Luukku 18

Yöllä oli satanut tuoretta lunta, joka oli niin pehmeää, että siihen olisi halunnut upottaa päänsä ellei se olisi ollut niin kylmää. Lumi vain pöllysi, kun Misra ja Nael juoksivat kilpaa ladolle. Nael olisi pitkäkoipisena voittanut helposti, mutta teeskenteli uupuvansa loppumatkasta, niin että Misra ehti ensiksi. Nael vain hymyili ja onnitteli ilkkuvaa sisartaan.
Ladossa Vieras jälleen istui odottamassa ja tyhjät painaumat heinissäkin vartosivat jo lasten paluuta. Pian ne saivatkin neljän pakaran verran täytettä. Nael toitotti heti istuuduttuaan: “Nyt se on tapahtunut!” Vieras ihmetteli: “Niin mikä?” “No, se tietenkin, että Rhes ja kumppanit laittoivat suunnitelmansa tänään käytäntöön”, Nael vastasi kuin se olisi täysin itsestään selvää. “Täytyy kyllä sanoa, että vaikka he pitkään sitä tuntuivat pohtivan, ei heidän kostojuonensa ollut mikään maailman nerokkain.” “Kerro, toki, mitä tapahtui”, Vieras kehotti.
Niinpä Nael alkoi kertoa: “Se tapahtui erään välitunnin jälkeen. Ärjyvät Lumileopardit, siis lumipallosodan joukkueemme, oli saanut suuren taisteluvoiton Huutavista Hirviökukoista. Niinpä juhlimme vieläkin voittoamme tullessamme luokkaan ja olimme oikein iloisella mielellä. En siis sillä hetkellä edes muistanut Rhesiä.
“Opettajatar tuli luokkaan vaatien hiljaisuutta ja niinpä meidän piti hiljetä, sillä opettajatar on niin ankara, että hän laittaa pienestäkin sihahduksesta nurkkaan. Hän alkoi pitää laskennon tuntia ja koko luokka voihkaisi yhteen ääneen, kun hän piti pistokokeet. Opettajattaren jaettua paperit aloimme tietenkin heti kuumeisesti laskea ja opettajatar istuutui tyytyväisen näköisenä tuoliinsa, sillä hänelle ei ole mikään mieluisampaa kuin pistokokeiden pitäminen.
“Mutta silloin opettajatar äkkiä kiljaisikin ja kaikkien päät kohosivat paperin äärestä katsomaan häntä. Opettajatar hieroi takamustaan ja nosti tuolilta ylös nastan. Hän näytti vimmastuneelta ja sanoi kauhistuttavalla äänellä: ‘Kuka on syypää tähän? Vanha vitsi, täytyy sanoa.’ Luokka oli hetkisen aivan hiljainen, mutta sitten eräs poika ponnahti käsi pystyssä ylös ja huusi: ‘Opettajatar! Minä näin Naelin laittavan nastan tuolillenne!’ Katsahdin poikaan hämmästyneenä ja tunnistin hänet erääksi Rhesin ystäväksi.
“Nael”, opettajatar sanoi hirvittävällä äänellä Puolustauduin tietenkin ja sanoin, etten ollut tehnyt sitä. Opettajatar käski minun tyhjentää taskuni ja voitonriemuisena tein niin, sillä tiesin, ettei heillä olisi minua vastaan mitään todisteita. Mutta yllättäen löysinkin housujeni taskuista paketillisen nastoja. Olin aivan ällistynyt, enkä vieläkään voi ymmärtää, miten kummassa he olivat saaneet paketin keploteltua taskuuni.
“Opettajatar näytti hyvin vihaiselta ja määräsi: ‘Tästä hyvästä saat seisoa nurkassa puoli tuntia ja vielä puoli tuntia lisää siitä, että rikoit lupauksesi olla tekemättä enää kolttosia.’ Eipä siinä muu auttanut kuin tehdä niin. Opettaja käski muita jatkamaan pistokokeen tekemistä. Nurkkaan mennessäni katsoin vielä murhaavasti Rhesiä, joka virnuili minulle voitonriemuisesti. Se sai minut lähestulkoon kiehumaan kiukusta, hyvä ettei korvistani noussut höyryä.
“Nurkkaan joutuminen oli kuitenkin tavallaan onnenpotku, koska sain aikaa rauhoittua sen sijaan, että olisin tehnyt jotain typerää. Aluksi se vanha Nael teki tuloaan takaisin ja keksin monta kostoiskua, joilla voisin nöyryyttää Rhesiä kaikkien edessä. Vähitellen kiukkuni alkoi kuitenkin laantua ja mieleeni muistui, miten pahalta oli tuntunut nähdä Rhesin surkeana loittoneva selkä sinä päivänä, kun lavastin hänet syylliseksi hämähäkkijupakkaan. Sitten muistin vielä, mitä opetit siitä Raamatunkohdasta, että jos joku lyö poskelle, niin pitää kääntää toinenkin poski ja että pahaan täytyy vastata hyvällä. Nämä mietteet saivat minut tyyntymään kokonaan ja loppuaika nurkassa kului hitaasti, mutta ilman vihamielisiä ja kostonhimoisia ajatuksia.
“Koska en ollut tehnyt pistokoetta loppuun, minun piti tehdä se nurkassa seisomiseni jälkeen. Luulenpa, että opettajatar ei anna minulle siitä kovin hyvää arvosanaa sen jälkeen, mitä luuli minun tehneen. Niinpä pääsin seuraavan kerran ulos vasta koulun päätyttyä ja sillä välitunnilla, jolla kokeen tein, olivat Ärjyvät Lumileopardit kärsineet tappion. Se sai koko joukkueen alakuloiseksi mukaan lukien minut.
“Koulun jälkeen Rhes tovereineen odotti minua ovensuussa. He eivät edes teeskennelleet viatonta, vaan Rhes kysyi suoraan: ‘No, miltä tuntui olla syntipukkina?’ Tunsin omantunnon piston ja vastasin: ’Eihän se todellakaan mukavaa ollut, mutta en halua kantaa siitä teille kaunaa ja toivoisin, että antaisitte minullekin anteeksi tekoni.’ Sitten lähdin ja Rhes ystävineen jäi ällistyneenä katsomaan perääni, sillä selvästi he olivat odottaneet toisenlaista reaktiota.”
Vieras hymyili Naelille ja sanoi: “Hyvin tehty, Nael. Hienoa, että sait hillittyä vihasi.” Misra sen sijaan sanoi mietteliäänä: “Ihmettelen vain, miksi opettajatar laittoi sinut nurkkaan eikä jälki-istuntoon.” Nael nauroi ja vastasi: “Sitä minäkin ihmettelin tovereilleni ja yksi heistä tiesi kertoa, että opettajatar tapailee toisen luokan opettajaa ja siksi hän ei jätä ketään mielellään jälki-istuntoon vaan luottaa häpeärangaistuksiin.” Misra ja Vieras nauroivat.
Sitten Vieras tokaisi: “No, mutta, eiköhän mennä tämän päivän aiheeseen!” Lapset hurrasivat. “Tänään kerron teille kaikista joulun perinteisistä herkuista”, Vieras jatkoi. “Vasta jouluaattona syödään varsinainen jouluateria, mutta jo ennen sitä aloitetaan monien makeampien herkkujen leipominen. Piparkakut, joulutortut ja joulupullat ovat esimerkkejä jouluisista makupaloista.”
Vieras kaivoi esiin pienen paperipussin, josta hän kaivoi kaksi ruskeata pikkuleivän näköistä palaa. “Nämä ovat piparkakkuja, maistakaa toki”, hän kehotti. Misra ja Nael maistoivat pipareitaan, pureksivat hetken ja sitten heidän ilmeensä kirkastuvat. “Tämähän on hyvää”, Nael sanoi. Misra oli samaa mieltä. Samalla kun lapset söivät piparinsa loppuun, Vieras jatkoi kertomistaan: “Joululle ominainen juoma on glögi. Se on punaista tai vaaleaa, lämmintä, mausteista juomaa, jonka sekaan laitetaan manteleita ja rusinoita.
“Jouluna syödään myös joulupuuro, joka on tavallisesti riisipuuroa. Puuroon on kätketty manteli, jonka löytäjälle sen sanotaan tuottavan onnea. Varsinaisella jouluaterialla tunnusomaisin ruoka on yleensä kinkku tai kalkkuna. Lisäksi on esimerkiksi porkkana-, peruna- ja lanttulaatikkoa, lipeäkalaa, rosollia, jossa on keitettyä perunaa, punajuurta ja porkkanaa. Jälkiruoaksi syödään luumusoppaa.”
Misra kysyi: “Saammeko mekin omana joulunamme syödä jouluruokia?” Vieras vastasi: “Kyllä, jos meidän on mahdollista tehdä niitä. Yritän parhaani mukaan etsiä paikkaa, jossa voisimme valmistaa ne.” Misra ja Nael kuvittelivat vesi kielellä, miltä herkut mahtaisivat maistua.
Vieras sanoi: “Luullakseni ehdin vielä opettaa teille päivän joululaulun ennen kuin lähdette. Koska olen puhunut nyt paljon koristeista ja herkuista, tahdon tuoda tämän laulun esiin, jottei joulun pääasia unohdu. Laulun nimi on Me käymme joulun viettohon ja se pyrkii muistuttamaan juuri siitä, ettemme saa antaa lahjojen, herkkujen ja kauniiden koristeiden viedä liikaa huomiota siltä, mitä ensimmäisenä jouluna tapahtui.” Vieras antoi lapsille jälleen lauluun sanat ja aloitti sitten:

“Me käymme joulun viettohon
Taas kuusin, kynttilöin.
Puun vihreen oksat kiedomme
Me hopein, kultavöin,
Vaan muistammeko lapsen sen,
Mi taivaisen tuo kirkkauden?

Me käymme joulun viettohon
Niin maisin miettehin
Nuo rikkaan täyttää aatokset
Ja melkein köyhänkin:
Suun ruoka, juoma, meno muu.
Laps hankeen hukkuu, unhoittuu.

Turhuuden turhuus kaikki on,
Niin turhaa touhu tää;
Me kylmin käymme sydämin,
Laps sivuun vain jos jää.
Me lahjat saamme runsaat,
Laps - tyhjät kätes ihanat.

Oi, ystävät, jos myöskin me
Kuin tietäjämme nuo
Veisimme kullan, mirhamin
Tuon rakkaan lapsen luo,
Niin meille joulu maallinen
Ois alku joulun taivaisen.”

Laulettuaan laulun kahdesti, jotta lapsetkin oppivat sävelen, sanoi Misra: “Kyllä minusta ainakin tuntuu, että meidän joulumme tulee keskittymään Jeesukseen.” Vieras hymyili ja sanoi: “Sitä minäkin toivon.” Sitten lasten oli jälleen aika lähteä. Ovensuussa Misra vielä huikkasi: “Nähdään huomenna! Sehän on neljäs adventtikin!” Vieras vastasi: “Todellakin, nähdään huomenna.” Misra ja Nael juoksivat kotiin sinisessä hämyssä pitkin valkoisiksi muuttuneiden puiden viertä kulkevaa polkua. Taivas oli jälleen pilveentynyt ja lupaili lisälunta seuraavaksi päiväksi.

Luukku 17

Kolmikon kokoonnuttua jälleen latoon seuraavana päivänä opetti Vieras heille jälleen uuden laulun. “Tämä laulu on nimeltään Kun joulu on”, hän sanoi ja aloitti:

“Kun maass’ on hanki ja järvet jäässä
Ja silmä sammunut auringon,
Kun pääsky pitkän on matkan päässä
Ja metsä autio, lauluton,
Käy lämmin henkäys talvisäässä,
Kun joulu on, kun joulu on.

Ei huolta, murhetta kenkään muista,
Ei tunnu pakkaset tuikeat,
Vain laulu kaikuvi lasten suista,
Ja silmät riemusta hehkuvat,
Ja liekit loistavat joulupuista,
Kun joulu on, kun joulu on.

On äiti laittanut kystä kyllä,
Hän lahjat antaa ja lahjat saa.
Vaan seimi, pahnat ja tähti yllä
Ne silmiin kalleina kangastaa!
Siks’ mieli hellä on kristityllä,
Kun joulu on, kun joulu on.”

Laulun loputtua Vieras katsoi Misraa ja Naelia ja kysyi: “No, mitä piditte?” Lapset katsoivat toisiaan ja sitten Misra sanoi suoraan: “Minusta se oli aika tylsä.” Nael näytti olevan samaa mieltä. “En saanut sanoista paljoakaan tolkkua”, hän virkkoi. “Ne oli niin monimutkaisesti aseteltu.”
Vieras katsoi heitä kasvoillaan vakava ilme, niin että lapset pelkäsivät loukanneensa häntä. Sitten mies kuitenkin purskahti raikuvaan nauruun. Lapset katsoivat häntä hämmästyneenä. Vieras sanoi: “Juuri tuota minäkin sanoin nuorempana, mutta eräänä jouluna huomasinkin pitäväni kappaleesta. Ette ehkä ymmärrä tämän laulun kauneutta vielä, mutta sitten kun kasvatte, löydätte siitä aivan uusia puolia.” “Enpä oikein tiedä”, vastasi Nael epäilevästi. Vieras hymyili leveästi ja kertoi: “Sanat oli aseteltu ‘monimutkaisesti’, koska ne ovat todella runolliset. Ette ehkä ymmärrä vielä paljoa runoudesta, eivätkä jotkut koko elämänsä aikana opi pitämään runoista. Mutta jos runoutta oppii rakastamaan, tuo se uusia näkökulmia elämään.”
Nael ja Misra näyttivät epäileväisiltä. He eivät oikein ymmärtäneet Vieraan sanoja. Niinpä Nael vaihtoi puheenaihetta: “Monissa näistä lauluista tulee esille jonkinlainen lämmin kodin ja perheen yhteys. Miksi se on niin tärkeää?” Vieras pohti Naelin kysymystä ja vastasi: “Minä ajattelen asian mielelläni näin: kun Jeesus syntyi Betlehemin tallissa, olivat Maria, Jeesuksen kasvatti-isä Joosef ja Jeesus ensimmäisen kerran koolla perheenä, joten perheen yhdessäolo on tavallaan melko luonnollinen teema joululle. Jouluna usein kokoonnutaankin yhteen perheen kanssa ja monesti useat sukupolvet juhlivat yhdessä.”
Lapset olivat hetken hiljaa kunnes Nael sanoi: “Meidän joulustamme ei näyttäisi olevan tulossa sellaista.” Kaikki olivat jälleen ääneti. “Pitäisikö meidän kertoa äidille ja isälle joulusta?” Misra kysyi. Ehkä hekään eivät tiedä siitä mitään ja saavat uuden suunnan elämälleen?” “Mutta he voivat aivan hyvin olla sitä vastaan”, huomautti Nael. “Isä ei varmaankaan ilahtuisi, jos kuulisi Vieraasta, sillä hän ei ole koskaan pitänyt muukalaisista kaupungissa, joten hän ei varmaankaan uskoisi mitään, mitä Vieras yrittää kertoa. Minun mielestäni on parempi olla kertomatta, koska muuten Vieras saatetaan ajaa pois, emmekä me osaa järjestää joulua ilman häntä.”
Misra näytti alakuloiselta kuullessaan Naelin vastaväitteet. “Ehkä olet oikeassa”, hän myönsi. “Mutta olisi kyllä mukavaa, jos äiti ja isäkin voisivat löytää Jeesuksen ja voisimme viettää joulua yhdessä.” Nael nyökkäsi ja näytti surulliselta hänkin. “Mutta en haluaisi vaarantaa omaa jouluamme”, hän sanoi. Sitten hän kääntyi Vieraan puoleen ja kysyi tältä: “Mitä mieltä sinä olet?” Vieras kohautti olkiaan ja virkkoi: “Kuka tietää? Päätös siitä, kerrotteko vai ette, on teidän. En tunne vanhempianne, mutta teidän molempien mietteet kuulostavat järkeviltä.”
Misra ja Nael katsoivat toisiaan. “Ehkä on parempi, jos ainakin toistaiseksi vaikenemme asiasta”, Nael ehdotti. Misra nyökkäsi alistuneena. “Ehkä niin on paras”, hän sanoi. Vieras katsoi kumpaakin sisarusta. “No, ainakin puolet perheestä on koolla, kun te kaksi olette yhdessä jouluna”, hän totesi. Lapset hymyilivät vaisusti. “Ja olethan sinäkin kanssamme, vaikket varsinaisesti olekaan perhettä”, huomautti Misra. Vieras hymyili. “Kiitos, olen otettu, kun saan olla melkein osa perhettänne.”
Alakuloisuus oli vallannut alaa lasten mielissä, sillä kuva koko perheen yhteisestä joulusta väikkyi molempien ajatuksissa haaveena, joka taitaisi jäädä toteutumatta. Mitä enemmän he asiaa järjellä pohtivat, sitä enemmän he vakuuttuivat siitä, että kertominen ei kannattaisi. Erityisesti Naelin mielessä kummitteli vielä elävästi heidän isänsä vihanpurkaus hämähäkki-kolttosen tunnustamisen jälkeen.
Lopulta Vieras rikkoi vallinneen hiljaisuuden: “Toivosta ei kuitenkaan kannata koskaan luopua. Meillä on kaikkivaltias Jumala, joka voi tehdä siitä, mikä vaikuttaa mahdottomalta, mahdollista. Joskus hän toimii sellaisilla tavoilla, joita emme tule edes ajatelleeksi. Viedään tämäkin asia Herran eteen; pyydetään häneltä siinä viisautta ja annetaan se hänen käsiinsä.”
Kolmikko polvistui ladon lattialle ja rukoili neuvoa siihen, miten heidän pitäisi toimia. Vaikka Misra ja Nael olivatkin vielä varsin tottumattomia rukoilemisessa, lausuivat hekin lyhyesti lapsekkaat rukouksensa, sillä vieras oli alusta lähtien rohkaissut heitä siihen. Ja luulenpa, että nuo rukoukset olivat paljon aidompia kuin monet meidän siihen touhuun tottuneempien.
Ennen kuin lapset lähtivät, sanoi Vieras heille vielä saatteeksi: “Raamatussa sanotaan: ‘Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä.’ Älkää siis antako periksi, jos Jumala ei heti näytä vastaavan rukouksiinne, vaan jatkakaa häneltä pyytämistä. Jumalalla on omat aikataulunsa ja suunnitelmansa, eikä hän aina vastaa niin kuin odotamme.” Lapset lähtivät kirpeään, hämärtyvään pakkasiltaan Vieraan sanojen jäädessä kaikumaan heidän mielessään.

Luukku 16

Seuraavana päivänä, kun kolmikko oli jälleen koolla ladossa, kertoi Nael häntä vaivaavasta huolenaiheesta. Rhes joukkoineen nimittäin yhä selvemmin suunnitteli jotakin Naelin varalle. Vieras mietti otsa rypyssä ja huokaisi sitten: “Se todellakin on harmillista, mutta en keksi mitään, mitä voisit tehdä asialle muuta kuin rukoilla. Voit yhä koettaa käytökselläsi osoittaa, että olet pahoillasi siitä, mitä teit Rhesille, ehkä se saa hänet luopumaan juonistaan. Mutta ainakin osaat olla varuillasi. Muista pitää se, mitä Raamattu opettaa mielessäsi ja koeta toimia sen mukaisesti niin hyvin kuin pystyt.” Sitten he hiljentyivät rukoukseen ja pyysivät apua myös Naelin ongelmaan.
Rukouksen jälkeen oli aika jälleen kuulla, mitä Vieras sillä kertaa kertoisi joulusta. Naelinkin alakuloisuus väistyi hieman. Vieras hymyili salaperäisesti, tai siltä ainakin lapsista näytti, ja aloitti: “Eilen laulamamme En etsi valtaa loistoa johdatti meitä jo hieman tämänpäiväisen aiheen äärelle. Tänään nimittäin kerron teille joulukoristeista, ja koska olemme tekemässä omaa joulua, voimme askarrella niitä itse.
“Ensin minun täytyy kuitenkin hieman valottaa, millaisia koristeita jouluna sitten oikein on. Aloitan joululle tunnusmaisimmasta koristuksesta, joulukuusesta. Tämä kuusi on siitä erikoinen, että se tuodaan sisälle ja siellä se koristellaan kultaisin ja hopeisin nauhoin ja sen oksille laitetaan kynttilöitä ja ripustetaan palloja ja kaikenlaisia muitakin koristeita. Kuusen latvaan laitetaan tähti muistuttamaan siitä tähdestä, joka johdatti kolme viisasta tietäjää Jeesuksen luo.”
Misra ihmetteli: “Onpas outoa! Tuoda nyt sisälle kuusi ja koristella se! Eivätkö oksat sitä paitsi syty tuleen, jos siihen laitetaan kynttilöitä?” Nael taas oivalsi: “Sitä siis tarkoitti En etsi valtaa loistoa -laulussa se kohta ‘ja lasten joulupuu’! Minä mietinkin eilen sanoja lukiessani, mitä se mahtaa tarkoittaa.” Misra keskeytti Naelin ja kysyi: “Mistä tuollainen outo tapa on oikein tullut?”
Vieras alkoi jälleen kertoa ja lapset hiljenivät heti kuuntelemaan: “Aluksi kuuset olivat ulkona julkisilla paikoilla, mutta vähitellen niitä alettiin viedä sisälle. Ensin niitä ei edes koristeltu vaan kuusen tuoksu ja kauneus ilahdutti aisteja jo sinälläänkin. Seuraavaksi kuuseen alettiin laittaa erilaisia jouluherkkuja, kuten omenoita ja rinkeleitä. Näin koristeita alettiin keksiä lisää ja jossain vaiheessa kynttilätkin tulivat mukaan. Niiden sanotaan kuvastavan ensimmäisen jouluyön tähtikirkasta taivasta.
“Se, miksi juuri kuusi on valittu joulupuuksi, liittyy siihen, että se on ikivihreä puu. Käytännöllistä tietenkin on, että talvella vietettävässä juhlassa sisään ei tuoda mitään paljasta lehtipuuta, mutta ikivihreydellä on oma merkityksensä. Se nimittäin on vertauskuva ikuiselle elämälle ja Jeesuksen ikuiselle kuninkuudelle. Tämäntapainen vertaus esiintyy Raamatussakin. Lisäksi se liittyy ikuiseen elämään myös siten, että Raamatun luomiskertomuksessa puhutaan elämänpuusta, joka antaa ikuisen elämän. Se oli syy ihmisen karkotukseen paratiisista: Jumala ei halunnut, että ihminen söisi tuosta puusta ja eläisi ikuisesti. Tätä puuta joulupuunkin voi ajatella kuvastavan.”
Lapset miettivät kuulemaansa. Misra tokaisi: “Minusta tuo kyllä kuulostaa vieläkin aika erikoiselta. Mutta toisaalta aika hauskalta kuitenkin.” Vieras hymyili ja sanoi: “Tahtoisin opettaa teille erään joululaulun, joka on aina ollut erityisen rakas lapsille. Haluatteko oppia sen?” Sekä Misra että Nael olivat tietenkin heti innokkaita oppimaan ja niinpä Vieras alkoi opettaa laulua Joulupuu on rakennettu ja siihen kuuluvaa leikkiä. Pian ladossa kaikui lasten kajahtava laulu:

“Joulupuu on rakennettu,
Joulu on jo ovella.
Namusia ripustettu
Ompi kuusen oksilla.

Kuusen pienet kynttiläiset
Valaisevat kauniisti.
Ympärillä lapsukaiset
Laulelevat sulosti.

Kiitos sulle, Jeesuksemme,
Kallis Vapahtajamme,
Kun sä tulit vieraaksemme,
Paras joululahjamme

Tullessasi toit sä valon,
Lahjat rikkaat, runsaat.
Autuuden ja anteeksiannon,
Kaikki taivaan tavarat

Anna, Jeesus, henkes valon
Jälleen loistaa sieluumme,
Sytytellä uskon palon.
Siunaa, Jeesus, joulumme.”

Lapset matkivat parhaansa mukaan Vieraan näyttämiä liikkeitä. Loppujen lopuksi kolmikko kuitenkin keksi omat liikkeensä laulun loppuosaan ja lopuksi koko joukkio mätkähti heinien sekaan nauraen. Nael sanoi: “Se oli hauska laulu, ja oli siinä hyvät sanatkin.” “Mhhmm, ja eritoten liikkeet”, Misra myönteli, ja alkoi sitten taas kikattaa tartuttaen naurun jälleen muihinkin.
Jonkin ajan kuluttua joukkio kuitenkin kömpi heinistä ja Vieras kertoi Misralle ja Naelille muista joulukoristeista: himmeleistä ja muista oljesta tehdyistä koristeista, ovikransseista, paperista tehdyistä “karkeista” ja lasipalloista. Hän kertoi, kuinka yleensä jouluisin laitettiin jouluiset pöytäliinat ja koko tupa tuoksui sisään tuodulle kuuselle.
Seuraavaksi lapset saivat tehtäväkseen askarrella kuusenkoristeita. Vieras harmitteli, ettei taitanut himmelin valmistusta, sillä muuten hän olisi mielellään opettanut vähintäänkin Misraa siinä, Naelilla kun eivät meinanneet yksinkertaisemmatkaan koristeet onnistua.
Lapset saivat kuitenkin aikaiseksi mukavan määrän koristeita kuuseen, jonka he jouluaatoksi ajattelivat hankkia omaa joulujuhlaansa varten. Koko joulun järjestäminen tuntui Misrasta ja Naelista kovin jännittävältä ja tuskin he malttoivat odottaa aattoa. Hämärä tuli kuitenkin säälittä päivä päivältä aiemmin ja jälleen sisarusten oli lähdettävä kotiin. Kuitenkin iloinen mieli lähti heidän mukanaan ja jälleen Vieraan korviin kantautui vielä vaimeasti vasta opittu laulu joulupuusta naurun saattelemana.

Luukku 15

Ilo oli todellakin palannut huolten sijasta lasten sydämiin. Nael oli antanut sydämensä Jeesukselle ja kärsinyt rangaistuksensa. Ainoa asia, joka häntä enää vaivasi, oli Rhesin yhä jatkuva vihoittelu häntä kohtaan. Kostonhimoinen poika näytti jopa hautovan juonia Naelin pään menoksi, mistä viesti se, kuinka Rhes tovereineen vilkuili häntä silloin tällöin supatellen kiivaasti. Mitä tahansa poikajoukko hautoikin, siitä ei seuraisi Naelille mitään mukavaa.
Nael ei kuitenkaan jaksanut murehtia sitä nyt, kun hän ja Misra juoksivat jälleen ladolle auringon hohdellessa hangella ja suusta pakenevan höyryn muodostaessa kiehkuroitaan ilmaan. Iloinen jännitys pulppusi sisarusten sydämissä, kun he saavuttivat ladon ja pujahtivat sisään.
Vieraalla oli jälleen tarjota lasten tiedonjanolle helpotusta. Hän vaati sitä ennen kuitenkin jälleen saada lukea raamatunkohdan ja alkurukouksen, joten kärsimättömyys sai hetkeksi väistyä lasten mielistä siksi aikaa. Rukouksen jälkeen Vieras aloitti: “Tänään tahdon kertoa teille eräästä todella hienosta joulun piirteestä, nimittäin joululauluista. Perinteiset, kauniit laulut kertovat yleensä nimenomaan joulun tärkeimmästä sanomasta, Jeesuksen syntymästä. Kun on lapsesta saakka saanut niitä opetella, tuovat ne joulumielen rintaan vanhemmitenkin.”
Vieras hymyili haaveksivaa hymyä hetken, mutta sitten hän sanoi: “En voi opettaa tietenkään kaikkea kerralla, joten miltä kuulostaisi jos tästä lähtien opettaisin teille joka päivä laulun tai pari?” Misra ja Nael molemmat pitivät ideaa hyvänä, joten Vieras nyökkäsi tyytyväisenä ja jatkoi: “Tänään opetan teille kaksi laulua, joista toinen on oma henkilökohtainen suosikkini ja toisestakin pidän hyvin paljon.
“Opetan sen toisen teille ensin. Valitsin tämän ensimmäisten joukkoon, sillä se on hyvin talvinen ja sopii mielestäni Tuulten kaupunkiin todella hyvin. Se on nimeltään On hanget korkeat nietokset. Laulun säveltäjästä kerrotaan, että kun hän jouluaattona istui flyygelinsä ääreen ja alkoi soittaa tätä kappaletta, tiesivät muut perheen jäsenet, että joulunvietto sai alkaa ja kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen laulamaan.”
Vieras antoi lapsille laulun sanat paperilla, jotta nämä voisivat yhtyä lauluun heti sävelen opittuaan. Sitten Vieras aloitti matalalla ja syvällä äänellään laulun:

“On hanget korkeat nietokset,
Vaan joulu, joulu on meillä!
On kylmät paukkuvat pakkaset
Ja tuimat Pohjolan tuuloset,
Vaan joulu, joulu on meillä.

Me taasen laulamme riemuiten,
Kun joulu, joulu on meillä!
Se valtaa sielun ja sydämen
Ja surun särkevi entisen,
Mi kasvoi elämän teillä!

Oi käykää ystävät laulamaan,
Kun joulu, joulu on meillä!
Se tuttu ystävä vanhastaan,
On tänne poikennut matkoillaan
Ja viipyy hetkisen meillä.

Nyt tähtitarhoihin laulu soi,
Kun joulu, joulu on meillä!
Nyt maasta taivaaseen päästä voi,
Jos sydän nöyrä on lapsen, oi,
Kun joulu, joulu on meillä!

Oi anna, Jumala, armoas,
Kun joulu, joulu on meillä!
Ja kansaa suojaa sun voimallas,
Meit’ auta näkemään taivaitas,
Kun joulu, joulu on meillä!”

Lapset olivat aluksi kuunnelleet Vieraan laulua, mutta vähitellen alkaneet tapailla säveltä. Kun laulu loppui, katsoi Vieras heitä hetken ääneti ja kysyi sitten: “Mitä piditte?” Silloin Misra huudahti: “Lauletaan se uudestaan! Ei tuossa ehtinyt saada koko veisusta minkäänlaista käsitystä, kun yritti pysyä mukana, mutta ei se oikein onnistunut.”
Niinpä joukkio lauloi laulun uudelleen ja viimeisen säkeistön kohdalla kuului jo Misran ääni lujana ja Naelinkin vahvana Vieraan äänen rinnalla. Laulun loputtua seurasi jälleen hiljaisuus. Misra virkkoi: “Se on kaunis laulu, minä pidän siitä.” Nael sen sijaan sanoi pohtivammin: “Siinä on hyvät sanat ja ne sopivat hyvin Tuulten kaupunkiin ja koko tähän tilanteeseemme! Kun tässä on tämä, odotas, tässä: ‘Se tuttu ystävä vanhastaan/ on meille poikennut matkoillaan/ ja viipyy hetkisen meillä’. Sehän on tavallaan meidän kohdallamme totta, sillä Vieras poikkesi joulu mukanaan tänne matkoillaan ja toi joulun meille.” “Mutta eihän joulu ole meille vanha tuttu vaan kuulemme siitä ensimmäistä kertaa”, Misra huomautti. “Meidän pitäisi laulaa, ‘se uusi ystävä vanhastaan’.” “No, voihan sen ajatella niin, että se on muille vanha tuttu, ja nyt se tuli meillekin”, Nael jatkoi pohdintaansa. “Tosin ‘viipyy hetkisen meillä’, ei ehkä oikein sovi mukaan.” Vieras puuttui puheeseen: “Se tarkoittaa sitä, että joulu viipyy joka vuosi hetkisen luonamme ja sitten sitä täytyy jälleen odottaa vuosi. Mutta sanat mielestäni hyvinkin sopivat Tuulten kaupunkiin erityisesti heti alussa oleva ‘Ja tuimat Pohjolan tuuloset’.” Vieraan silmät tuikkivat melkeinpä ilkikurisesti.
Keskustelu jatkui vielä hetken ja molemmat lapset todellakin pitivät laulusta. Sitten Vieras sanoi: “Haluatteko oppia toisenkin joululaulun?” Misra ja Nael kumpikin huusivat myöntävän vastauksensa. “Onko se nyt sitten se, josta sinä pidät eniten?” kysyi Misra. Vieras nyökkäsi ja sanoi: “Kyllä, pidän tästä laulusta kovasti, koska siinä on sekä kaunis sävel että sanat. Lisäksi se tuo mieleeni lapsuuteni joulut ja todellisen joulutunnelman. Säveltäjä on sama kuin edellisessä, mutta tämän laulun soitti poikkeuksellisesti jouluisin säveltäjän vaimo. Laulun nimi on En etsi valtaa loistoa.”
Vieras antoi jälleen lapsille sanat ja rykäistyään aloitti:

“En etsi valtaa loistoa,
En kaipaa kultaakaan,
Ma pyydän taivaan valoa
Ja rauhaa päälle maan.
Se joulu suo, mi onnen tuo
Ja mielet nostaa Luojan luo.
Ei valtaa eikä kultaakaan,
Vaan rauhaa päälle maan.

Suo mulle maja rauhaisa
ja lasten joulupuu,
Jumalan sanan valoa,
Joss’ sieluin kirkastuu
Tuo kotihin, jos pieneenkin,
Nyt joulujuhla suloisin,
Jumalan sanan valoa
Ja mieltä jaloa

Luo köyhän niin kuin rikkahan
Saa, joulu ihana!
Pimeytehen maailman
Tuo taivaan valoa!
Sua halajan, sua odotan,
Sa Herra maan ja taivahan!
Nyt köyhän niin kuin rikkaan luo
Suloinen joulus tuo!”

Laulun loputtua seurasi pitkä hiljaisuus. Tällä kertaa lapset eivät olleet yhtyneet mukaan lauluun. Lopulta Misra rikkoi hiljaisuuden: “Olipa kaunista! Kyllä totisesti kuuli, että pidät tuosta laulusta, niin paljon siinä oli tunnetta ja selvästi tarkoitit joka sanaa. Sinulla on todella kaunis ääni, Vieras.” Naelkin nyökkäsi ja lapset saivat nähdä sen ihmeen, että Vieras meni hämilleen ja hieman punastuikin. “Kiitos“, hän mutisi. “Mitä jos laulaisimme sen taas toisen kerran ja tällä kertaa tekin laulaisitte?”
He lauloivat En etsi valtaa loistoa uudelleen ja lapsetkin yhtyivät lauluun mukaan. He olivat oikein harras pieni kuoro ja Misran ja Naelin vielä lapsekkaan heleät äänet kuulostivat yllättävän kauniilta Vieraan matalan lauluäänen rinnalla. Taivaanrannan tuntumaan valunut aurinko ei enää kurkkinut laudanraoista, joten katossa roikkuva lyhty loi kauniin tunnelmavalaistuksen pimenevään latoon.
Laulun loputtua Nael sanoi: “Pidän kovasti tästä laulusta. Vaikka sävel on hidas, se ei kuitenkaan ole tylsä vaan mukavan vaihteleva ja se todella tuo sellaisen mukavan rauhantunteen.” Misra nyökkäili mukana ja sanoi: “Ymmärrän hyvin, miksi pidät tästä niin kovasti, Vieras.” Vieras hymyili ja tokaisi: “Parasta tässä laulussa on kuitenkin mielestäni sen sanoma: joulussa tärkeää ei ole se, että kaikki on hienoa, on paljon koristeita ja lahjoja. Ei, tärkeämpää on itse joulun sanoma ja tunnelma ja rauha, joka ei tule ulkoisesta koreudesta vaan Jumalalta. Lempikohtani on kolmannen säkeistön ‘Sua halajan, sua odotan/ sa Herra maan ja taivahan/ nyt köyhän niin kuin rikkaan luo/ suloinen joulus tuo’.”
Lapset nyökkäilivät vakavina ja katsoivat sanoja paperilla mietteliään näköisinä. Sitten he totesivat, että heidän oli aika lähteä. Vieras antoi heidän ottaa laulunsanat mukaansa, jotta he voisivat tutkailla niitä tarkemmin myöhemminkin. Misra ja Nael astuivat sinertävään hämärään, jossa pakkanen oli kiristymässä ja taivaalle oli syttymässä tähtiä yksitellen. Oven kolahdettua kiinni kuului himmeänä “On hanget korkeat nietokset” kunnes se vaimeni lasten loitotessa kotia kohti. Vieras hymyili itsekseen.

Luukku 14

Kun lapset seuraavana päivänä ilmestyivät latoon, muuttui Vieraan ilme hetkeksi säälin ja kauhistuksen sekoitukseksi, kun hän näki Naelin. Toinen puoli tämän kasvoista oli mustelmilla ja turvonnut. Nael huomasi Vieraan reaktion ja naurahti vähättelevästi: “Se näyttää pahemmalta kuin miltä tuntuu. Ja saivatpahan koulussa nähdä, etten selvinnyt kepposestani vähällä.”
Misra oli pahoillaan veljensä puolesta, sillä tämä todella näytti murjotulta. Hän kuitenkin halusi Naelin unohtavan kipunsa, jota Misra tiesi tämän vähättelystään huolimatta tuntevan. Niinpä hän kysyi Vieraalta: “Mitä aiot kertoa meille tänään?” Vieras hymyili jälleen salaperäistä, mutta ystävällistä hymyään. “Kerron teille jotakin, mikä on joulun aikaan hyvin tärkeää lapsille”, hän vastasi.
Misra ja Nael suorastaan paisuivat innostuksesta ja jännityksestä ja he hoputtivat Vierasta aloittamaan, mille tämä nauroi hartaasti. Tällä kertaa hän kuitenkin vaati saada lukea kohdan Raamatusta ja rukoilla alkurukouksen, mihin lapset toki suostuivat. Aamenen jälkeen Vieras päästi vihdoin kärsimättömät lapset odottamisen tuskasta ja aloitti: “Nyt alan kertoa tarkemmin kaikesta siitä, mistä puhuin silloin, kun saitte tietää, mikä joulu on. Tämä ei ole oma mieliasiani joulussa, mutta luulen, että te pidätte siitä kovasti. Nimittäin joululahjoista.
“Jouluun liittyy vahvasti ajatus siitä, että annetaan toisille lahjoja. Tämä tapa liitetään yleensä siihen, että kun Jeesus oli syntynyt talliin, kuten teille aiemmin kerroin, tuli hänen luokseen kaukaisesta maasta viisaita miehiä. Nämä miehet olivat nähneet taivaalla loistavan kirkkaan tähden, josta he päättelivät, että suuri kuningas oli syntynyt. He seurasivat tähteä ja se pysähtyi sen paikan yläpuolelle, jossa Jeesus oli.
Kun he astuivat sisään ja näkivät lapsen, he kumarsivat häntä ja antoivat hänelle lahjoja: kultaa, mirhaa ja suitsuketta. Ne olivat hyvin kalliita lahjoja, joita annettiin lahjaksi kuninkaalle. Ja sitähän Jeesus on, hän on rauhan ruhtinas, maailmankaikkeuden valtias.
“Viisaiden miesten lahjat ovat siis esikuva joululahjoille. Itse pidän myös siitä ajatuksesta, että Jeesus oli meille kaikkein suurin lahja, jonka voimme saada ja siten lahjat liittyvät jouluun. Mutta lahjojen antaminen kyllä ylipäätään sopii kristinuskon ajatukseen siitä, että meidän pitäisi rakastaa toisiamme.
“Yksi syy, miksi otan asian esiin nyt, on, että jos haluatte juhlia joulua perinteisesti, voisitte alkaa miettiä, mitä antaisitte toisillenne lahjaksi. Sen ei tarvitse olla mitään suurta ja hienoa, sillä toisen ilahduttaminen ja antamisen ajatus ovat tärkeimpiä.”
Lapset olivat innostuneita. He katsoivat arvioivasti toisiaan, miettien, mitä toiselle voisi antaa lahjaksi. Vieras katsoi heitä hymyillen, mutta jatkoi sitten: “Toinen syy on, että lahjoja saa jouluna myös muualta kuin perheeltä ja ystäviltä.” Lapset käännähtivät katsomaan Vierasta ja kysyivät yhteen ääneen: “Keneltä sitten?” Vieras vastasi: “Kerron teille jälleen tarinan eräästä henkilöstä, josta tuli maailmankuulu. Hänen nimensä oli Nikolaos.
Nikolaos oli kristitty mies ja kerrotaan, että hän puolusti Raamatun sanoman luotettavuutta, kun muut oppineet epäilivät sitä. Nikolaoksen kerrotaan auttaneen köyhiä ja ongelmissa olevia, mutta hän halusi pysyä nimettömänä. Hän piti myös kovasti lapsista ja halusi ilahduttaa heitä pienin yllätyksin ja jakoi lahjoja kertomatta, että se oli ollut hän.”
“Miksei hän halunnut paljastaa, että se oli ollut hän?” kysyi Nael. Vieras mietti ja vastasi: “Varmaankin hän oli vain niin vaatimaton. Hänen arvellaan olleen hieman lyhyt ja hänellä oli murtunut nenä.” Lapset nauroivat. “Hassu mies”, Misra tokaisi. “Mutta hän oli varmasti lempeä ja kiltti. Niin kuin sinä, Vieras.” Vieras naurahti: “Kiitos vain. Nikolaos kuitenkin kuoli aikanaan, mutta hänen jälkeensä ihmiset muistivat hänen pyyteettä antamansa lahjat ja jatkoivat perinnettä.
“Nykyään Nikolaoksella on seuraaja, joka tunnetaan kaikkialla maailmassa eräänlaisena joulun lähettiläänä. Hänen nimensä on joulupukki. Hän on vanha mies, jolla on pitkä parta ja hän on pullea kuin pulla, sillä hän on innostunut syömään hieman liikaa vaimonsa joulumuorin herkkuja. Joulupukki asuu Korvatunturilla vaimonsa joulumuorin ja pienten apuriensa kanssa, joita kutsutaan tontuiksi.
“Joka joulu pukki sitten lähtee matkaan porojen vetämässä reessä jakamaan koko maailman lapsille lahjoja. Porot syövät taikajäkälää, joka saa ne lentämään. Siten joulupukki ehtii kiertää koko maailman kodit. Jotta pukki tietäisi, mitä lapset tahtovat, lähettävät lapset joka vuosi joulupukille kirjeen, jossa he kertovat lahjatoiveistaan. Mutta joulupukki lähettää tonttujaan vahtimaan lapsia nähdäkseen, ovatko he kilttejä. Tuhmille lapsille hän tuo risukimpun.
“Tämä on toinen syy, miksi kerron tästä näin alussa: tietenkin teidänkin pitää lähettää joulupukille toivomuskirje!” Misra ja Nael halusivat tietenkin kirjoittaa kirje tälle ihmeelliselle joulupukille, joten Vieras antoi heille molemmille paperit ja kynät ja niin lapset alkoivat miettiä, mitä toivoisivat. Heidän pohtiessaan toiveitaan Vieras näytti heille postikortin, jossa oli kuva joulupukista ja tontuista. Misran mielestä joulupukki näytti mukavalta vanhalta ukolta.
Pitkän mietinnän ja monen sotatun rivin jälkeen lapset saivat lopulta kirjeensä valmiiksi. Vieras otti ne ja lupasi toimittaa joulupukille. Lasten sen sijaan täytyi rientää jälleen kotiin, sillä hämärä oli äänettömästi hiipien tullut aivan selän taakse. Misra ja Nael olivat kuitenkin iloisella mielellä, sillä seuraavana päivänä he saisivat taas kuulla jotakin uutta ja jännittävää joulusta.

Luukku 13

Seuraavana päivänä lapset tulivat latoon paljon myöhemmin kuin yleensä. Kun Misra ja Nael istahtivat Vierasta vastapäätä, huomasi tämä Naelin kasvoissa tummuvat läikät. Vieras katsoi poikaa vakavin silmin. Nael hymyili hieman ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina kuin tähdet. Misra näytti hieman huolestuneelta ja säikähtäneeltä vilkaistessaan Naelia, mutta samalla hänestä näki, että hän oli ylpeä veljestään.
”Nael, kerro”, Vieras vain totesi. Ja Nael kertoi. ”Menin aamulla kouluun kauhusta kankeana, kuten varmasti arvaat”, hän aloitti. ”Menin kertomaan opettajattarelle heti ensimmäisen tunnin jälkeen. Ensimmäinen tunti oli silkkaa painajaista ja tuskan hiki valui selkääni pitkin. Lopulta kello soi ja luokka tyhjeni. Menin varovasti opettajattaren pöydän eteen. Voi, millaisilta hänen silmänsä näyttivätkään, kun hän katsoi minua silmälasiensa yli. Siinä vaiheessa olin perua päätökseni ja juosta pakoon, mutta muistin, mitä sanoit eilen ja jäin.
”Opettajatar laittoi korjaamansa kokeet pois ja kysyi: ’Mitä asiaa sinulla on, Nael?’ Änkytin, että minulla oli tärkeää asiaa ja hän pyysi minua kertomaan. Sitten vedin syvään henkeä ja sanoin sen. Että minä olin syypää hämähäkkijupakkaan.
”Tuskin uskalsin katsoa opettajatarta, mutta kuitenkin katsoin. Hänen kasvoiltaan paistoi ensin hämmästys, sitten ärtymys ja hänen suunsa tiukkeni ja silmät kovenivat. ’Vai niin’, hän vain sanoi. En ole koskaan kuullut karmeamman kuuloista ’Vai niintä’. Sitten opettajatar huokaisi, katsoi alas ja riisui lasinsa. ’Olisi kai minun pitänyt se arvata, mutta en uskonut edes sinun pystyvän siihen, että lavastaisit jonkun syylliseksi.’
”Laskin katseeni maahan ja katumus poltti ja raastoi rintaani. ’Olen todella pahoillani’, sanoin. ’En tee niin enää koskaan. En enää tee tuhmia kolttosia.’ Opettaja oli kävellyt pöytänsä takana edestakaisin. Nyt hän pysähtyi ja katsoi minua silmiin ja minä katsoin takaisin toivoen, että hän uskoisi minun todella olevan pahoillani. ”Opettajatar ei sanonut hetkeen mitään. Sitten hän istuutui taas ja katsoi minua vakavana silmiin. ’On toki rohkeaa, että tulit tunnustamaan tekosi ja että olet pahoillasi, mutta ymmärrät kai, että et voi päästä tästä ilman seurauksia.’ Painoin katseeni lattiaan ja nyökkäsin. ’Kyllä minä sen ymmärrän’, sanoin. ’Olen kyllä valmis vastaamaan teoistani.’
”Opettajatar oli taas hetken hiljaa. En uskaltanut katsoa häntä. Hän nousi ja sanoi: ’Käyn hakemassa Rhesin tänne. Sinun täytyy pyytää häneltä anteeksi.’ ’Totta kai’, vastasin, vaikka uusi kauhun aalto syöksyi lävitseni. Rhes ei taatusti olisi mielissään, kun saisi tietää, että se olin ollut minä, joka hänet lavasti syylliseksi. Aloin kuvitella, kuinka kaikki alkaisivat inhota ja kiusata minua, karttaa kuin olisin sairas. Tuskani kasvoi yhä suuremmaksi.
”Rukoilin Jeesusta antamaan minulle voimaa ja yhtäkkiä valtava rauha syöksyi sisääni. Silloin tiesin, että pystyisin siihen; pystyisin tekemään niin kuin tiesin olevan oikein. Kun opettajatar tuli takaisin Rhes mukanaan, tuli uusi levottomuuden tunne heidän kanssaan. Kuitenkin tuo ihmeellinen tunne sisälläni voitti sen täysin. Tiesin, että kaikki järjestyisi.
”Kerroin Rhesille, että minä olin oikea syyllinen, mistä hän tietenkin suuttui ja yritti käydä kimppuuni. Pyysin anteeksi, mutta hän sanoi, että vihasi minua eikä koskaan haluaisi nähdä minua. Kerroin myös, että olin heittänyt häntä lumipallolla aikaisemmin. Siitä hän vimmastui vieläkin enemmän.” Nael näytti surulliselta puhuessaan Rhesin reaktiosta. Hän oli todella pahoillaan, että Rhes ei ollut antanut hänelle anteeksi, mutta toisaalta ymmärsi, että niin isoa asiaa oli vaikeaa painaa villaisella tuosta vain.
Nael jatkoi kertomustaan: ”Opettajatar lupasi heti kertoa kaikille Rhesin olevan syytön. Rhes vaati, että pyytäisin julkisesti anteeksi kaikilta. Minun täytyi tietenkin suostua. Niinpä jäin seisomaan luokan eteen, kun oppilaat kellon soitua palasivat paikoilleen posket punaisina talvisista leikeistä. He katsoivat minua ihmetellen ja supattelivat keskenään. Minusta tuntui tietenkin kauhealta, mutta yhä sisälläni oleva rauha sai minut seisomaan paikoillani.
”Kun kaikki olivat tulleet, opettajatar astui viereeni ja sanoi: ’Kuulkaa kaikki, Naelille on teille jotain kerrottavaa.’ Kaikkien katseet kääntyivät minuun uteliaina ja odottavina. Katselin noita kaikkia odottavia kasvoja ja lopulta katseeni osui Rhesin omahyväisiin ja kostonhimoisiin silmiin. ’Tuoltako minäkin olin näyttänyt pari päivää sitten?’ ajattelin.
”Lopulta avasin suuni: ’Minä haluaisin pyytää teiltä kaikilta anteeksi, sillä minä se laitoin hämähäkkejä teidän eväisiinne ja purkin Rhesin laukkuun.’ Loput sanani hukkuivat valtavaan meteliin, kun syytöksiä, päivittelyjä ja naurunremakkaakin alkoi kuulua ympäri luokkaa. Opettajatar yritti palauttaa järjestystä siinä kuitenkaan onnistumatta. Joka puolella näin nyt vihamielisiä ilmeitä, mutta sydämessäni tiesin kuitenkin tehneeni oikein. Kaikkien syytökset toki sattuivat, mutta se, että syyllisyyteni oli nyt poissa, oli parempaa.
”Muut vaativat minulle rangaistusta ja niinpä opettajatar käski minut ensiksi nurkkaan koko tunniksi ja määräsi, että koulun jälkeen menisimme ensiksi Rhesin kotiin ja sitten meille. Monet, erityisesti Rhes, olisivat halunneet ankaramman rangaistuksen, mutta opettajatar sanoi, että koska olin tunnustanut rikkomukseni, tämä sai riittää.
”Rhesiltä tietenkin pyydettiin anteeksi ja hänet otettiin takaisin Huutavien Hirviökukkojen joukkueeseen. Minun joukkueeni mietti, mitä tekisi suhteeni, mutta joukossa oli poikia, joiden mielestä pilani oli mainio. He ihmettelivät, miksi oikein olin tunnustanut tekoni ja joutunut kärsimään seuraukset. Vastasin, että oli väärin tehdä niin ja että Rhes-parka ei ansainnut niin kovaa kohtaloa. Muut näyttivät hämmästyneiltä. ’Minun isäni sanoo, että se on tämän kovan maailman idea, että vahvat pärjäävät ja heikot sortuvat’, yksi heistä sanoi. ’Miksi sen pitäisi olla niin?’ kysyin. ’Emmekö voisi kaikki elää toisista välittäen ja huolehtien niin, että vahvat tukisivat heikkoja sen sijaan, että löisivät nämä maahan?” Silloin he kaikki menivät aivan vaivaantuneen näköisiksi ja vaihtoivat puheenaihetta. Sain kuitenkin jäädä joukkueeseen, mutta tapahtunut taisi tehdä Hirviökukoista ja Lumileopardeista entistä pahempia vihollisia.
“Edessä olivat kuitenkin vielä vierailut Rhesin vanhempien ja omien vanhempieni luona. Aiemman taidan jättää väliin, mutta voitte arvata, kuinka sydämeni hakkasi, kun lähestyimme kotiovea. Isä tietenkin raivostui asiasta kuullessaan ja äitikin menetti hermonsa. He kuitenkin odottivat opettajattaren lähtöön saakka, minkä jälkeen alkoi hulina. Isä antoi minulle kunnon selkäsaunan, mikä alkaa varmaankin myös näkyä kasvoissani. Tiesin kuitenkin ansainneeni sen ja mieleeni muistui, kun kerroit Jumalan antaneen ihmisille käskyn kunnioittaa vanhempiaan. Niinpä kerrankin en pannut lainkaan vastaan. Isä taisi olla siitä hieman hämillään, koska uhkasi, että ansaitsisin vielä kotiarestinkin, mutta jättäisi sen tällä kertaa.”
Naelin lopetettua seurasi hiljaisuus. Kaikkialle tunkeutuva tuuli heilutteli öljylamppua hiljaa katossa. Vieras katsoi Naelia ensin vakavana, mutta äkkiä hänen kasvonsa sulivat hymyyn. “Hienoa, Nael”, hän sanoi. “Hienoa, että luotit Jumalaan ja kestit seuraukset.” Nael hymyili kiitollisena takaisin.
Sitten Vieras huudahti vaihtaen puheenaihetta: “Aika rientää, emmekä ole vielä tehnyt mitään oman joulumme järjestämisen eteen!” Molemmat lapset hypähtivät innosta. Vieras katsoi heitä salaperäisesti ja sanoi: “Tänään on kuitenkin erityinen päivä, sillä on 13. päivä!” “Millä tavalla se on erikoinen?” kysyi Misra jännityksestä kihisten. Vieras hymyili yhä salaperäisemmin ja vastasi: “Tänään muistelemme sellaista nuorta naista, jonka nimi oli Lucia. Kerron nopeasti Lucian tarinan, koska valo hiipuu pian ja on vielä paljon tehtävää.
“Lucia oli kaunis nuori nainen, joka oli menossa naimisiin erään miehen kanssa. Kun Lucian äiti sairastui, mutta Jumala paransi hänet, Lucia tuli uskoon. Hän lupasi Jumalalle, ettei koskaan menisi naimisiin. Kun Lucian sulhanen kuuli, että tyttö ei halunnut naida häntä, hän suuttui ja ilmiantoi Lucian sen maan keisarille, sillä siihen aikaan kristinusko oli kielletty. Lucia aiottiin pidättää, mutta silloin Jumala auttoi häntä ja teki hänet niin painavaksi, ettei kukaan jaksanut häntä siirtää. Silloin kuitenkin eräs sotilaista iski häntä miekalla vatsaan ja niin Lucia kuoli.
“Toinen tarina kertoo, että Lucian sulhanen yritti taivutella häntä naimisiin, koska oli rakastunut neidon kauniisiin silmiin. Kun sulhanen ei lopettanut ahdisteluaan, kaivoi Lucia silmät päästään ja lähetti ne miehelle. Jumala palkitsi Lucian uskon antamalla hänelle uudet, entistä kauniimmat silmät. Sulhanen taas säikähti niin paljon, että kääntyi kristityksi hänkin.” “No olisin minäkin kyllä säikähtänyt”, huudahti Misra. He purskahtivat nauruun kaikki kolme.
Vieras kuitenkin hoputti heitä: “Ilta alkaa pimentyä, mutta tahdon vielä, että juhlimme Lucian päivää perinteisesti. Lucian päivää vietetään nimittäin valon juhlana. Tahdonkin tuoda ajatuksena tähän päivään sen, että me olemme Jeesukseen uskovina valon kantajia. Meidän tehtävämme on viedä Jumalan rakkauden valoa niille, jotka eivät häntä tunne.”
Vieras kaivoi esiin pienen pussukan ja nousi ylös. “Tulkaahan tänne“, hän sanoi lapsille suunnaten ovelle. Kun he seisoivat kaikki kolme siellä, sanoi Vieras iloisesti hymyillen: “Tänään teemme Misrasta Lucia-neitomme!” Misra oli ihmeissään, kun Vieras kaivoi pussistaan valkoisen kaavun, punaisen vyön ja seppeleen, johon oli kiinnitetty kynttilöitä. “Puehan nämä yllesi”, Vieras kehotti. Misra veti vaatteet ylleen ja sitten Vieras kumartui ja katsoi häntä silmiin: “Lupaatko olla todella varovainen, jos laitan kynttiläkruunun päähäsi?” Misra oli ihastunut ajatuksesta ja lupasi: “Kyllä, minä lupaan olla varovainen.”
Niinpä Vieras asetti kynttiläkruunun Misran päähän ja sytytti varovaisesti kynttilät. Hän hymyili ja sanoi: “Olet todella kaunis Lucia, Misra.” Misra punastui ja kiitti. Vieras hymyili veikeästi ja ehdotti: “Mitä jos tekisimme perinteisen Lucia-saattueen ja kiertäisimme ladon? Tuuli ei ole kovin voimakas, joten kynttilät voisivat säilyä sammumattomina.” Lapset pitivät ajatuksesta ja niinpä Vieras määräsi Naelin suojaamaan liekkejä ja varmistamaan, ettei kruunu putoaisi.
He avasivat ladon oven ja lähtivät hitaasti ja juhlallisesti kiertämään latoa. Vieras alkoi syvällä äänellään laulaa. Lapset kuuntelivat laulua ja yhtyivät siihen opittuaan sävelen. Sanoista he eivät ymmärtäneet mitään, mutta he lauloivat siansaksaa. Kynttilät lepattivat illaksi hämärtyvän päivän tuulenvireessä, mutta Nael sai kun saikin ne varjeltua sammumiselta.
Kun he olivat kiertäneet ladon, he pysähtyivät ja lauloivat vielä säkeistön. Laulun loputtua tuli hiljaista. Sitten Vieras puhalsi kaksi kynttilöistä sammuksiin ja Nael hyppäsi tekemään samoin kahdelle muulle. He nauroivat. Sitten lasten oli aika lähteä kotiin, joten Misra riisui Lucian tamineet vastahakoisesti. Kuitenkin lapset riensivät kotiin iloiten ja Vieras jäi katsomaan heidän jälkeensä hymy huulillaan karehtien.

Luukku 12

Päivän vaihtuessa seuraavaan raivoava tuuli laantui. Täysin se ei tyyntynyt, niin kuin ei milloinkaan Tuulten kaupungissa, mutta nyt voimalla päin rynnistävien puuskien sijaan tulikin lempeitä tuulahduksia, jotka toivat mukanaan lauhempaa ilmaa.
Jälleen kaksi hahmoa matkasivat kohti latoa. Tällä kertaa näky oli kuitenkin hieman erilainen kuin ennen. Yleensä Misra kulki etumaisena innokkaana ja odotuksesta hehkuvana ja Nael taaempana vastahakoisempana. Nyt molemmat lapset olivat innoissaan ja pitempikoipinen Nael olikin etunenässä ja Misran piti välillä jopa huutaa veljelleen, että tämä odottaisi häntä.
Latoon astuessaan molemmat lapset tervehtivät iloisesti Vierasta. Misraa ilahdutti, kun Naelin jäykkyys ja halveksuva asenne Vierasta kohtaan olivat täysin hävinneet ja tilalle oli astunut se Nael, josta tyttö niin piti. Nael oli todellakin muuttunut, Misra ajatteli.
Vieras tervehti heitä sydämellisesti takaisin. Hän oli jälleen kerran kumartunut sytyttääkseen kynttilöitä. Lasten istahtaessa hän raapaisi uuden tulitikun ja varovasti sytytti kolme kynttilää. “Niin tosiaan, nythän on kolmas adventti”, Misra totesi. He muistivat, kuinka Vieras oli viikkoa aiemmin sytyttänyt kaksi kynttilää ja kertonut heille joulusta. “Kuinka ihmeellistä, että viikko sitten emme olleet koskaan kuulleetkaan joulusta, Jumalasta tai Jeesuksesta!” Nael huudahti. “Kuinka paljon onkaan muuttunut sen jälkeen!”
Vieras oli juuri saanut tulen tarttumaan kunnolla viimeisen kynttilän sydämeen ja ojentautui nyt hymyillen. Misra pohti: “Oikeastaan et silloin kertonut meille kovinkaan paljoa. Emme oikeastaan tiedä joulusta vieläkään melkein mitään.”
Vieras mietti hetken ja vastasi sitten: “Tiedätte joulun ytimen, se on kaikkein tärkeintä.” “Mutta minä haluaisin tietää sen lopunkin!” Misra valitti. “Jos joulu on maailman suurin juhla, on minusta epäreilua, jos me emme saa viettää sitä lainkaan. Minäkin haluan juhlia Jeesuksen syntymää!” Naelkin innostui: “Minä myös!” Silloin Vieras ehdotti: “No, miksemme sitten järjestäisi omaa joulua?” Molemmat lapset huusivat innoissaan yhteen ääneen: “Kyllä, tehdään niin!” heidän silmänsä loistivat ilosta: ikioma joulu! Vieras nauroi hyväntahtoisesti lasten innolle.
Nael kuitenkin vakavoitui ja sanoi: “Minulla olisi kuitenkin yksi asia.” Vieras katsoi häntä ja vakavoitui hänkin nähdessään pojan surullisen ilmeen. “Kerroin teille eilen siitä, mitä tein Rhesille koulussa”, Nael aloitti pyöritellen heinänkortta käsissään. “Olen miettinyt asiaa ja pohtinut mitä minun pitäisi tehdä. Mitä mieltä te olette?”
Vieras hieroi leukaansa ja vastasi: “No, sinun täytyy tehdä niin kuin sinusta tuntuu oikealta.” Nael kiemurteli vaivaantuneena. “No, ainut asia, minkä keksin, on anteeksi pyytäminen ja tunnustaminen”, hän sanoi karheasti. “Mutta…” Nael katsoi tuskaisin silmin Vierasta. “Mutta seuraukset kauhistuttavat minua.” Vieras kumartui lähemmäs niin, että hänen ja Naelin silmät olivat samalla tasolla. “Kyllä”, Vieras sanoi. “Joskus on todella vaikeaa tehdä se, minkä tietää oikeaksi. Mutta todellista rohkeutta on tehdä silti oikein. Mutta muista, että nyt sinulla on Jeesus vierelläsi. Vaikka kaikki muut hylkäisivät sinut, hän ei koskaan jätä sinua. Siihen voit luottaa.”
Nael näytti yhä tuskaiselta. Misra sanoi vuorostaan: “Jos kukaan ei enää tahdo leikkiä kanssasi, niin minä kyllä leikin, sanoivat muut mitä tahansa. Olethan minun veljeni.” Hän tarttui Naelia kädestä ja tämä hymyili hänelle kiitollisena. Vieras kysyi: “Tiedätkö, Nael, mikä on paras keino valmistautua kohtaamaan vaikea tilanne?” Nael katsoi häneen ihmeissään ja pudisti päätään. Vieras hymyili rohkaisevasti ja vastasi: “Rukous. Se antaa voimaa sellaisiin tilanteisiin. Jumala lupaa olla kanssamme silloin, kun meillä on vaikeaa. Raamatussa sanotaan: ‘Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysyisitte Kristuksessa Jeesuksessa.’ Tämä ei tarkoita sitä, etteikö sinua huomennakin pelottaisi, mutta muista, että Jumala ei koskaan hylkää, vaan hän tahtoo seisoa aina vierelläsi tilanteessa kuin tilanteessa. Ja hän myöskin tahtoo, että sinä teet hänen tahtonsa mukaisesti ja tiedät, että hänen tahtonsa on se, että pyydät anteeksi. Hän kyllä on sinun kanssasi.”
Kyyneleet kimalsivat Naelin silmissä. Hän yritti räpytellä niitä pois, eikä hän kyennyt kuin nyökkäämään. Silti Nael tiesi, että Vieras ymmärsi hänen tarvinneen juuri noita sanoja. Lohdullisuuden henkäys puhalsi hänen pelokkaaseen sydämeensä hieman rohkeutta.
Vieras sanoi: “Rukoillaan nyt yhdessä tämän asian puolesta, sillä ryhmässä rukoilemisessa on voimaa. Raamatussakin sanotaan: ‘Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.’” ”Ja meitähän on kolme, joten me ainakin riitämme!” Misra huudahti.
He polvistuivat; Nael oli keskellä ja Vieras ja Misra hänen molemmilla puolillaan ja kummallakin oli käsi pojan olkapäällä. Sitten Vieras aloitti rukouksen matalalla ja pehmeällä äänellä. Nael ei voinut enää pidättää kyyneliään, vaan ne valuivat vuolaina pitkin hänen kasvojaan. Misrakin rukoili vakavana hauraalla lapsenäänellään: ”Siunaa, Isä, minun veljeäni, sillä hän on minulle ja varmasti sinullekin rakas. Hän tahtoo kerrankin tehdä oikein, joten auta häntä siinä.”
Silloin Naelia ja myös Vierasta alkoi naurattaa ja pian he hekottivat pitkin poikin ladon heinien joukossa. Misra näytti loukkaantuneelta, mutta nauru tarttui pian häneenkin ja hänkin liittyi vatsansa kipeiksi nauravien Naelin ja Vieraan seuraan. Kun he olivat rauhoittuneet ja makasivat ladon lattialla hiljaa katsellen kynttilöiden lepattavaa valoa katossa, sanoi Nael: ”Kiitos teille. Minä menen tunnustamaan tekoni huomenna opettajattarelle.”
Vieras nyökkäsi hymyillen ilahtuneesti, vaikkei kattoon katseleva Nael sitä nähnytkään. ”Hyvä”, hän sanoi. ”Me pidämme sinut Misran kanssa rukouksessa.” Misra yhtyi sanoihin pontevasti: ”Totta vie pidämme!” Se kirvoitti joukosta jälleen hersyvät naurut ja antoi hieman lohtua Naelin seuraavana päivänä odottavaan koitokseen.