Ilo oli todellakin palannut huolten sijasta lasten sydämiin. Nael oli antanut sydämensä Jeesukselle ja kärsinyt rangaistuksensa. Ainoa asia, joka häntä enää vaivasi, oli Rhesin yhä jatkuva vihoittelu häntä kohtaan. Kostonhimoinen poika näytti jopa hautovan juonia Naelin pään menoksi, mistä viesti se, kuinka Rhes tovereineen vilkuili häntä silloin tällöin supatellen kiivaasti. Mitä tahansa poikajoukko hautoikin, siitä ei seuraisi Naelille mitään mukavaa.
Nael ei kuitenkaan jaksanut murehtia sitä nyt, kun hän ja Misra juoksivat jälleen ladolle auringon hohdellessa hangella ja suusta pakenevan höyryn muodostaessa kiehkuroitaan ilmaan. Iloinen jännitys pulppusi sisarusten sydämissä, kun he saavuttivat ladon ja pujahtivat sisään.
Vieraalla oli jälleen tarjota lasten tiedonjanolle helpotusta. Hän vaati sitä ennen kuitenkin jälleen saada lukea raamatunkohdan ja alkurukouksen, joten kärsimättömyys sai hetkeksi väistyä lasten mielistä siksi aikaa. Rukouksen jälkeen Vieras aloitti: “Tänään tahdon kertoa teille eräästä todella hienosta joulun piirteestä, nimittäin joululauluista. Perinteiset, kauniit laulut kertovat yleensä nimenomaan joulun tärkeimmästä sanomasta, Jeesuksen syntymästä. Kun on lapsesta saakka saanut niitä opetella, tuovat ne joulumielen rintaan vanhemmitenkin.”
Vieras hymyili haaveksivaa hymyä hetken, mutta sitten hän sanoi: “En voi opettaa tietenkään kaikkea kerralla, joten miltä kuulostaisi jos tästä lähtien opettaisin teille joka päivä laulun tai pari?” Misra ja Nael molemmat pitivät ideaa hyvänä, joten Vieras nyökkäsi tyytyväisenä ja jatkoi: “Tänään opetan teille kaksi laulua, joista toinen on oma henkilökohtainen suosikkini ja toisestakin pidän hyvin paljon.
“Opetan sen toisen teille ensin. Valitsin tämän ensimmäisten joukkoon, sillä se on hyvin talvinen ja sopii mielestäni Tuulten kaupunkiin todella hyvin. Se on nimeltään On hanget korkeat nietokset. Laulun säveltäjästä kerrotaan, että kun hän jouluaattona istui flyygelinsä ääreen ja alkoi soittaa tätä kappaletta, tiesivät muut perheen jäsenet, että joulunvietto sai alkaa ja kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen laulamaan.”
Vieras antoi lapsille laulun sanat paperilla, jotta nämä voisivat yhtyä lauluun heti sävelen opittuaan. Sitten Vieras aloitti matalalla ja syvällä äänellään laulun:
“On hanget korkeat nietokset,
Vaan joulu, joulu on meillä!
On kylmät paukkuvat pakkaset
Ja tuimat Pohjolan tuuloset,
Vaan joulu, joulu on meillä.
Me taasen laulamme riemuiten,
Kun joulu, joulu on meillä!
Se valtaa sielun ja sydämen
Ja surun särkevi entisen,
Mi kasvoi elämän teillä!
Oi käykää ystävät laulamaan,
Kun joulu, joulu on meillä!
Se tuttu ystävä vanhastaan,
On tänne poikennut matkoillaan
Ja viipyy hetkisen meillä.
Nyt tähtitarhoihin laulu soi,
Kun joulu, joulu on meillä!
Nyt maasta taivaaseen päästä voi,
Jos sydän nöyrä on lapsen, oi,
Kun joulu, joulu on meillä!
Oi anna, Jumala, armoas,
Kun joulu, joulu on meillä!
Ja kansaa suojaa sun voimallas,
Meit’ auta näkemään taivaitas,
Kun joulu, joulu on meillä!”
Lapset olivat aluksi kuunnelleet Vieraan laulua, mutta vähitellen alkaneet tapailla säveltä. Kun laulu loppui, katsoi Vieras heitä hetken ääneti ja kysyi sitten: “Mitä piditte?” Silloin Misra huudahti: “Lauletaan se uudestaan! Ei tuossa ehtinyt saada koko veisusta minkäänlaista käsitystä, kun yritti pysyä mukana, mutta ei se oikein onnistunut.”
Niinpä joukkio lauloi laulun uudelleen ja viimeisen säkeistön kohdalla kuului jo Misran ääni lujana ja Naelinkin vahvana Vieraan äänen rinnalla. Laulun loputtua seurasi jälleen hiljaisuus. Misra virkkoi: “Se on kaunis laulu, minä pidän siitä.” Nael sen sijaan sanoi pohtivammin: “Siinä on hyvät sanat ja ne sopivat hyvin Tuulten kaupunkiin ja koko tähän tilanteeseemme! Kun tässä on tämä, odotas, tässä: ‘Se tuttu ystävä vanhastaan/ on meille poikennut matkoillaan/ ja viipyy hetkisen meillä’. Sehän on tavallaan meidän kohdallamme totta, sillä Vieras poikkesi joulu mukanaan tänne matkoillaan ja toi joulun meille.” “Mutta eihän joulu ole meille vanha tuttu vaan kuulemme siitä ensimmäistä kertaa”, Misra huomautti. “Meidän pitäisi laulaa, ‘se uusi ystävä vanhastaan’.” “No, voihan sen ajatella niin, että se on muille vanha tuttu, ja nyt se tuli meillekin”, Nael jatkoi pohdintaansa. “Tosin ‘viipyy hetkisen meillä’, ei ehkä oikein sovi mukaan.” Vieras puuttui puheeseen: “Se tarkoittaa sitä, että joulu viipyy joka vuosi hetkisen luonamme ja sitten sitä täytyy jälleen odottaa vuosi. Mutta sanat mielestäni hyvinkin sopivat Tuulten kaupunkiin erityisesti heti alussa oleva ‘Ja tuimat Pohjolan tuuloset’.” Vieraan silmät tuikkivat melkeinpä ilkikurisesti.
Keskustelu jatkui vielä hetken ja molemmat lapset todellakin pitivät laulusta. Sitten Vieras sanoi: “Haluatteko oppia toisenkin joululaulun?” Misra ja Nael kumpikin huusivat myöntävän vastauksensa. “Onko se nyt sitten se, josta sinä pidät eniten?” kysyi Misra. Vieras nyökkäsi ja sanoi: “Kyllä, pidän tästä laulusta kovasti, koska siinä on sekä kaunis sävel että sanat. Lisäksi se tuo mieleeni lapsuuteni joulut ja todellisen joulutunnelman. Säveltäjä on sama kuin edellisessä, mutta tämän laulun soitti poikkeuksellisesti jouluisin säveltäjän vaimo. Laulun nimi on En etsi valtaa loistoa.”
Vieras antoi jälleen lapsille sanat ja rykäistyään aloitti:
“En etsi valtaa loistoa,
En kaipaa kultaakaan,
Ma pyydän taivaan valoa
Ja rauhaa päälle maan.
Se joulu suo, mi onnen tuo
Ja mielet nostaa Luojan luo.
Ei valtaa eikä kultaakaan,
Vaan rauhaa päälle maan.
Suo mulle maja rauhaisa
ja lasten joulupuu,
Jumalan sanan valoa,
Joss’ sieluin kirkastuu
Tuo kotihin, jos pieneenkin,
Nyt joulujuhla suloisin,
Jumalan sanan valoa
Ja mieltä jaloa
Luo köyhän niin kuin rikkahan
Saa, joulu ihana!
Pimeytehen maailman
Tuo taivaan valoa!
Sua halajan, sua odotan,
Sa Herra maan ja taivahan!
Nyt köyhän niin kuin rikkaan luo
Suloinen joulus tuo!”
Laulun loputtua seurasi pitkä hiljaisuus. Tällä kertaa lapset eivät olleet yhtyneet mukaan lauluun. Lopulta Misra rikkoi hiljaisuuden: “Olipa kaunista! Kyllä totisesti kuuli, että pidät tuosta laulusta, niin paljon siinä oli tunnetta ja selvästi tarkoitit joka sanaa. Sinulla on todella kaunis ääni, Vieras.” Naelkin nyökkäsi ja lapset saivat nähdä sen ihmeen, että Vieras meni hämilleen ja hieman punastuikin. “Kiitos“, hän mutisi. “Mitä jos laulaisimme sen taas toisen kerran ja tällä kertaa tekin laulaisitte?”
He lauloivat En etsi valtaa loistoa uudelleen ja lapsetkin yhtyivät lauluun mukaan. He olivat oikein harras pieni kuoro ja Misran ja Naelin vielä lapsekkaan heleät äänet kuulostivat yllättävän kauniilta Vieraan matalan lauluäänen rinnalla. Taivaanrannan tuntumaan valunut aurinko ei enää kurkkinut laudanraoista, joten katossa roikkuva lyhty loi kauniin tunnelmavalaistuksen pimenevään latoon.
Laulun loputtua Nael sanoi: “Pidän kovasti tästä laulusta. Vaikka sävel on hidas, se ei kuitenkaan ole tylsä vaan mukavan vaihteleva ja se todella tuo sellaisen mukavan rauhantunteen.” Misra nyökkäili mukana ja sanoi: “Ymmärrän hyvin, miksi pidät tästä niin kovasti, Vieras.” Vieras hymyili ja tokaisi: “Parasta tässä laulussa on kuitenkin mielestäni sen sanoma: joulussa tärkeää ei ole se, että kaikki on hienoa, on paljon koristeita ja lahjoja. Ei, tärkeämpää on itse joulun sanoma ja tunnelma ja rauha, joka ei tule ulkoisesta koreudesta vaan Jumalalta. Lempikohtani on kolmannen säkeistön ‘Sua halajan, sua odotan/ sa Herra maan ja taivahan/ nyt köyhän niin kuin rikkaan luo/ suloinen joulus tuo’.”
Lapset nyökkäilivät vakavina ja katsoivat sanoja paperilla mietteliään näköisinä. Sitten he totesivat, että heidän oli aika lähteä. Vieras antoi heidän ottaa laulunsanat mukaansa, jotta he voisivat tutkailla niitä tarkemmin myöhemminkin. Misra ja Nael astuivat sinertävään hämärään, jossa pakkanen oli kiristymässä ja taivaalle oli syttymässä tähtiä yksitellen. Oven kolahdettua kiinni kuului himmeänä “On hanget korkeat nietokset” kunnes se vaimeni lasten loitotessa kotia kohti. Vieras hymyili itsekseen.
Nael ei kuitenkaan jaksanut murehtia sitä nyt, kun hän ja Misra juoksivat jälleen ladolle auringon hohdellessa hangella ja suusta pakenevan höyryn muodostaessa kiehkuroitaan ilmaan. Iloinen jännitys pulppusi sisarusten sydämissä, kun he saavuttivat ladon ja pujahtivat sisään.
Vieraalla oli jälleen tarjota lasten tiedonjanolle helpotusta. Hän vaati sitä ennen kuitenkin jälleen saada lukea raamatunkohdan ja alkurukouksen, joten kärsimättömyys sai hetkeksi väistyä lasten mielistä siksi aikaa. Rukouksen jälkeen Vieras aloitti: “Tänään tahdon kertoa teille eräästä todella hienosta joulun piirteestä, nimittäin joululauluista. Perinteiset, kauniit laulut kertovat yleensä nimenomaan joulun tärkeimmästä sanomasta, Jeesuksen syntymästä. Kun on lapsesta saakka saanut niitä opetella, tuovat ne joulumielen rintaan vanhemmitenkin.”
Vieras hymyili haaveksivaa hymyä hetken, mutta sitten hän sanoi: “En voi opettaa tietenkään kaikkea kerralla, joten miltä kuulostaisi jos tästä lähtien opettaisin teille joka päivä laulun tai pari?” Misra ja Nael molemmat pitivät ideaa hyvänä, joten Vieras nyökkäsi tyytyväisenä ja jatkoi: “Tänään opetan teille kaksi laulua, joista toinen on oma henkilökohtainen suosikkini ja toisestakin pidän hyvin paljon.
“Opetan sen toisen teille ensin. Valitsin tämän ensimmäisten joukkoon, sillä se on hyvin talvinen ja sopii mielestäni Tuulten kaupunkiin todella hyvin. Se on nimeltään On hanget korkeat nietokset. Laulun säveltäjästä kerrotaan, että kun hän jouluaattona istui flyygelinsä ääreen ja alkoi soittaa tätä kappaletta, tiesivät muut perheen jäsenet, että joulunvietto sai alkaa ja kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen laulamaan.”
Vieras antoi lapsille laulun sanat paperilla, jotta nämä voisivat yhtyä lauluun heti sävelen opittuaan. Sitten Vieras aloitti matalalla ja syvällä äänellään laulun:
“On hanget korkeat nietokset,
Vaan joulu, joulu on meillä!
On kylmät paukkuvat pakkaset
Ja tuimat Pohjolan tuuloset,
Vaan joulu, joulu on meillä.
Me taasen laulamme riemuiten,
Kun joulu, joulu on meillä!
Se valtaa sielun ja sydämen
Ja surun särkevi entisen,
Mi kasvoi elämän teillä!
Oi käykää ystävät laulamaan,
Kun joulu, joulu on meillä!
Se tuttu ystävä vanhastaan,
On tänne poikennut matkoillaan
Ja viipyy hetkisen meillä.
Nyt tähtitarhoihin laulu soi,
Kun joulu, joulu on meillä!
Nyt maasta taivaaseen päästä voi,
Jos sydän nöyrä on lapsen, oi,
Kun joulu, joulu on meillä!
Oi anna, Jumala, armoas,
Kun joulu, joulu on meillä!
Ja kansaa suojaa sun voimallas,
Meit’ auta näkemään taivaitas,
Kun joulu, joulu on meillä!”
Lapset olivat aluksi kuunnelleet Vieraan laulua, mutta vähitellen alkaneet tapailla säveltä. Kun laulu loppui, katsoi Vieras heitä hetken ääneti ja kysyi sitten: “Mitä piditte?” Silloin Misra huudahti: “Lauletaan se uudestaan! Ei tuossa ehtinyt saada koko veisusta minkäänlaista käsitystä, kun yritti pysyä mukana, mutta ei se oikein onnistunut.”
Niinpä joukkio lauloi laulun uudelleen ja viimeisen säkeistön kohdalla kuului jo Misran ääni lujana ja Naelinkin vahvana Vieraan äänen rinnalla. Laulun loputtua seurasi jälleen hiljaisuus. Misra virkkoi: “Se on kaunis laulu, minä pidän siitä.” Nael sen sijaan sanoi pohtivammin: “Siinä on hyvät sanat ja ne sopivat hyvin Tuulten kaupunkiin ja koko tähän tilanteeseemme! Kun tässä on tämä, odotas, tässä: ‘Se tuttu ystävä vanhastaan/ on meille poikennut matkoillaan/ ja viipyy hetkisen meillä’. Sehän on tavallaan meidän kohdallamme totta, sillä Vieras poikkesi joulu mukanaan tänne matkoillaan ja toi joulun meille.” “Mutta eihän joulu ole meille vanha tuttu vaan kuulemme siitä ensimmäistä kertaa”, Misra huomautti. “Meidän pitäisi laulaa, ‘se uusi ystävä vanhastaan’.” “No, voihan sen ajatella niin, että se on muille vanha tuttu, ja nyt se tuli meillekin”, Nael jatkoi pohdintaansa. “Tosin ‘viipyy hetkisen meillä’, ei ehkä oikein sovi mukaan.” Vieras puuttui puheeseen: “Se tarkoittaa sitä, että joulu viipyy joka vuosi hetkisen luonamme ja sitten sitä täytyy jälleen odottaa vuosi. Mutta sanat mielestäni hyvinkin sopivat Tuulten kaupunkiin erityisesti heti alussa oleva ‘Ja tuimat Pohjolan tuuloset’.” Vieraan silmät tuikkivat melkeinpä ilkikurisesti.
Keskustelu jatkui vielä hetken ja molemmat lapset todellakin pitivät laulusta. Sitten Vieras sanoi: “Haluatteko oppia toisenkin joululaulun?” Misra ja Nael kumpikin huusivat myöntävän vastauksensa. “Onko se nyt sitten se, josta sinä pidät eniten?” kysyi Misra. Vieras nyökkäsi ja sanoi: “Kyllä, pidän tästä laulusta kovasti, koska siinä on sekä kaunis sävel että sanat. Lisäksi se tuo mieleeni lapsuuteni joulut ja todellisen joulutunnelman. Säveltäjä on sama kuin edellisessä, mutta tämän laulun soitti poikkeuksellisesti jouluisin säveltäjän vaimo. Laulun nimi on En etsi valtaa loistoa.”
Vieras antoi jälleen lapsille sanat ja rykäistyään aloitti:
“En etsi valtaa loistoa,
En kaipaa kultaakaan,
Ma pyydän taivaan valoa
Ja rauhaa päälle maan.
Se joulu suo, mi onnen tuo
Ja mielet nostaa Luojan luo.
Ei valtaa eikä kultaakaan,
Vaan rauhaa päälle maan.
Suo mulle maja rauhaisa
ja lasten joulupuu,
Jumalan sanan valoa,
Joss’ sieluin kirkastuu
Tuo kotihin, jos pieneenkin,
Nyt joulujuhla suloisin,
Jumalan sanan valoa
Ja mieltä jaloa
Luo köyhän niin kuin rikkahan
Saa, joulu ihana!
Pimeytehen maailman
Tuo taivaan valoa!
Sua halajan, sua odotan,
Sa Herra maan ja taivahan!
Nyt köyhän niin kuin rikkaan luo
Suloinen joulus tuo!”
Laulun loputtua seurasi pitkä hiljaisuus. Tällä kertaa lapset eivät olleet yhtyneet mukaan lauluun. Lopulta Misra rikkoi hiljaisuuden: “Olipa kaunista! Kyllä totisesti kuuli, että pidät tuosta laulusta, niin paljon siinä oli tunnetta ja selvästi tarkoitit joka sanaa. Sinulla on todella kaunis ääni, Vieras.” Naelkin nyökkäsi ja lapset saivat nähdä sen ihmeen, että Vieras meni hämilleen ja hieman punastuikin. “Kiitos“, hän mutisi. “Mitä jos laulaisimme sen taas toisen kerran ja tällä kertaa tekin laulaisitte?”
He lauloivat En etsi valtaa loistoa uudelleen ja lapsetkin yhtyivät lauluun mukaan. He olivat oikein harras pieni kuoro ja Misran ja Naelin vielä lapsekkaan heleät äänet kuulostivat yllättävän kauniilta Vieraan matalan lauluäänen rinnalla. Taivaanrannan tuntumaan valunut aurinko ei enää kurkkinut laudanraoista, joten katossa roikkuva lyhty loi kauniin tunnelmavalaistuksen pimenevään latoon.
Laulun loputtua Nael sanoi: “Pidän kovasti tästä laulusta. Vaikka sävel on hidas, se ei kuitenkaan ole tylsä vaan mukavan vaihteleva ja se todella tuo sellaisen mukavan rauhantunteen.” Misra nyökkäili mukana ja sanoi: “Ymmärrän hyvin, miksi pidät tästä niin kovasti, Vieras.” Vieras hymyili ja tokaisi: “Parasta tässä laulussa on kuitenkin mielestäni sen sanoma: joulussa tärkeää ei ole se, että kaikki on hienoa, on paljon koristeita ja lahjoja. Ei, tärkeämpää on itse joulun sanoma ja tunnelma ja rauha, joka ei tule ulkoisesta koreudesta vaan Jumalalta. Lempikohtani on kolmannen säkeistön ‘Sua halajan, sua odotan/ sa Herra maan ja taivahan/ nyt köyhän niin kuin rikkaan luo/ suloinen joulus tuo’.”
Lapset nyökkäilivät vakavina ja katsoivat sanoja paperilla mietteliään näköisinä. Sitten he totesivat, että heidän oli aika lähteä. Vieras antoi heidän ottaa laulunsanat mukaansa, jotta he voisivat tutkailla niitä tarkemmin myöhemminkin. Misra ja Nael astuivat sinertävään hämärään, jossa pakkanen oli kiristymässä ja taivaalle oli syttymässä tähtiä yksitellen. Oven kolahdettua kiinni kuului himmeänä “On hanget korkeat nietokset” kunnes se vaimeni lasten loitotessa kotia kohti. Vieras hymyili itsekseen.
