Nael avasi aamulla silmänsä ja tiesi, että jokin oli muuttunut. Eilisen tapahtumat palailivat hiljalleen hänen mieleensä ja hän ihmetteli, olivatko ne todella tapahtuneet vai oliko se kaikki ollut pelkkää unta. Jännittyneenä Nael nousi, kiipesi kerrossängyn tikkaat alas hiljaa, sillä Misra nukkui vielä, ja juoksi tupaan. Siellä hän näki Vieraan istumassa pöydän ääressä. Ilo levisi pojan kasvoille ja hän huudahti: ”Se siis todella tapahtui!”
Naelin äiti tuli keittiöstä ja toivotti hyvän huomenen suudellen poikaansa poskelle. Naelia huimasi, sillä hän ei jaksanut muistaa, milloin hänen äitinsä olisi viimeksi suudellut häntä. Hämillään hän vastasi toivotukseen. Äiti hymyili ja sanoi: ”Istu alas, puuro on kohta valmista.” Nael istui Vieraan viereen pöydän ääreen. Misrakin tuli pian Naelin jälkeen ja sai samanlaisen vastaanoton, paitsi että se sisälsi myös pyynnön pöydän kattamisesta.
Pian myös perheen isä tuli sisään ja puurokin valmistui. Koko joukko istui pöydän ääressä ja aikoi nälkäisenä aloittaa aterian, kun Anna huudahti: ”Odottakaa! Minun mielestäni meidän pitäisi ottaa tavaksemme lukea ruokarukous ennen ateriaa. Se oli tapana minun lapsuudessani ja tulisihan meidän kiittää Jumalaa, että hän antaa meille ruokaa syödä.” Muut näyttivät hieman vastahakoisilta, mutta ristivät kuitenkin kätensä. Pohjimmiltaan jokainen oli kuitenkin iloinen, että tämä tapa oli ylipäätään mahdollinen. Ja hetken päästä kaikki pääsivätkin puuronsa kimppuun.
Vieraan lopetettua aamiaisensa hän otti puheeksi asian, jota itse kukin oli mielessään pohtinut: ”Tiedättehän, että huomenna on jouluaatto. Mietin tässä vain, aiommeko viettää sitä, sillä valmistelujen suhteen alkaa tulla vähitellen kiire.” Benin katse kiersi kaikkien kasvoissa ja hän sanoi: ”Tottahan meidän täytyy joulua viettää! Lapset ovat saaneet kuulla siitä niin paljon, että emme kai me voi tuottaa heille pettymystä.” Misra ja Nael hurrasivat ja olivat tuskin uskoa tilannetta todeksi. Heidän unelmansa olivat todella toteutuneet ja he saisivat viettää ihan oikean joulun!
Vieraan johtamana alettiin suunnitella, mitä kaikkea pitäisi vielä tehdä. Anna sanoi muistavansa vielä joulureseptit melko hyvin ja Nael muistutti, että he olivat jo tehneet kaikenlaisia koristeita, joita voitaisiin käyttää. Lapset olivat innosta sykkyrällä kuunnellessaan keskustelua. Kun vanhemmat vielä lupasivat, että he saisivat olla pois koulusta muutaman päivän ollakseen apuna valmisteluissa ja viettääkseen joulua rauhassa, oli heidän ilonsa valtaisa.
Misra alkoi häärätä äitinsä apuna keittiössä, isä meni sikaa teurastamaan ja Vieras ja Nael lähtivät ladolle noutamaan sinne kätkettyjä koristeita. Matkalla Nael kertoi, kuinka Rhes oli alkanut kiusata häntä koulussa ja pyysi neuvoa tilanteeseen. Vieras sanoi: ”Harmillista, että poika on päättänyt kiduttaa sinua tuolla tavalla. Mutta minä luulen, että sinun pitäisi keskustella asiasta isäsi kanssa. Teidän pitäisi muutenkin koko perheenä pohtia, miten aiotte toimia tästedes: pidättekö uskonne salassa vai kerrotteko siitä karkotuksen uhallakin.” Nael näytti mietteliäältä ja nyökkäsi.
He jatkoivat matkaansa vaitonaisina. Sitten Nael kysyi: ”Kun jätit Raamattusi latoon, ajattelitko, ettet näe meitä enää?” Vieras hymyili ja vastasi: ”En ajatellut asiaa niin, vaan annoin sen Jumalan käsiin: jos hänen tahtonsa olisi ollut, etten olisi tavannut teitä uudelleen, olisin tyytynyt siihen. Mutta olen toki iloinen, että tässä kävi näin.” ”Niin minäkin, totta vie!” huudahti Nael ja he molemmat nauroivat iloista naurua, josta kaikki huolet olivat kaikonneet.
Naelin ja Vieraan palatessa heitä tervehti herkullinen tuoksu heti ovensuussa. Leivontapuuhat olivat jo täydessä vauhdissa. Misra huusi keittiöstä: ”Nael, tule sinäkin tekemään pipareita, tämä on hauskaa!” Nael riisui ulkovaatteensa ennätysajassa ja vilahti keittiöön. Siellä Misra taiteili äitinsä kanssa veitsellä taikinasta erilaisia kuvioita, sillä minkäänlaisia muotteja ei tietenkään ollut. Naelkin sai käteensä veitsen ja alkoi vuodattaa luovuuttaan taikinaan. Tuloksena oli jos jonkinlaista kuviota, joista osa oli perinteisiä tähtiä, nissejä ja sydämiä, mutta osa mitä mielikuvituksellisempia hahmoja.
Viimeistenkin valmistuessa ja päästessä uuniin tiedusteli Vieras Annalta: ”Osaatteko kenties myös glögi-ohjeen?” ”No, tottahan toki”, äiti vastasi. Vieras näytti ilahtuneelta, olihan hän itse toivonut voivansa opettaa reseptin Misralle. Nyt tyttö sai opetella sen äitinsä johdolla. Ben tuli sisään ja ilmoitti kinkun olevan paistovalmis. Jouluvalmistelut etenivät siis vikkelästi, mutta tehtävää oli vielä paljon.
Seuraavana oli vuorossa joulukuusen noutaminen. Anna vakuutteli pärjäävänsä keittiössä yksinkin, joten Misrakin pääsi mukaan. Niinpä he suuntasivat metsään kirves Benin olalla keikkuen. He kävelivät kauan, mutta sopivaa kuusta ei tahtonut löytyä. Aina jonkun ehdottama puu oli jonkun toisen mielestä liian harva, liian tuuhea, liian kapea tai liian leveä. Lasten jalkoja alkoi jo väsyttää ja heistä alkoi vähitellen tuntua, että puu kuin puu kelpasi. Äkkiä hieman kauemmas taivaltanut Vieras huusi: ”Tulkaa tänne! Taisin löytää juuri sopivan!” Muut raahustivat äänen suuntaan valmiina lausumaan perusteen sille, miksi puu ei kelpaisi. Sen nähdessään he kuitenkin kaikki seisahtuivat ja huokaisivat ihastuksesta. Heidän edessään oli mitä kaunein kuusi, joka oli täydellinen joulupuuksi. ”Tämä se on”, Misra huusi. Kukaan ei vastustanut.
Ben tarttui kirveeseen ja harmitteli, että oli suorastaan sääli kaataa noin kaunista puuta. Kirves kuitenkin heilahti muutaman kerran ja niin kuusi kaatui maahan. He lähtivät viemään sitä kotiin tyytyväisinä siihen, etteivät olleet heltyneet ottamaan jotakin toista, sillä tämä kuusi oli totisesti vaivan arvoinen. Kotiin päästyään he näyttivät sen heti Annalle, joka ihasteli sen olevan kaunein joulukuusi, jonka oli eläissään nähnyt. Puu sai jäädä vielä ulos odottamaan, sillä he eivät olleet vielä keksineet, mitä käyttäisivät kuusenjalkana. Ratkaisu kuitenkin löytyi pienen puuvajassa puuhailun päätteeksi ja niin kaunis kuusi pääsi sisälle odottamaan koristelua.
Anna oli ehtinyt sillä välin tehdä ruokaa ja koko joukolla olikin jo sudennälkä. Jälkiruuaksi saatiin pipareita ja joulutorttuja, jotka Anna oli pyöräyttänyt kuusenhakumatkan aikana. Kaikki söivät nautinnolla. ”Aijai, kyllä sitä on näitä herkkuja kaivattukin”, kommentoi Ben. ”Onhan siitä kauan aikaa, kun viimeksi sai torttuja maistella.”
Valmistelut jatkuivat iltaan saakka ja vähitellen pienessä kodissa alkoi näyttää joululta. Kinkku laitettiin uuniin paistumaan ja Anna kaivoi mielensä perukoilta ohjeet jouluherkkuihin. Ymmärrettävää oli, että iltasella koko konkkaronkka oli lopen uupunut. He rauhoittuivat kuuntelemaan Vierasta joka kynttilöiden loisteessa luki heille Raamattua ja opetti. Misra ja Nael olivat päivän touhuilusta niin väsyneitä, että nukahtivat kesken kaiken. Vanhemmat kantoivat heidät sänkyyn uneksimaan huomenna koittavasta juhlapäivästä.
Vieras, Ben ja Anna rukoilivat vielä ennen kuin itsekin panivat maata. He pyysivät Jumalaa siunaamaan heidän joulunsa ja varjelemaan sen pahan voimilta, jotta mikään ei pääsisi sitä pilaamaan. Lopulta kolme aikuistakaan ei jaksanut enää panna vastaan väsymykselle vaan vetäytyivät peteihinsä ja nukahtivat saman tien. Ainoastaan Anna heräili välillä tarkistamaan, miten kinkku paistui.
Naelin äiti tuli keittiöstä ja toivotti hyvän huomenen suudellen poikaansa poskelle. Naelia huimasi, sillä hän ei jaksanut muistaa, milloin hänen äitinsä olisi viimeksi suudellut häntä. Hämillään hän vastasi toivotukseen. Äiti hymyili ja sanoi: ”Istu alas, puuro on kohta valmista.” Nael istui Vieraan viereen pöydän ääreen. Misrakin tuli pian Naelin jälkeen ja sai samanlaisen vastaanoton, paitsi että se sisälsi myös pyynnön pöydän kattamisesta.
Pian myös perheen isä tuli sisään ja puurokin valmistui. Koko joukko istui pöydän ääressä ja aikoi nälkäisenä aloittaa aterian, kun Anna huudahti: ”Odottakaa! Minun mielestäni meidän pitäisi ottaa tavaksemme lukea ruokarukous ennen ateriaa. Se oli tapana minun lapsuudessani ja tulisihan meidän kiittää Jumalaa, että hän antaa meille ruokaa syödä.” Muut näyttivät hieman vastahakoisilta, mutta ristivät kuitenkin kätensä. Pohjimmiltaan jokainen oli kuitenkin iloinen, että tämä tapa oli ylipäätään mahdollinen. Ja hetken päästä kaikki pääsivätkin puuronsa kimppuun.
Vieraan lopetettua aamiaisensa hän otti puheeksi asian, jota itse kukin oli mielessään pohtinut: ”Tiedättehän, että huomenna on jouluaatto. Mietin tässä vain, aiommeko viettää sitä, sillä valmistelujen suhteen alkaa tulla vähitellen kiire.” Benin katse kiersi kaikkien kasvoissa ja hän sanoi: ”Tottahan meidän täytyy joulua viettää! Lapset ovat saaneet kuulla siitä niin paljon, että emme kai me voi tuottaa heille pettymystä.” Misra ja Nael hurrasivat ja olivat tuskin uskoa tilannetta todeksi. Heidän unelmansa olivat todella toteutuneet ja he saisivat viettää ihan oikean joulun!
Vieraan johtamana alettiin suunnitella, mitä kaikkea pitäisi vielä tehdä. Anna sanoi muistavansa vielä joulureseptit melko hyvin ja Nael muistutti, että he olivat jo tehneet kaikenlaisia koristeita, joita voitaisiin käyttää. Lapset olivat innosta sykkyrällä kuunnellessaan keskustelua. Kun vanhemmat vielä lupasivat, että he saisivat olla pois koulusta muutaman päivän ollakseen apuna valmisteluissa ja viettääkseen joulua rauhassa, oli heidän ilonsa valtaisa.
Misra alkoi häärätä äitinsä apuna keittiössä, isä meni sikaa teurastamaan ja Vieras ja Nael lähtivät ladolle noutamaan sinne kätkettyjä koristeita. Matkalla Nael kertoi, kuinka Rhes oli alkanut kiusata häntä koulussa ja pyysi neuvoa tilanteeseen. Vieras sanoi: ”Harmillista, että poika on päättänyt kiduttaa sinua tuolla tavalla. Mutta minä luulen, että sinun pitäisi keskustella asiasta isäsi kanssa. Teidän pitäisi muutenkin koko perheenä pohtia, miten aiotte toimia tästedes: pidättekö uskonne salassa vai kerrotteko siitä karkotuksen uhallakin.” Nael näytti mietteliäältä ja nyökkäsi.
He jatkoivat matkaansa vaitonaisina. Sitten Nael kysyi: ”Kun jätit Raamattusi latoon, ajattelitko, ettet näe meitä enää?” Vieras hymyili ja vastasi: ”En ajatellut asiaa niin, vaan annoin sen Jumalan käsiin: jos hänen tahtonsa olisi ollut, etten olisi tavannut teitä uudelleen, olisin tyytynyt siihen. Mutta olen toki iloinen, että tässä kävi näin.” ”Niin minäkin, totta vie!” huudahti Nael ja he molemmat nauroivat iloista naurua, josta kaikki huolet olivat kaikonneet.
Naelin ja Vieraan palatessa heitä tervehti herkullinen tuoksu heti ovensuussa. Leivontapuuhat olivat jo täydessä vauhdissa. Misra huusi keittiöstä: ”Nael, tule sinäkin tekemään pipareita, tämä on hauskaa!” Nael riisui ulkovaatteensa ennätysajassa ja vilahti keittiöön. Siellä Misra taiteili äitinsä kanssa veitsellä taikinasta erilaisia kuvioita, sillä minkäänlaisia muotteja ei tietenkään ollut. Naelkin sai käteensä veitsen ja alkoi vuodattaa luovuuttaan taikinaan. Tuloksena oli jos jonkinlaista kuviota, joista osa oli perinteisiä tähtiä, nissejä ja sydämiä, mutta osa mitä mielikuvituksellisempia hahmoja.
Viimeistenkin valmistuessa ja päästessä uuniin tiedusteli Vieras Annalta: ”Osaatteko kenties myös glögi-ohjeen?” ”No, tottahan toki”, äiti vastasi. Vieras näytti ilahtuneelta, olihan hän itse toivonut voivansa opettaa reseptin Misralle. Nyt tyttö sai opetella sen äitinsä johdolla. Ben tuli sisään ja ilmoitti kinkun olevan paistovalmis. Jouluvalmistelut etenivät siis vikkelästi, mutta tehtävää oli vielä paljon.
Seuraavana oli vuorossa joulukuusen noutaminen. Anna vakuutteli pärjäävänsä keittiössä yksinkin, joten Misrakin pääsi mukaan. Niinpä he suuntasivat metsään kirves Benin olalla keikkuen. He kävelivät kauan, mutta sopivaa kuusta ei tahtonut löytyä. Aina jonkun ehdottama puu oli jonkun toisen mielestä liian harva, liian tuuhea, liian kapea tai liian leveä. Lasten jalkoja alkoi jo väsyttää ja heistä alkoi vähitellen tuntua, että puu kuin puu kelpasi. Äkkiä hieman kauemmas taivaltanut Vieras huusi: ”Tulkaa tänne! Taisin löytää juuri sopivan!” Muut raahustivat äänen suuntaan valmiina lausumaan perusteen sille, miksi puu ei kelpaisi. Sen nähdessään he kuitenkin kaikki seisahtuivat ja huokaisivat ihastuksesta. Heidän edessään oli mitä kaunein kuusi, joka oli täydellinen joulupuuksi. ”Tämä se on”, Misra huusi. Kukaan ei vastustanut.
Ben tarttui kirveeseen ja harmitteli, että oli suorastaan sääli kaataa noin kaunista puuta. Kirves kuitenkin heilahti muutaman kerran ja niin kuusi kaatui maahan. He lähtivät viemään sitä kotiin tyytyväisinä siihen, etteivät olleet heltyneet ottamaan jotakin toista, sillä tämä kuusi oli totisesti vaivan arvoinen. Kotiin päästyään he näyttivät sen heti Annalle, joka ihasteli sen olevan kaunein joulukuusi, jonka oli eläissään nähnyt. Puu sai jäädä vielä ulos odottamaan, sillä he eivät olleet vielä keksineet, mitä käyttäisivät kuusenjalkana. Ratkaisu kuitenkin löytyi pienen puuvajassa puuhailun päätteeksi ja niin kaunis kuusi pääsi sisälle odottamaan koristelua.
Anna oli ehtinyt sillä välin tehdä ruokaa ja koko joukolla olikin jo sudennälkä. Jälkiruuaksi saatiin pipareita ja joulutorttuja, jotka Anna oli pyöräyttänyt kuusenhakumatkan aikana. Kaikki söivät nautinnolla. ”Aijai, kyllä sitä on näitä herkkuja kaivattukin”, kommentoi Ben. ”Onhan siitä kauan aikaa, kun viimeksi sai torttuja maistella.”
Valmistelut jatkuivat iltaan saakka ja vähitellen pienessä kodissa alkoi näyttää joululta. Kinkku laitettiin uuniin paistumaan ja Anna kaivoi mielensä perukoilta ohjeet jouluherkkuihin. Ymmärrettävää oli, että iltasella koko konkkaronkka oli lopen uupunut. He rauhoittuivat kuuntelemaan Vierasta joka kynttilöiden loisteessa luki heille Raamattua ja opetti. Misra ja Nael olivat päivän touhuilusta niin väsyneitä, että nukahtivat kesken kaiken. Vanhemmat kantoivat heidät sänkyyn uneksimaan huomenna koittavasta juhlapäivästä.
Vieras, Ben ja Anna rukoilivat vielä ennen kuin itsekin panivat maata. He pyysivät Jumalaa siunaamaan heidän joulunsa ja varjelemaan sen pahan voimilta, jotta mikään ei pääsisi sitä pilaamaan. Lopulta kolme aikuistakaan ei jaksanut enää panna vastaan väsymykselle vaan vetäytyivät peteihinsä ja nukahtivat saman tien. Ainoastaan Anna heräili välillä tarkistamaan, miten kinkku paistui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti