Luukku 6

Oli synkkä päivä. Pilvet roikkuivat raskaina maankamaran yllä ja välillä ne pudottivat hieman lisää lunta alhaalla kulkevien niskaan. Tuuli puhalteli navakasti, mutta ei kuitenkaan viitsinyt yltyä myrskyksi.
Misra ja Nael taistelivat tuulta vastaan. He matkasivat jälleen ladolle. Edellisenä päivänä he olivat päättäneet olla kertomatta kenellekään tapaamisista Vieraan kanssa ja pitää häneltä oppimansa omana tietonaan. Vanhemmilleen lapset kuitenkin sanoivat keksineensä hauskan leikin ladolla, jotta nämä eivät ihmettelisi sen ympärillä olevia jälkiä. Siitä ladosta heiniä ei onneksi otettaisi ennen kuin vasta myöhemmin talvella, joten lapset arvelivat, ettei kukaan tulisi sinne.
Ladon ovi avautui jälleen ja lapset pujahtivat nopeasti sisään ja sulkivat sitten heidän perässään sisälle pyrkivän tuulen ulvomaan vihasta ulkopuolelle. Ladon parrusta roikkui öljylamppu ja Vieras istui tutulla paikallaan heinillä heitä odottamassa. Misra tervehti iloisesti, ja Naelkin mutisi jotakin, mikä kuulosti hein tapaiselta. Vieras vastasi tapansa mukaan iloisesti, mutta kuitenkin jollakin tavalla salaperäisesti hymyillen, mikä kiihotti lasten uteliaisuutta suuresti.
Misra ja Nael istuutuivat heinille Vierasta vastapäätä ja hetken he katselivat hiljaa toisiaan. Vieraalla oli sylissään paksu, nahkakantinen kirja. Sen kannessa oli lapsille vieras kuvio, jossa pitkän pystysuoran viivan yläosassa toinen, lyhyempi viiva leikkasi sen kohtisuorassa.
Misra kysyi uteliaana: “Mikä kirja tuo on?” Vieras katsahti sylissään olevaa opusta ja vastasi hymy huulillaan karehtien: “Tämä on Raamattu.” “Mistä se kertoo?” Misra jatkoi uteluaan. Vieraan kasvoilla häivähti taas sama hieman surullinen ilme kuin edellisenä päivänä. Hän vastasi: “Se kertoo Jumalasta. Hänestä mainitsinkin eilen. Haluatteko kuulla hänestä?” Molemmat lapset nyökyttivät innokkaasti päätään.
Vieras avasi kirjan aivan ensimmäisiltä lehdiltä ja sanoi: “Minun täytyy aloittaa aivan alusta, koska ette ole koskaan kuulleet Jumalasta.” Sitten hän alkoi lukea: “Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Maa oli aivan tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä. Jumala sanoi: ‘Tulkoon valo!’ Ja valo tuli. Jumala näki, että valo oli hyvä. Jumala erotti valon pimeydestä, ja hän nimitti valon päiväksi ja pimeyden yöksi. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni ensimmäinen päivä.” Vieras jatkoi lukemistaan kertoen, kuinka Jumala toisena päivänä asetti taivaan veden yläpuolelle, kolmantena erotti maan vedestä ja laittoi maan kasvamaan kaikenlaisia kasveja, neljäntenä loi auringon valaisemaan päivää ja kuun ja tähdet valaisemaan yötä. Vieras luki, kuinka viidentenä päivänä Jumala loi vedet täyteen erilaisia mereneläviä ja taivaan täyteen lintuja sekä kuudentena päivänä kaikki maalla elävät eläimet.
Lapset kuuntelivat hiiskumattomina Vieraan tummaa ja miellyttävää ääntä, joka heidät lumoten luki: “Jumala sanoi: ‘Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.’ Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.”
Vieras jatkoi lukemistaan: kertoi kuinka Jumala pyhitti seitsemännen päivän, sillä sinä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään. “Tämä on kertomus siitä, kuinka taivas ja maa saivat alkunsa silloin kun ne luotiin”, Vieras lopetti. Oli hiljaista. Lapset havahtuivat lumouksestaan. Vieras selitti: “Jumala on maailman kaikkivaltias luoja. Hän on ollut aina ja tehnyt kaiken, mitä maailmankaikkeudessa on, myös meidät.”
Seurasi mietteliäs hiljaisuus, kunnes Nael sanoi: “Mutta meille on opetettu, että maailma on syntynyt niin, että se on ensin räjähtänyt olemaan ja me olemme syntyneet sattuman kautta niin, että olemme kehittyneet alkeellisista olioista. Miksi me uskoisimme jotain tuollaista satua?” Vieras vastasi ovelasti hymyillen, siltä Naelista ainakin tuntui: “Mistä se räjähdys tuli?” Nael ei keksinyt siihen vastausta, joten hän kääntyi poispäin mököttävän näköisenä. Misra sen sijaan alkoi innostuneena höpöttää: “ Minä olenkin aina ihmetellyt, miten sattumalta voi syntyä näin kummallinen maailma. Maa täynnä miljoonia ruohonkorsia ja puita, se on minusta aivan ihmeellistä, miten joka kevät ne voivatkin kaikki kasvaa. Ja myös se, että minä olen olemassa ja elän ja hengitän ja minulle tulee nälkä. Eikö nälkä olekin aivan hölmö asia? Ja se, että nälän tyynnyttämiseen pitää syödä ruokaa, jauhaa se pieniksi hampailla. Ja entäs sitten se, miten muisti toimii! Mieleen jää aina hauskat asiat, mutta tylsät eivät. Minäkin olen saanut opettajalta sormilleni, kun en ole muistanut kotiläksyäni.”
Vieras hymyili ja nyökytteli päätään. Misra julisti siitä rohkaistuneena: “Minusta tämä maailma on liian ihmeellinen syntyäkseen sattumalta. Minusta se kuulostaa järkevämmältä, että joku on tehnyt meidät.” Vieras vastasi: “Olen aivan samaa mieltä, Misra. Tämä maailma toimii ihmeellisesti, vaikka emme aina sitä edes huomaa. Mikään muu ei mielestäni voi selittää sitä, mikä antaa pienelle siemenelle elämän ja voiman kasvaa kasviksi, kuin että Jumala saa sen kasvamaan.”
Lankesi taas hiljaisuus ja kaikki kolme pohtivat asiaa. Sitten Vieras sanoi: “Niin, kertomus jatkuu vielä. Jumala asetti miehen ja naisen, Aatamin ja Eevan, asumaan paratiisiin, kauniiseen Eedenin puutarhaan, sitä viljelemään ja varjelemaan. Siellä he elivät yhdessä ja tekivät Jumalan tahdon mukaisesti. Mutta sitten tapahtui jotain, mikä muutti kaiken.”
Vieras otti jälleen syliinsä laskemansa Raamatun ja luki siitä, kuinka käärme tuli naisen luokse ja vakuutti tälle, että tämä ei kuolisi, vaikka söisikin puusta, jonka hedelmiä Jumala oli kieltänyt heitä syömästä. “’Ei, ette te kuole. Mutta Jumala tietää, että niin pian kun te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan.’ Nainen näki nyt, että puun hedelmät olivat hyviä syödä ja että se oli kaunis katsella ja houkutteleva, koska se antoi ymmärrystä. Hän otti siitä hedelmän ja söi ja antoi myös miehelleen, joka oli hänen kanssaan, ja mieskin söi”, Vieras luki.
Hän kertoi, kuinka mies ja nainen olivat tajunneet olevansa alasti ja siksi piiloutuneet Jumalaa, joka tuli etsimään heitä. Näin ihminen oli rikkonut Jumalan kiellon ja tullut osalliseksi synnistä ja kuolemasta . Vieras kertoi, kuinka nainen ja mies karkotettiin paratiisista ja kuinka he joutuivat tekemään raskasta työtä elantonsa eteen. “Kun ensimmäiset ihmiset tulivat osalliseksi synnistä - mikä tarkoittaa sitä, että he tekivät väärin - myös heidän lapsensa tulivat siitä osalliseksi ja niin maailma on ollut synnin vallassa tähän päivään asti. Jokainen ihminen on syntinen, eli tekee väärää, pahoittaa toisten mieltä, jopa tappaa ja varastaa”, Vieras selitti.
Lapset näyttivät miettivän ankarasti. Naelkin oli lakannut mököttämästä ja alkanut jälleen kuunnella kiinnostuneena. Vieras antoi heidän sulatella kuulemaansa ja jatkoi sitten: “Tämän takia kukaan ei ole enää kelvollinen asumaan Jumalan luona. Voimme vielä olla häneen yhteydessä, mutta emme samalla tavalla kuin Aatami ja Eeva paratiisissa. Silti hän yhä rakastaa meitä valtavasti, sillä hän on luonut meidät ja on siten eräällä tavalla meidän Isämme. Kuitenkin hän on oikeudenmukainen, eikä voi hyväksyä meidän pahuuttamme, ja siksi kuoltuamme joudumme ikuisesti eroon Jumalasta kadotukseen, missä joudumme kärsimään ikuisesti.” Lapset näyttivät kauhistuneilta, joten Vieras kiirehti selittämään: “Mutta koska Jumala ei halua meidän joutuvan ikuiseen eroon hänestä, vaan tahtoo pitää meitä lähellään, on hänellä sen takia keino välttää tuo rangaistus.”
Lapset näyttivät hieman huojentuneemmilta ja Misra kysyi uteliaana: “Mikä se keino on?” Vieras naurahti ja sanoi: “Ikävä kyllä en ehdi kertoa siitä tänään, sillä pimeä on tuloillaan ja teidän täytyy rientää kotiin. Tulkaa taas huomenna, niin kerron teille.” Sekä Misra että Nael näyttivät pettyneiltä, mutta myönsivät, että heidän täytyi todellakin lähteä. “Kuinka nyt saan uteliaisuudelta edes nukutuksi yöllä?” Misra mutisi. Vieras virnisti ja sanoi: “Huominen tulee kyllä pian, älä huoli.”
Lapset olivat unohtaneet, millainen ilma ulkona oli, vaikka tuuli kovasti ulisikin ladon seinien raoissa. Oven avatessaan he saivat lumiryöpyn kasvoilleen. Nopeasti he pujahtivat pimenevään ulkoilmaan ja lähtivät jälleen tuulta vastaan kamppaillen kohti kotia. Vieras jäi jälleen latoon mietteisiinsä vajonneena.