Hämärän laskeuduttua tuulen kahleet viimein irtosivat ja taivaan luukut aukesivat laskien lumivarastonsa leijailemaan alas. Nousi talven toinen lumimyrsky. Ikkunaluukut oli jälleen suljettu tiukasti ja kaikki olivat vetäytyneet sisälle suojaan. Tällä kertaa ei ainoatakaan sielua nähty ulkosalla.
Aamuyöllä myrskyn selkä viimein taittui ja vähitellen tuulen raivo alkoi laantua. Päivän valjetessa tuuleskeli yhä navakasti, mutta vaara oli ohi ja Tuulten kaupungin asukkaat uskaltautuivat ulos. Pahimpia tuhoja alettiin korjata heti, mutta pienemmät jätettiin sikseen kunnes tuuli talttuisi vielä sen verran, että korjaustyöt sujuisivat ilman lumiryöppyjä, joita se viskoi yhtenään ihmisten naamaan.
Lapsetkin lähtivät sinä aamuna kouluun normaalisti. Misra ja Nael olivat molemmat väsyneitä, sillä ulkona raivoava myrsky ja huoli Vieraasta olivat valvottaneet heitä. He eivät tienneet tarkkaan, mitä heidän isänsä oli tälle sanonut, mutta kotiin tultuaan hän oli kieltänyt heitä jyrkästi enää koskaan tapaamasta muukalaista.
Erityisesti Misra oli kovin pahoillaan, sillä juuri hän oli vahingossa vanhempiensa kuullen sanonut jotain jouluun liittyvää, jotain pientä ja merkityksetöntä, mutta riittävää epäilysten herättämiseen. Vanhemmat olivat hätkähtäneet ja vaatineet heti Misraa kertomaan, mistä oli kuullut joulusta. Lasten oli täytynyt kertoa Vieraasta ja siitä, mitä tämä oli heille opettanut. Rohkeasti he olivat kertoneet uskostaan. Molempien kasvoilla komeili nyt mustelmien sarja, mutta lapset eivät katuneet lainkaan.
Misra ja Nael olivat kuitenkin huolestuneempia siitä, mitä isä oli mahtanut Vieraalle tehdä. He pahoin pelkäsivät, että asian paljastuminen tiesi loppua heidän omalle joululleen. Kieriskellessään unettomina sängyssään lapset olivat kuitenkin päättäneet uhmata vanhempiaan ja etsiä Vieraan käsiinsä.
Koulupäivä kului hitaasti. Erityisesti Naelille se oli silkkaa piinaa, sillä odotuksen tuskan lisäksi hän joutui kärsimään Rhesin jatkuvasta härnäyksestä. Poika ei näet ollut pitänyt Naelin suhtautumisesta kostoiskuun vaan vaati saada Naelin todella kärsimään. Nael yritti parhaansa mukaan pitää mielessään sen, mitä Vieras oli opettanut ja rukoilla, mutta se oli vaikeaa nyt, kun hän ei tiennyt, missä Vieras oli, eikä hän ehkä saisi tällä kertaa kertoa tälle iloisena, kuinka oli kestänyt Rhesin pilkan.
Niinpä Nael välillä murtuikin ja ärähti Rhesille takaisin. Tämä tietenkin vain antoi Rhesille tyydytystä nähdessään, että hänen kiusansa alkoi viimein upota. Lopulta Nael ei enää kestänyt vaan meni Misran luo ja ehdotti: “Eiköhän lintsata loppupäivä ja mennä etsimään Vierasta? Silloin kerran, kun pinnasin ja menin ladolle mäkeä laskemaan, hän tuli sinne näihin aikoihin. Ehkä hän on nytkin siellä?” Ehdotus oli houkutteleva, mutta silti Misra epäröi ja esteli: “Mutta onko ihan oikein pinnata? Emmekö voisi odottaa, että koulu loppuu? Eihän tässä ole enää kuin muutama oppituntikaan jäljellä.” Nael kuitenkin sanoi, ettei kestänyt olla koulussa enää hetkeäkään ja sitä paitsi heidän pitäisi palata koulun jälkeen mahdollisimman pian kotiin, etteivät äiti ja isä suuttuisi, eivätkä he voisi mennä ladolle normaaliinkaan tapaamisaikaan, sillä he olivat kotiarestissa. “Ja onhan tässä hyvä tarkoitus kuitenkin kyseessä”, Nael perusteli.
Misra taipui, sillä oikeasti hänkin paloi uteliaisuudesta ja halusta lähteä ladolle katsomaan, olisiko Vieras siellä. Niinpä lapset lähtivät matkaan. Ladolle johtava polku oli lähes kokonaan kadonnut näkyvistä myrskyn täytettyä sen lumella. Niinpä lapset joutuivat kahlaamaan puolisääreen ulottuvassa hangessa ja lisäksi taivaltamaan vastatuuleen, mikä hieman hidasti matkantekoa. Lopulta he kuitenkin saavuttivat ladon ja molempien sydän pamppaili villisti. He seisahtuivat oven eteen ja katsoivat toisiaan nyökäten samalla rohkaisevasti. Sitten Nael työnsi narisevan oven auki.
Sisällä ei ollut ketään. Misra ja Nael menivät sisään. Lato tuntui kolkolta ja yksinäiseltä, kun Vieraan tuoma lyhty valaissut sitä. Tuuli ujelsi seinissä ja tuntui yrittävän repiä koko rakennuksen juuriltaan. Ainoastaan kolme painaumaa heinissä oli muistuttamassa kolmikon yhteisistä hetkistä ladossa. Apeina lapset istuivat tutuille paikoilleen ja katsoivat tyhjää paikkaa heitä vastapäätä, jonka Nael oli ainoastaan kerran Vieraan tapaamisen jälkeen nähnyt tyhjänä.
“Ehkä hän tulee vielä; ehkä hän ei halua ottaa sitä riskiä, että paljastuu ja siksi tulee vasta koulun loppumisen aikaan”, Misra ehdotti toiveikkaana. Niinpä lapset jäivät istumaan odottaen, että Vieras tulisi. Aika kului hitaasti ja minuutit tuntuivat tunneilta. Vierasta ei näkynyt. Sinnikkäästi lapset kuitenkin elättelivät toivoa siitä, että hän kuitenkin tulisi.
Kun oli kulunut puoli tuntia, vaipui Nael huokaisten selälleen heiniä vasten. “Missä hän voi olla?” hän sanoi. “Hän ei koskaan kertonut, mistä oli löytänyt majapaikkansa.” “Ehkä meidän pitäisi lähteä kaupunkiin etsimään?” ehdotti Misra. “Äh, hänhän voi tulla tänne sillä aikaa”, vastasi Nael. “Tämä on ainoa linkkimme häneen, muuta ei ole.” “No, entä jos toinen meistä lähtisi kaupunkiin ja toinen odottaisi täällä?” jatkoi Misra ehdotteluaan. Nael nousi istualleen ja hihkaisi: “Hei, sehän on hyvä idea! Jää sinä tänne, niin minä lähden kaupunkiin.” Niinpä Misra jäi latoon ja Nael lähti taivaltamaan takaisin tulojälkiään pitkin.
Misra tunsi olonsa yksinäiseksi tyhjässä ladossa. Tuulen ulina kuulosti karmaisevalta ja sisällä oli melko hämärääkin, kun valoa tihkui ainoastaan seinien raoista. Vierasta ei vieläkään näkynyt. Aivan kuin koko mies olisikin ollut vain unta ja nyt he olivat heränneet huomaamaan, että kaikki heidän oppimansa olikin vain harhaa. Misra ravisti päätään yrittäen karistaa siten nämä ajatukset mielestään. Ei, kyllä se kaikki oli oikeasti tapahtunut. Uhmakkaasti Misra alkoi laulaa: “En etsi valtaa loistoa…” Hänen hento äänensä ei onnistunut karkottamaan tyhjää tunnelmaa ladosta. Kuinka erilaista kaikki olikaan ollut silloin, kun Vieras oli vahvalla, matalalla äänellään laulanut tuota samaa laulua. Se oli lumonnut lapset kuuntelemaan ja tunnelma oli ollut kaunis ja harras, täysin toisenlainen kuin nyt.
Misra mietti, mitä Vieras olisi hänelle sanonut, jos olisi ollut hänen kanssaan siinä. Kenties hän olisi yhtynyt lauluun ja karkottanut kaiken yksinäisyydentunteen. Sitten Misra keksi sen, totta kai! Vieras olisi tietenkin kehottanut häntä rukoilemaan: sanonut, ettei hän koskaan olisi yksin, vaan Jeesus olisi aina hänen kanssaan. Niinpä Misra polvistui ja rukoili. Enää hän ei tuntenut oloaan niin hylätyksi. Mutta kuitenkin hän kaipasi Vieraan olemusta, tämän tarinoita, tämän ääntä ja kaikkia niitä hetkiä, joita he olivat yhdessä viettäneet.
Äkkiä ladon ovi aukesi. Misra katsoi jännittyneenä ovelle ja kohtasi yhtä jännittyneen silmäparin, joka kuului Naelille. Molemmat pettyivät, vaikka Misra olikin iloinen veljen paluusta. Nael huokaisi raskaasti ja sanoi: “Ei jälkeäkään koko miehestä! Hän on kadonnut kuin tuhka tuuleen.” Misra pelästyi: “Luuletko, että hän on todella lähtenyt?” Nael kohautti olkapäitään eikä sanonut mitään. Siinä he istuvat hetken hiljaa apein mielin.
Lopulta Misra sanoi: “Tiedätkö mitä Nael? Luulen, että juuri tällaisessa tilanteessa Vieras kehottaisi meitä rukoilemaan. Muistathan sen yhden raamatunkohdan, jonka hän mainitsi; sen, että jos kaksi tai kolme on hänen nimessään koolla, hän on heidän keskellään. Ja meitähän on kaksi…” Nael katsoi sisartaan ja vastasi: “Minulle tuli aivan sama asia mieleen”. Niinpä sisarukset polvistuivat yhdessä ja rukoilivat Vieraan, toistensa ja vanhempiensa puolesta.
Lattialta noustuaan he odottivat vielä vähän aikaa, mutta Vieras ei vieläkään tullut. Nälkä kurni jo lasten mahassa ja he tiesivät, etteivät voisi olla enää kauaa poissa kotoa herättämättä epäilyksiä. Lopulta Nael huokaisi: “Kyllä meidän on lähdettävä nyt kotiin. En haluaisi lähteä, mutta toisaalta en haluaisi myöskään, että Vieraan ehkä viimein tullessa äiti ja isä marssisivat sisään.” Misra nyökkäsi. He nousivat hitaasti ja kulkivat viivytellen ovelle, sillä eihän sitä tiennyt, vaikka Vieras tulisi aivan sen jälkeen, kun he olivat lähteneet.
Lopulta heidän oli kuitenkin todella lähdettävä, mutta mennessään he heittelivät yhä katseita latoon. Nael mutisi: “Kuuleekohan Jumala oikeasti meidän rukouksemme? Kun Vieras ei sittenkään tullut ja tilanne vaikuttaa muutenkin todella epätoivoiselta.” Misra kuitenkin sanoi reippaasti: “Varmasti hän kuulee, kun on niin luvannut! Muistathan, mitä Vieras sanoi silloin, kun mietimme, pitäisikö meidän kertoa äidille ja isälle vai ei. Että toivosta ei pidä luopua ja että Jumala ei aina vastaa juuri sillä tavalla kuin odotamme. Meidän pitää vain jatkaa rukoilemista sinnikkäästi.” Nael hymyili ja sanoi puolestaan: “Olet oikeassa. ‘Ahdingossa olkaa kestäviä’, vai miten se raamatunkohta menikään.”
Hieman paremmilla mielin lapset jatkoivat matkaansa kohti kotia.
Aamuyöllä myrskyn selkä viimein taittui ja vähitellen tuulen raivo alkoi laantua. Päivän valjetessa tuuleskeli yhä navakasti, mutta vaara oli ohi ja Tuulten kaupungin asukkaat uskaltautuivat ulos. Pahimpia tuhoja alettiin korjata heti, mutta pienemmät jätettiin sikseen kunnes tuuli talttuisi vielä sen verran, että korjaustyöt sujuisivat ilman lumiryöppyjä, joita se viskoi yhtenään ihmisten naamaan.
Lapsetkin lähtivät sinä aamuna kouluun normaalisti. Misra ja Nael olivat molemmat väsyneitä, sillä ulkona raivoava myrsky ja huoli Vieraasta olivat valvottaneet heitä. He eivät tienneet tarkkaan, mitä heidän isänsä oli tälle sanonut, mutta kotiin tultuaan hän oli kieltänyt heitä jyrkästi enää koskaan tapaamasta muukalaista.
Erityisesti Misra oli kovin pahoillaan, sillä juuri hän oli vahingossa vanhempiensa kuullen sanonut jotain jouluun liittyvää, jotain pientä ja merkityksetöntä, mutta riittävää epäilysten herättämiseen. Vanhemmat olivat hätkähtäneet ja vaatineet heti Misraa kertomaan, mistä oli kuullut joulusta. Lasten oli täytynyt kertoa Vieraasta ja siitä, mitä tämä oli heille opettanut. Rohkeasti he olivat kertoneet uskostaan. Molempien kasvoilla komeili nyt mustelmien sarja, mutta lapset eivät katuneet lainkaan.
Misra ja Nael olivat kuitenkin huolestuneempia siitä, mitä isä oli mahtanut Vieraalle tehdä. He pahoin pelkäsivät, että asian paljastuminen tiesi loppua heidän omalle joululleen. Kieriskellessään unettomina sängyssään lapset olivat kuitenkin päättäneet uhmata vanhempiaan ja etsiä Vieraan käsiinsä.
Koulupäivä kului hitaasti. Erityisesti Naelille se oli silkkaa piinaa, sillä odotuksen tuskan lisäksi hän joutui kärsimään Rhesin jatkuvasta härnäyksestä. Poika ei näet ollut pitänyt Naelin suhtautumisesta kostoiskuun vaan vaati saada Naelin todella kärsimään. Nael yritti parhaansa mukaan pitää mielessään sen, mitä Vieras oli opettanut ja rukoilla, mutta se oli vaikeaa nyt, kun hän ei tiennyt, missä Vieras oli, eikä hän ehkä saisi tällä kertaa kertoa tälle iloisena, kuinka oli kestänyt Rhesin pilkan.
Niinpä Nael välillä murtuikin ja ärähti Rhesille takaisin. Tämä tietenkin vain antoi Rhesille tyydytystä nähdessään, että hänen kiusansa alkoi viimein upota. Lopulta Nael ei enää kestänyt vaan meni Misran luo ja ehdotti: “Eiköhän lintsata loppupäivä ja mennä etsimään Vierasta? Silloin kerran, kun pinnasin ja menin ladolle mäkeä laskemaan, hän tuli sinne näihin aikoihin. Ehkä hän on nytkin siellä?” Ehdotus oli houkutteleva, mutta silti Misra epäröi ja esteli: “Mutta onko ihan oikein pinnata? Emmekö voisi odottaa, että koulu loppuu? Eihän tässä ole enää kuin muutama oppituntikaan jäljellä.” Nael kuitenkin sanoi, ettei kestänyt olla koulussa enää hetkeäkään ja sitä paitsi heidän pitäisi palata koulun jälkeen mahdollisimman pian kotiin, etteivät äiti ja isä suuttuisi, eivätkä he voisi mennä ladolle normaaliinkaan tapaamisaikaan, sillä he olivat kotiarestissa. “Ja onhan tässä hyvä tarkoitus kuitenkin kyseessä”, Nael perusteli.
Misra taipui, sillä oikeasti hänkin paloi uteliaisuudesta ja halusta lähteä ladolle katsomaan, olisiko Vieras siellä. Niinpä lapset lähtivät matkaan. Ladolle johtava polku oli lähes kokonaan kadonnut näkyvistä myrskyn täytettyä sen lumella. Niinpä lapset joutuivat kahlaamaan puolisääreen ulottuvassa hangessa ja lisäksi taivaltamaan vastatuuleen, mikä hieman hidasti matkantekoa. Lopulta he kuitenkin saavuttivat ladon ja molempien sydän pamppaili villisti. He seisahtuivat oven eteen ja katsoivat toisiaan nyökäten samalla rohkaisevasti. Sitten Nael työnsi narisevan oven auki.
Sisällä ei ollut ketään. Misra ja Nael menivät sisään. Lato tuntui kolkolta ja yksinäiseltä, kun Vieraan tuoma lyhty valaissut sitä. Tuuli ujelsi seinissä ja tuntui yrittävän repiä koko rakennuksen juuriltaan. Ainoastaan kolme painaumaa heinissä oli muistuttamassa kolmikon yhteisistä hetkistä ladossa. Apeina lapset istuivat tutuille paikoilleen ja katsoivat tyhjää paikkaa heitä vastapäätä, jonka Nael oli ainoastaan kerran Vieraan tapaamisen jälkeen nähnyt tyhjänä.
“Ehkä hän tulee vielä; ehkä hän ei halua ottaa sitä riskiä, että paljastuu ja siksi tulee vasta koulun loppumisen aikaan”, Misra ehdotti toiveikkaana. Niinpä lapset jäivät istumaan odottaen, että Vieras tulisi. Aika kului hitaasti ja minuutit tuntuivat tunneilta. Vierasta ei näkynyt. Sinnikkäästi lapset kuitenkin elättelivät toivoa siitä, että hän kuitenkin tulisi.
Kun oli kulunut puoli tuntia, vaipui Nael huokaisten selälleen heiniä vasten. “Missä hän voi olla?” hän sanoi. “Hän ei koskaan kertonut, mistä oli löytänyt majapaikkansa.” “Ehkä meidän pitäisi lähteä kaupunkiin etsimään?” ehdotti Misra. “Äh, hänhän voi tulla tänne sillä aikaa”, vastasi Nael. “Tämä on ainoa linkkimme häneen, muuta ei ole.” “No, entä jos toinen meistä lähtisi kaupunkiin ja toinen odottaisi täällä?” jatkoi Misra ehdotteluaan. Nael nousi istualleen ja hihkaisi: “Hei, sehän on hyvä idea! Jää sinä tänne, niin minä lähden kaupunkiin.” Niinpä Misra jäi latoon ja Nael lähti taivaltamaan takaisin tulojälkiään pitkin.
Misra tunsi olonsa yksinäiseksi tyhjässä ladossa. Tuulen ulina kuulosti karmaisevalta ja sisällä oli melko hämärääkin, kun valoa tihkui ainoastaan seinien raoista. Vierasta ei vieläkään näkynyt. Aivan kuin koko mies olisikin ollut vain unta ja nyt he olivat heränneet huomaamaan, että kaikki heidän oppimansa olikin vain harhaa. Misra ravisti päätään yrittäen karistaa siten nämä ajatukset mielestään. Ei, kyllä se kaikki oli oikeasti tapahtunut. Uhmakkaasti Misra alkoi laulaa: “En etsi valtaa loistoa…” Hänen hento äänensä ei onnistunut karkottamaan tyhjää tunnelmaa ladosta. Kuinka erilaista kaikki olikaan ollut silloin, kun Vieras oli vahvalla, matalalla äänellään laulanut tuota samaa laulua. Se oli lumonnut lapset kuuntelemaan ja tunnelma oli ollut kaunis ja harras, täysin toisenlainen kuin nyt.
Misra mietti, mitä Vieras olisi hänelle sanonut, jos olisi ollut hänen kanssaan siinä. Kenties hän olisi yhtynyt lauluun ja karkottanut kaiken yksinäisyydentunteen. Sitten Misra keksi sen, totta kai! Vieras olisi tietenkin kehottanut häntä rukoilemaan: sanonut, ettei hän koskaan olisi yksin, vaan Jeesus olisi aina hänen kanssaan. Niinpä Misra polvistui ja rukoili. Enää hän ei tuntenut oloaan niin hylätyksi. Mutta kuitenkin hän kaipasi Vieraan olemusta, tämän tarinoita, tämän ääntä ja kaikkia niitä hetkiä, joita he olivat yhdessä viettäneet.
Äkkiä ladon ovi aukesi. Misra katsoi jännittyneenä ovelle ja kohtasi yhtä jännittyneen silmäparin, joka kuului Naelille. Molemmat pettyivät, vaikka Misra olikin iloinen veljen paluusta. Nael huokaisi raskaasti ja sanoi: “Ei jälkeäkään koko miehestä! Hän on kadonnut kuin tuhka tuuleen.” Misra pelästyi: “Luuletko, että hän on todella lähtenyt?” Nael kohautti olkapäitään eikä sanonut mitään. Siinä he istuvat hetken hiljaa apein mielin.
Lopulta Misra sanoi: “Tiedätkö mitä Nael? Luulen, että juuri tällaisessa tilanteessa Vieras kehottaisi meitä rukoilemaan. Muistathan sen yhden raamatunkohdan, jonka hän mainitsi; sen, että jos kaksi tai kolme on hänen nimessään koolla, hän on heidän keskellään. Ja meitähän on kaksi…” Nael katsoi sisartaan ja vastasi: “Minulle tuli aivan sama asia mieleen”. Niinpä sisarukset polvistuivat yhdessä ja rukoilivat Vieraan, toistensa ja vanhempiensa puolesta.
Lattialta noustuaan he odottivat vielä vähän aikaa, mutta Vieras ei vieläkään tullut. Nälkä kurni jo lasten mahassa ja he tiesivät, etteivät voisi olla enää kauaa poissa kotoa herättämättä epäilyksiä. Lopulta Nael huokaisi: “Kyllä meidän on lähdettävä nyt kotiin. En haluaisi lähteä, mutta toisaalta en haluaisi myöskään, että Vieraan ehkä viimein tullessa äiti ja isä marssisivat sisään.” Misra nyökkäsi. He nousivat hitaasti ja kulkivat viivytellen ovelle, sillä eihän sitä tiennyt, vaikka Vieras tulisi aivan sen jälkeen, kun he olivat lähteneet.
Lopulta heidän oli kuitenkin todella lähdettävä, mutta mennessään he heittelivät yhä katseita latoon. Nael mutisi: “Kuuleekohan Jumala oikeasti meidän rukouksemme? Kun Vieras ei sittenkään tullut ja tilanne vaikuttaa muutenkin todella epätoivoiselta.” Misra kuitenkin sanoi reippaasti: “Varmasti hän kuulee, kun on niin luvannut! Muistathan, mitä Vieras sanoi silloin, kun mietimme, pitäisikö meidän kertoa äidille ja isälle vai ei. Että toivosta ei pidä luopua ja että Jumala ei aina vastaa juuri sillä tavalla kuin odotamme. Meidän pitää vain jatkaa rukoilemista sinnikkäästi.” Nael hymyili ja sanoi puolestaan: “Olet oikeassa. ‘Ahdingossa olkaa kestäviä’, vai miten se raamatunkohta menikään.”
Hieman paremmilla mielin lapset jatkoivat matkaansa kohti kotia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti