Kaikkialla oli hohtavan valkoista. Yhdessä yössä koko maisema oli muuttunut aivan toiseksi. Pimeää, kaikkea valoa imevää ja ruskeaksi käpristyneiden lehtien peittämää maata ei enää näkynyt, ja tilalle oli tullut valkoinen satumaa.
Koulusta pääsevät lapset hyppivät ilakoiden tienvierellä pehmeään lumeen ja tekivät lumienkeleitä. Pienet pojat olivat saaneet lumipallosotansa jo hyvin käyntiin ja vihollisia vastaan liittouduttiin joukkueiksi. Tytöt rakensivat lumiukkoa, -hevosta ja ties mitä satumaisia olentoja vain keksivätkään.
Osa lapsista ei kuitenkaan voinut jäädä pitkäksi aikaa, koska heidän oli mentävä kotiin auttamaan myrskyn aiheuttamien tuhojen korjaamisessa. Toiset taas tunsivat vatsassa möyrivän nälän yltyvän kestämättömäksi ja lähtivät kotiin, missä äiti jo odotti ruuan kanssa. Sovittiin kuitenkin, että tavattaisiin myöhemmin talvipuuhien merkeissä. Lumisotaa käyvien olisi rakennettava itselleen linnoitukset, joista sotaa voisi käydä helpommin ja vähemmin osumin. Jokainen joukkue vannoi rakentavansa tänä vuonna parhaimman linnoituksen koskaan.
Kaksi lasta ei kuitenkaan ollut tässä iloisessa joukossa. Misra ja Nael eivät kumpikaan olleet saaneet koko pitkän koulupäivän aikana lumesta pelastamaansa miestä mielestään. Jopa yleensä niin ahkera Misra oli ollut hajamielinen, mitä opettaja ihmetteli kovasti. Heti kellon soitua he olivat lähteneet ladolle kiireesti. Juostessaan Misra kysyi Naelilta: “Sinähän sanoit, että sait jälki-istuntoa siitä hyvästä, ettei sinulla ollut takkia. Kuinka et ole nyt istumassa?” Nael virnisti poikamaisesti ja vastasi: “Sanoin, että kotona tarvitaan apua korjaustöissä, joten opettaja lupasi siirtää sen toiseen päivään.” Misra mulkaisi veljeään. “Nael, ei saa valehdella! Tiedät hyvin, että tällä kertaa tuhoja oli kotona harvinaisen vähän, eikä apua tarvita!” Nael kohautti olkiaan ja mutisi: “Mitä väliä? Kaikkihan sitä tekevät.”
He saapuivat ladolle ja vaikenivat. Jännityksestä vapisten he menivät ovelle. Kumpikin pohti samaa asiaa: olikohan mies jo herännyt? Ovi aukesi narahtaen ja lapset seisoivat hetken ovella nähden vain ovesta sisään karkaavan valokiilan paljastaman alueen. Kun heidän silmänsä tottuivat pimeään, molemmat henkäisivät: mies istui heinillä mutustaen Misran eväitä ja tuijotti lapsia. Sisarukset astuivat ujosti sisään vieraan yhä tapittaessa heitä kummallisilla silmillään. Ne olivat merkillisen kirkkaat ja tuntuivat porautuvan lasten sieluun asti nähden siellä jokaisen sopukan.
Äkkiä mies koski kädellään toisella olkapäällään roikkuvaa Naelin takkia ja oivallus levisi noihin ihmeellisiin silmiin. Hän hymyili ja lapset tunsivat olonsa hieman rauhallisemmiksi. Misra hymyili ujosti takaisin, mutta Nael työnsi kätensä syvälle taskuihinsa ja tuijotti poispäin. Mies viittasi kädellään lapsia tulemaan luokseen. Misra vilkaisi Naelia ja koski tämän kättä. Sitten hän lähti kävelemään aluksi epäröiden, mutta sitten varmemmin kohti miestä ja Nael seurasi hieman vastahakoisen näköisenä perässä.
Kun lapset olivat hymyyn puhjenneen miehen vierellä, tämä sanoi matalalla äänellä, joka oli kuin mustaa samettia: “Kiitos, pelastajani.” Misra hymyili ujona, mutta mielissään ja alkoi höpöttää: “No, me olimme menossa mäkeä laskemaan, mutta löysimmekin sinut - tai siis Teidät tuolta ulkoa ja luulimme, että olitte kuollut, mutta ette ollutkaan ja sitten me nostimme sinut kelkan päälle, vaikka kova vaiva siinä kyllä oli, minäkin jouduin ponnistamaan voimani ihan äärimmilleen, mutta kuitenkin saimme si- siis Teidät tänne latoon ja sitten Nael oli niin kultainen, että jätti takkinsa -” “Misra!” Nael ärähti. Misra vaikeni hieman loukkaantuneena. Mies kuitenkin hymyili ja sanoi: “Ei minua tarvitse teititellä, neitiseni. Kiitos, että autoitte minut turvaan, vaikka se suuria ponnistuksia vaatikin. Olen teille ikuisessa kiitollisuudenvelassa.” Mies katsoi Naelia tarkasti ja lausui sitten: “Ja oli todellinen miehen työ jättää takkisi minulle. Kiitos.” Nael tuhahti ja katsoi poispäin. Hänen poskillaan saattoi kuitenkin erottaa hennon punan. Hän sanoi tylyllä ja värittömällä äänellä: “Jos et tarvitse sitä enää, niin voisit antaa sen takaisin.” Misra mulkaisi Naelia moittivasti, mutta tämä katsoi yhä muualle. Mies kuitenkin vastasi: “Tietenkin.” Hän ojensi olkapäällään roikkuvan takin Naelille, joka kiskaisi sen välinpitämättömästi miehen kädestä. Misra sen sijaan sanoi: “Minä jätin eväänikin sinulle. Ajattelin, että sinulla varmaan on kiljuva nälkä, kun heräät. Jaoimme koulussa Naelin eväät - au!” Nael oli nipistänyt Misraa. Mies hymyili yhä leveämmin: “Te olette todella siunattuja olentoja! En voi koskaan kylliksi kiittää kaikesta.”
Misra ei aivan ymmärtänyt miehen sanoja, mutta hymyili kuitenkin säteilevästi. Nael tuijotti kenkiään ja ynähti vaimeasti. Sitten hän tarttui Misraa kädestä ja alkoi vetää tätä kohti ovea. “Tule, Misra. Mennään kotiin. Minulla on nälkä”, hän sanoi. Misra koetti vastustella, mutta Nael ei kuunnellut.
Mies katsoi heitä hiljaa ja virkkoi sitten: “Ettekö haluaisi ensin laskea mäkeä? Sitä vartenhan te tulitte tänne alun perin. Mielestäni ansaitsette laskea muutaman kerran, koska minun takiani koko mäenlasku taisi jäädä sikseen.” Nael pysähtyi ja epäröinti välähti hänen kasvoillaan. Hän piti kovasti mäenlaskusta ja ajatus siitä houkutti häntä suuresti. Hän kuitenkin sanoi tylyllä äänensävyllä: “Ehkä joskus toiste”, ja jatkoi Misran johdattamista ovelle. Misra kuitenkin innostui: “Voi, Nael, emmekö voisi laskea edes kerran? Olemmehan odottaneet talven tuloa niin hartaasti ja nyt vihdoin pääsemme kelkkamäkeen. Voi, Nael, ole kiltti!” Nael katsoi Misraa ja heltyi. Hänen tiukka ilmeensä suli hetkeksi lempeään hymyyn, mutta sitten hän muisti heitä yhä tarkkailevan miehen. Kasvot jälleen tiuketen Nael tokaisi: “No, lasketaan sitten, kun kerran noin paljon haluat.” Misra riemuitsi, mies hymyili ja Naelinkin sydän lauloi siitä ilosta, että viimein pääsi kelkkamäkeen, minne olikin kaivannut jo pitkään.
Kohta lapset viilettivät rinnettä alas hihkuen riemusta. Jopa Nael unohti heitä ylhäällä katselevan miehen ja nautti täysin rinnoin vauhdin hurmasta. Yhä udelleen ja uudelleen he laskivat. Vihdoin, oi, vihdoin talvi oli tullut!
Koulusta pääsevät lapset hyppivät ilakoiden tienvierellä pehmeään lumeen ja tekivät lumienkeleitä. Pienet pojat olivat saaneet lumipallosotansa jo hyvin käyntiin ja vihollisia vastaan liittouduttiin joukkueiksi. Tytöt rakensivat lumiukkoa, -hevosta ja ties mitä satumaisia olentoja vain keksivätkään.
Osa lapsista ei kuitenkaan voinut jäädä pitkäksi aikaa, koska heidän oli mentävä kotiin auttamaan myrskyn aiheuttamien tuhojen korjaamisessa. Toiset taas tunsivat vatsassa möyrivän nälän yltyvän kestämättömäksi ja lähtivät kotiin, missä äiti jo odotti ruuan kanssa. Sovittiin kuitenkin, että tavattaisiin myöhemmin talvipuuhien merkeissä. Lumisotaa käyvien olisi rakennettava itselleen linnoitukset, joista sotaa voisi käydä helpommin ja vähemmin osumin. Jokainen joukkue vannoi rakentavansa tänä vuonna parhaimman linnoituksen koskaan.
Kaksi lasta ei kuitenkaan ollut tässä iloisessa joukossa. Misra ja Nael eivät kumpikaan olleet saaneet koko pitkän koulupäivän aikana lumesta pelastamaansa miestä mielestään. Jopa yleensä niin ahkera Misra oli ollut hajamielinen, mitä opettaja ihmetteli kovasti. Heti kellon soitua he olivat lähteneet ladolle kiireesti. Juostessaan Misra kysyi Naelilta: “Sinähän sanoit, että sait jälki-istuntoa siitä hyvästä, ettei sinulla ollut takkia. Kuinka et ole nyt istumassa?” Nael virnisti poikamaisesti ja vastasi: “Sanoin, että kotona tarvitaan apua korjaustöissä, joten opettaja lupasi siirtää sen toiseen päivään.” Misra mulkaisi veljeään. “Nael, ei saa valehdella! Tiedät hyvin, että tällä kertaa tuhoja oli kotona harvinaisen vähän, eikä apua tarvita!” Nael kohautti olkiaan ja mutisi: “Mitä väliä? Kaikkihan sitä tekevät.”
He saapuivat ladolle ja vaikenivat. Jännityksestä vapisten he menivät ovelle. Kumpikin pohti samaa asiaa: olikohan mies jo herännyt? Ovi aukesi narahtaen ja lapset seisoivat hetken ovella nähden vain ovesta sisään karkaavan valokiilan paljastaman alueen. Kun heidän silmänsä tottuivat pimeään, molemmat henkäisivät: mies istui heinillä mutustaen Misran eväitä ja tuijotti lapsia. Sisarukset astuivat ujosti sisään vieraan yhä tapittaessa heitä kummallisilla silmillään. Ne olivat merkillisen kirkkaat ja tuntuivat porautuvan lasten sieluun asti nähden siellä jokaisen sopukan.
Äkkiä mies koski kädellään toisella olkapäällään roikkuvaa Naelin takkia ja oivallus levisi noihin ihmeellisiin silmiin. Hän hymyili ja lapset tunsivat olonsa hieman rauhallisemmiksi. Misra hymyili ujosti takaisin, mutta Nael työnsi kätensä syvälle taskuihinsa ja tuijotti poispäin. Mies viittasi kädellään lapsia tulemaan luokseen. Misra vilkaisi Naelia ja koski tämän kättä. Sitten hän lähti kävelemään aluksi epäröiden, mutta sitten varmemmin kohti miestä ja Nael seurasi hieman vastahakoisen näköisenä perässä.
Kun lapset olivat hymyyn puhjenneen miehen vierellä, tämä sanoi matalalla äänellä, joka oli kuin mustaa samettia: “Kiitos, pelastajani.” Misra hymyili ujona, mutta mielissään ja alkoi höpöttää: “No, me olimme menossa mäkeä laskemaan, mutta löysimmekin sinut - tai siis Teidät tuolta ulkoa ja luulimme, että olitte kuollut, mutta ette ollutkaan ja sitten me nostimme sinut kelkan päälle, vaikka kova vaiva siinä kyllä oli, minäkin jouduin ponnistamaan voimani ihan äärimmilleen, mutta kuitenkin saimme si- siis Teidät tänne latoon ja sitten Nael oli niin kultainen, että jätti takkinsa -” “Misra!” Nael ärähti. Misra vaikeni hieman loukkaantuneena. Mies kuitenkin hymyili ja sanoi: “Ei minua tarvitse teititellä, neitiseni. Kiitos, että autoitte minut turvaan, vaikka se suuria ponnistuksia vaatikin. Olen teille ikuisessa kiitollisuudenvelassa.” Mies katsoi Naelia tarkasti ja lausui sitten: “Ja oli todellinen miehen työ jättää takkisi minulle. Kiitos.” Nael tuhahti ja katsoi poispäin. Hänen poskillaan saattoi kuitenkin erottaa hennon punan. Hän sanoi tylyllä ja värittömällä äänellä: “Jos et tarvitse sitä enää, niin voisit antaa sen takaisin.” Misra mulkaisi Naelia moittivasti, mutta tämä katsoi yhä muualle. Mies kuitenkin vastasi: “Tietenkin.” Hän ojensi olkapäällään roikkuvan takin Naelille, joka kiskaisi sen välinpitämättömästi miehen kädestä. Misra sen sijaan sanoi: “Minä jätin eväänikin sinulle. Ajattelin, että sinulla varmaan on kiljuva nälkä, kun heräät. Jaoimme koulussa Naelin eväät - au!” Nael oli nipistänyt Misraa. Mies hymyili yhä leveämmin: “Te olette todella siunattuja olentoja! En voi koskaan kylliksi kiittää kaikesta.”
Misra ei aivan ymmärtänyt miehen sanoja, mutta hymyili kuitenkin säteilevästi. Nael tuijotti kenkiään ja ynähti vaimeasti. Sitten hän tarttui Misraa kädestä ja alkoi vetää tätä kohti ovea. “Tule, Misra. Mennään kotiin. Minulla on nälkä”, hän sanoi. Misra koetti vastustella, mutta Nael ei kuunnellut.
Mies katsoi heitä hiljaa ja virkkoi sitten: “Ettekö haluaisi ensin laskea mäkeä? Sitä vartenhan te tulitte tänne alun perin. Mielestäni ansaitsette laskea muutaman kerran, koska minun takiani koko mäenlasku taisi jäädä sikseen.” Nael pysähtyi ja epäröinti välähti hänen kasvoillaan. Hän piti kovasti mäenlaskusta ja ajatus siitä houkutti häntä suuresti. Hän kuitenkin sanoi tylyllä äänensävyllä: “Ehkä joskus toiste”, ja jatkoi Misran johdattamista ovelle. Misra kuitenkin innostui: “Voi, Nael, emmekö voisi laskea edes kerran? Olemmehan odottaneet talven tuloa niin hartaasti ja nyt vihdoin pääsemme kelkkamäkeen. Voi, Nael, ole kiltti!” Nael katsoi Misraa ja heltyi. Hänen tiukka ilmeensä suli hetkeksi lempeään hymyyn, mutta sitten hän muisti heitä yhä tarkkailevan miehen. Kasvot jälleen tiuketen Nael tokaisi: “No, lasketaan sitten, kun kerran noin paljon haluat.” Misra riemuitsi, mies hymyili ja Naelinkin sydän lauloi siitä ilosta, että viimein pääsi kelkkamäkeen, minne olikin kaivannut jo pitkään.
Kohta lapset viilettivät rinnettä alas hihkuen riemusta. Jopa Nael unohti heitä ylhäällä katselevan miehen ja nautti täysin rinnoin vauhdin hurmasta. Yhä udelleen ja uudelleen he laskivat. Vihdoin, oi, vihdoin talvi oli tullut!
