istuivat pehmeille heinille miehen viereen.
“No, löysitkö yösijan?” Misra töksäytti kykenemättä pidättelemään uteliaisuuttaan enempää. Mies vain hymyili lapsen suoruudelle ja vastasi: “Menin kaupungille ja löysin kuin löysinkin majapaikan sieltä. Täytyy kyllä sanoa, että helppoa se ei ollut. Miksi kaupungissanne suhtaudutaan niin vihamielisesti muukalaisiin?” Kumpikaan lapsista ei tiennyt, sillä asia oli ollut niin koko heidän lyhyen elämänsä.
Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten mies nauroi: “Olemme tunteneet jo kohta kaksi päivää, enkä oikeastaan edes tunne teitä. Tiedän vain, että nimenne ovat Misra ja Nael.” Misra nauroi myös ja sanoi vuorostaan: “Me emme tiedä sinusta edes sen vertaa! Mikä sinun nimesi on?” Mies näytti hetken miettiväiseltä ja vastasi sitten kujeilevan näköisenä: “Voitte kutsua minua vaikkapa Vieraaksi.” Sekä Misra että Nael yllättyivät, mutta Nael veti nopeasti kasvoilleen jälleen saman välinpitämättömyyden, joka niillä oli asunut Vieraan tapaamisesta saakka. Misra taas myöntyi ja sanoi: “Olkoon sitten niin.” Vaikutti siltä, että hänestä se oli vain hauska leikki.
Vieras palautti puheen Misraan ja Naeliin: “Kertokaahan, kuinka vanhoja olette.” Misra heläytti heti iloisesti näyttäen sormillaan: “Minä olen seitsemän! Aloitin koulun syksyllä ja opettajani on sanonut, että olen hyvin ahkera ja tunnollinen oppilas.” “Sehän on hienoa, Misra”, Vieras kehui. “Koulussa tuleekin olla ahkera, jotta oppisi kaikenlaista hyödyllistä.” Sitten hän kääntyi heinänkorrella leikittelevän Naelin puoleen ja kysyi tältä: “Entä sinä Nael?” Nael otti kasvoilleen ylimielisen ilmeen ja vastasi: “Minä olen yhdeksän.” Misra älähti heti: “Kahdeksanpas! Täytät yhdeksän vasta 24. päivä!” Nael näytti Misralle kieltään, mistä Misra loukkaantui ja huusi: “Mutta se on totta!”'
Vieras sen sijaan sanoi silmät tuikkien ja hymyillen jälleen salaperäistä hymyään: “Vai 24. päivä? Silloinhan sinä olen joulun lapsi!” Misra ja Nael katsoivat Vierasta hölmistyneinä. Sitten Nael sanoi kuivasti kuin vieras olisi täysin päästään vialla: “Meidän äitimme nimi on kylläkin Anna.” Misra taas kysyi uteliaana: “Kuka se Joulu oikein on?” Nyt Vieras puolestaan näytti hämmentyneeltä. “Ettekö te tiedä mikä joulu on?” Molemmat lapset pudistivat päätään. Vieras näytti vieläkin hämmästyneemmältä, mutta sen lisäksi surulliselta. “Voi teitä lapsiparkoja. Jääneet osattomiksi joulusta.”
Nael keskeytti: “Misra, ulkona alkaa hämärtää. Meidän pitää lähteä kotiin.” Misrakin huomasi, kuinka lautojen raoista pääsevä valo ei ollut enää yhtä kirkasta ja sanoi hänkin: “Olet oikeassa, Nael. Äiti ja isä eivät pidä siitä, että olemme myöhään ulkona.” Sitten hän pyysi yhä surullisen näköiseltä Vieraalta: “Kerro siitä joulusta joskus toiste, jooko?” Vieras nyökkäsi ja sanoi: “Voin kertoa siitä huomenna, jos tulette taas tänne.” Misra ilahtui ehdotuksesta ja lupasi heti Naelinkin puolesta. Nael näytti happamalta, muttei sanonut mitään. Sitten lapset lähtivät ja jättivät Vieraan istumaan heinäkasalle mietteisiinsä.
“Miksiköhän hän näytti niin surulliselta?” Misra pohti. Nael kohautti välinpitämättömästi olkiaan. “Miksi sinä olet Vieraalle niin ilkeä?” Misra tiukkasi. “Eilen ajattelin sen johtuvan siitä, että olet nälkäinen, mutta yhäkin olet kuin muurahaiskekoon istahtanut karhu.” Nael vastasi vältellen Misran katsetta: “En pidä siitä, miten hän katsoo minua. Sillä tavalla ylimielisesti ja kaikkitietävästi.” “Eihän katso!” Misra väitti vastaan. “Minusta hänen katseensa on todella ystävällinen.
Nael ei vastannut vaan jatkoi: “Sitä paitsi hänessä on jotain epäilyttävää. Kuten se, ettei hän halunnut kertoa nimeään.” Misra mietti hetken kulmat kurtussa. Sitten hänen ilmeensä kirkastui ja hän virkkoi: “Minusta se on todella jännittävää. Hänessä on jotakin, mikä saa minut todella uteliaaksi. Eikö sinua kiinnosta lainkaan se, mitä hän aikoo kertoa meille huomenna? Varmasti hän tulee jostain jännittävästä paikasta ja luultavasti hänellä on hirveästi kaikkia jännittäviä tarinoita kerrottavanaan!” Nael ei vastannut, sillä hän ei halunnut myöntää, että todellisuudessa häntäkin kiinnosti kuulla, mitä Vieraalla olisi kerrottavanaan.