Luukku 11

Tuuli alkoi jälleen mahtavan tanssinsa seuraavana päivänä. Lumi kasaantui dyyneiksi, jotka jatkuvasti muuttivat muotoaan. Taivaalla vaelsi nopeaa tahtia pilviä, mutta sininen taivas näkyi yhä niiden välistä. Lunta ne eivät kuitenkaan pudottaneet.
Vieras matkasi ladolle tapansa mukaan. Puhuri koetti kaataa hänet kumoon, mutta hän onnistui kuitenkin pysymään pystyssä. Lopulta Vieras saavutti ladon ja huokaisten helpotuksesta hän sytytti lamppunsa ja pujahti ovesta sisään. Sisällä hän sai kuitenkin hämmästyä. Tyhjän ladon sijaan hän näkikin heinillä istumassa Naelin. Pojalla oli kasvoillaan halveksuva ilme, mutta sen takaa saattoi erottaa jonkinlaista hermostuneisuutta, jopa noloutta.
“Nael!”, Vieras huudahti hämmästyneenä. “Mitä sinä täällä teet?” Nael näytti hieman loukkaantuneelta ja vastasi kuin hänen paikallaolonsa olisi itsestäänselvyys: “No, tämähän on meidän latomme.” “Tarkoitin, että eikö sinun pitäisi olla tähän aikaan vielä koulussa?” Vieras tarkensi eikä ollut vieläkään täysin toipunut yllätyksestä. Nael käänsi katseensa pois nolona. “Minua ei huvittanut olla koulussa”, hän sanoi vältellen. Vasta silloin Vieraan silmät osuivat Naelin jaloissa makaavaan kelkkaan. “Ja päätit tulla laskemaan mäkeä sen sijaan?” Nael katsoi Vierasta haastavasti ja sanoi puolustellen: “Saan tehdä mitä haluan. Ulkona vain tuuli niin kovaa, että tulin tänne suojaan.” Vieras nyökkäsi ja totesi: “Kyllä, päätös on sinun. Ei minulla ole valtaa käskeä sinua takaisin kouluun enkä edes välittäisikään”. Tästä Nael hämmentyi, sillä hän oli odottanut, että Vieraan sanovan, että hänen pitäisi mennä takaisin kouluun. Hän laski katseensa nolona.
Seurasi hiljaisuus, jonka aikana kuului vain tuulen ulina ladon nurkissa. Sitten Vieras sanoi tunnustelevasti: “Ihmettelen vain, miksi pinnaat, vaikka vanhempasi eivät luultavasti pidä siitä. Kun kävitte Misran kanssa luonani, huolehdit aina siitä, että lähditte ennen pimeää, jotta vanhempanne eivät suuttuisi.” “Minähän en niitten mielipiteistä välitä!” Nael tiuskaisi. “Varsinkin se ukko saisi painua hiiteen.” Vieras katsoi kiivastunutta Naelia tarkkaan ja lausui sitten ymmärtäen: “Teit siis sen siksi, ettei Misra saisi toruja, vai mitä? Taidat välittää siskostasi todella paljon.”
Kiivaus kuoli Naelin kasvoilta ja hento puna kohosi hänen poskilleen. Hän laski katseensa kenkiinsä. Sitten poika nyökkäsi hitaasti ja sanoi: “Niin. Misra on minulle tärkeä. Hän saa välillä höpötyskohtauksia ja koettaa aina ojentaa minua, kun teen jotain väärää. Silti hän on maailman paras sisko, enkä halua, että hänelle käy mitään pahaa.” Naelin kasvoille nousi hyvin lempeä ilme, kun hän puhui siskostaan. Sitten hänen katseensa tiukkeni ja suu vetäytyi viivaksi. “Kerran olimme ulkona todella myöhään, koska Misra halusi nähdä tähtitaivaan”, Nael kertoi. “Kun tulimme kotiin, isä ja äiti olivat vauhkoina. He olivat käskeneet tulemaan kotiin ennen pimeää, mutta ilta oli hämärtynyt tunteja sitten. Misra sanoi, että hän oli halunnut katsella tähtiä. Silloin isä suuttui todella paljon ja antoi Misra-rukalle selkäsaunan, joka tuntui vielä monta päivää sen jälkeen. Sen jälkeen olen pitänyt huolta, että Misra palaa ajoissa kotiin, koska mielestäni olin itse syypää koko jutussa, mutta Misra kärsi seuraukset.”
Vieras oli kuunnellut Naelin kertomusta hiljaa ja keskeyttämättä. “Sinä olet kyllä todella kultainen veli, Nael”, hän virkkoi Naelin vaiettua. “On todella hienoa, että pidät huolta Misrasta. Varmasti Misrankin mielestä olet maailman paras veli.” Nael punastui ja sanoi: “Ei, ei älä sano noin. Ei minusta ole mihinkään.” Sitten kyyneleet valtasivat hänen silmänsä ja hän sanoi paksulla äänellä: “Minä olen paha. Olen halveksittava ja itsekäs. En ansaitse sisareni tai kenenkään muun rakkautta.”
Vieras ei sanonut mitään vaan antoi Naelin itkeä rauhassa. Rauhoituttuaan hieman Nael alkoi kertoa, miten oli syyttänyt Rhesiä ahdingostaan ja lavastanut tämän syylliseksi hämähäkkipilaan. Hän kertoi jopa, että oli toivonut, ettei olisi pelastanut Vierasta vaan antanut tämän paleltua hankeen. Hän päätti tarinansa siihen, kun Rhes käveli yksin pois ja kuinka asia ei ollut sen jälkeen antanut hänelle rauhaa, ja hän oli pinnannut koulustakin siitä syystä, että ei kestänyt nähdä Rhesiä tuntematta musertavaa syyllisyyttä.
Vieras kuunteli jälleen ääneti ja antoi Naelin kertoa rauhassa. Tämän lopetettua seurasi hiljaisuus. Nael nyyhkytti hiljaa ja odotti Vieraan sanovan, että hän oli paha poika, joka ansaitsi tulla rangaistuksi. Mutta Vieras ei sanonut mitään vaan istui hiljaa miettien. Nael niisti. Lopulta hiljaa pohdiskellut mies sanoi hitaasti: “Tiedätkö, Nael, me olemme kaikki tehneet asioita, joita kadumme syvästi. Vääriä valintoja, jotka haluaisimme pyyhkiä pois, muttemme pysty. Tätä juuri tarkoittaa syntisyys.” Nael muisti, mitä Vieras oli hänelle ja Misralle kertonut ja nyökkäsi. Vieras jatkoi: “Menneitä ei voi tehdä tekemättömiksi. Mutta juuri siksi Jeesus tuli maan päälle, että hän kärsi meidän syntiemme tähden, jotta jokainen meistä voisi välttää sen rangaistuksen, jonka olisimme muuten ansainneet. Jeesuksen kuoleman tähden Jumala voi antaa myös sinun syntisi anteeksi, Nael, ja antaa rauhan sydämeesi.”
Nael pudisti päätään. “Ei, ei”, hän sanoi. “Minun tekoni oli niin paha, ettei hän voi antaa sitä anteeksi. Misra on niin kiltti muutenkin, että hänelle Jumala voi antaa anteeksi, mutta ei minulle. Minä nimittäin oikeasti olen niin kuin ne viinitarhan vuokraajat siinä tarinassa, jonka kerroit. Olin hölmö ja syytin Rhesiä, vaikka hänellä ei ollut mitään tekemistä asian kanssa.” “Nael”, Vieras sanoi lempeästi. “Jumala sanoo Raamatussa näin: ‘Vaikka teidän syntimme ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa.’ Jumala voi antaa sinunkin syntisi anteeksi, Nael.”
Nael lakkasi nyyhkyttämästä ja tuijotti eteensä. Sitten hän sanoi hiljaa: “Olen miettinyt tätä Jumalaa, josta meille kerroit. Vaikka sanoin Misrallekin, että se on silkkaa satua, en kuitenkaan ole ihan varma. Misra on nimittäin oikeasti muuttunut. Täytyy myöntää, että minuun teki suuren vaikutuksen se, että hän kesti isän selkäsaunan mukisematta sinä iltana, kun minä lähdin ilman häntä kotiin. Minusta tuntui pahalta, kun jätin Misran yksin, mutta ajattelin vain itseäni ja että se oli Misran oma vika.”
Vieras kysyi lempeästi: “Haluaisitko sinäkin pyytää Jumalalta anteeksi kuten Misra ja ottaa Jeesuksen asemaan sydämeesi?” Nael tuijotti jalkojensa juuressa olevaa kelkkaa. Edes mäenlasku ei ollut saanut häntä unohtamaan sydämessään painavaa syyllisyyttä. Nael nosti päänsä ja kohtasi Vieraan katseen. “Kyllä minä taidan haluta. Haluan sen saman rauhan, mikä Misralla on.”
Toisen kerran tässä samassa ladossa Vieras selitti, miten toimittaisiin ja kohta lapsen ääni jälleen toisti Vieraan perässä rukousta. Heidän lopetellessaan avautui ladon ovi ja sisään astui Misra huudahtaen: “Anteeksi, että tulen näin myöhään! Äidillä oli minulle kotitöitä…” Hän vaikeni nähdessään juuri polviltaan nousevan Naelin. Kohta ilosta kyynelehtivä Misra oli nauravan veljensä syleilyssä Vieraan katsellessa heitä hymyillen leveästi. Naelin sydän oli keventynyt, sillä hän tiesi saaneensa anteeksi.

Luukku 10

Seuraavana aamuna kouluun menijöiden tunnelma oli jälleen hiljainen. Misra ei kantanut Naelille kaunaa, sillä Vieras oli edellisenä päivänä opettanut hänelle anteeksiannon merkitystä. Niinpä hän oli antanut Naelille anteeksi tämän purkauksen. Nael sen sijaan mökötti edelleen. Kuitenkin poika ei ollut yhtä synkkä kuin eilen, vaan hitusen innostunut, koska hänen päässään kuhisi jännittyneitä mietteitä.

Pitkin päivää Nael tarkkaili poikaa, jota oli heittänyt lumipallolla. Pojan nimi oli Rhes. Lopulta Nael löysi sopivan tilaisuuden laittaa suunnitelmansa täytäntöön, kun Rhes jäi vähäksi aikaa luokkaan ennen kuin seurasi tovereitaan ulos. Kun poika lähti, hiipi Nael hänen koululaukulleen. Pian tuli muiden perästä ulos myhäillen ja kihisten jännityksestä ilkeästi hymyilevä Nael.
Tuli lopulta lounasaika ja lapset kaivoivat innokkaina eväspussinsa esiin. Ulkona peuhanneilla lapsilla olikin jo sudennälkä. Rhes istui oman joukkueensa lumipallosodan soturien kanssa luokan takanurkassa. Rhesin toverit ehtivät ottaa eväänsä ensiksi esiin, kasvavia poikia kun olivat ja nälkäisiä, kiitos kiivaana käyneen lumipallotaiston edellisellä välitunnilla.
Äkkiä kuului korvia vihlova kiljaisu. Sitä seurasi pian kolme muutakin. Rhesin joukkuetoverit olivat pudottaneet eväänsä ja huusivat täyttä kurkkua. Eväspusseista pakeni henkensä hädässä lauma hämähäkkejä. Silloin lähellä olevatkin yhtyivät huutoihin, hypähtivät pystyyn ja alkoivat tanssahdella yrittäen talloa hämähäkit. Opettajatar riensi paikalle ja hypähti saman tien kirkuen tuolille, sillä hän ei voinut sietää hämähäkkejä.
Kun hetken hälinän jälkeen näytti vihdoin siltä, että kaikki karanneet hämähäkit oli saatu kiinni ja eväspussit, joista ne olivat tulleet suljettu visusti, uskaltautui opettajatar lopulta alas tuoliltaan. Hän keräsi arvokkuutensa rippeet ja meluava joukkokin vihdoin rauhoittui. Ensimmäiseksi hän määräsi, että hämähäkkejä sisältäneet eväspussit oli heitettävä tuleen. Nälkäisimmät esittivät vastalauseensa ja olisivat halunneet syödä eväänsä siltikin, mutta siihenhän opettajatar ei suostunut.
Seuraavaksi tarkistettiin varovaisesti, löytyisikö muiden eväiden joukosta vielä hämähäkkejä. Niitä ei löytynyt ja kaikki huokasivat helpotuksesta. “Tällaisen pilan keksineestä tämä on ehkä huvittavaa, mutta minua tämä ei naurata lainkaan”, opettajatar sanoi ankarasti. “Tunnustakoon tekonsa nyt, niin hänelle riittää nurkassa seisominen puolen tunnin ajan. Muuten sen lisäksi joutuu jäämään jälki-istuntoon ja keppostelijan vanhemmille ilmoitetaan.” Kukaan ei tunnustanut.
Opettajatar kehotti jokaista antamaan pienen osan eväistään niille, joilta se oli heitetty tuleen. Rhes ja Naelkin olivat luonnollisesti tässä joukossa antamassa osan eväistään. Rhes kaivoi laukustaan vielä pullollisen maitoa, mutta sieltä vierähtikin pois jotakin muuta: tölkki, jonka sisässä kuhisi vielä muutama hämähäkki. Kaikkien syyttävät katseet kohdistuivat kauhistuneen näköiseen Rhesiin, joka ei saanut sanaa suustaan. Opettajatar asteli vihaisemman ja ankaramman näköisenä kuin koskaan hänen eteensä ja katsoi hänkin syyttävin silmin kalpeaksi valahtanutta poikaa. Kauhistuttavalla äänellä Opettajatar sanoi: “Rhes. Olen hyvin pettynyt sinuun. Olethan sinä tehnyt pieniä kolttosia ennenkin, mutta tämä on jo liikaa.” Rhes sopersi: “Mut-mut… E-en minä tiedä miten purkki päätyi laukkuuni. En se minä ollut!” Opettaja pudisti päätään pettyneen näköisenä. “Olisin toivonut, että myöntäisit sen edes suoraan”, hän sanoi. “Saat nyt tehdä kuten uhkasin. Mene heti nurkkaan ja pysy siellä puoli tuntia. Evääsi jaetaan näille neljälle, etkä itse saa muruakaan. Koulun jälkeen jäät jälki-istuntoon ja lisäksi lähden kotiisi puhumaan vanhempiesi kanssa ja varmistan, että he rankaisevat sinua niin kuin parhaaksi näkevät.”
Rhesin silmät laajenivat kauhusta ja hän yritti vielä itku kurkussa todistella syyttömyyttään. Kukaan ei uskonut. Niinpä Rhes alistui ja meni surkean näköisenä nurkkaan seisomaan. Nälkä kurahti hänen vatsassaan ja hän tunsi toisten syyttävät katseet yhä selässään.
Seuraavalla välitunnilla Rhes suuntasi joukkueensa linnoitukselle, mutta ne neljä, joiden eväissä hämähäkkejä oli ollut, asettuivat oviaukkoon tukkeeksi. “En voi uskoa, että petit meidät näin, Rhes”, yksi heistä sanoi. Rhes yritti jälleen puolustautua: “Hei, kaverit, en se minä ollut! Joku laittoi purkin laukkuuni!” Hän sai vastaansa vain syyttäviä silmäpareja ympäri linnoitusta. “Petturi ja vielä valehtelijakin”, sama poika jatkoi. Sitten hän huusi muulle joukkueelle: “Kuulkaa kaikki! Miten Huutavat hirviökukot suhtautuvat pettureihin?” Silloin “Hirviökukot” todellakin alkoivat huutaa ja pommittaa täysin suojatonta Rhesiä lumipalloilla niin, että tämän oli pakko paeta niin lujaa kuin kintuistaan pääsi.
Rhes oli surullinen, kun hänen toverinsa eivät uskoneet häntä. Sitten suru vaihtui kiukuksi ja hän päätti, että jos joukkue kääntyi häntä vastaan, kääntyisi hänkin sitä vastaan. Niinpä Rhes otti taskustaan nenäliinan ja lähestyi sitä heilutellen vihollislinnoitusta. Nenäliina oli antautumisen ja rauhan merkki. Epäilevinä kurkkivia päitä näkyi linnoituksen päältä, kun hän saapui sen juurelle. “Mitä sinä haluat?” huusi johtaja. “Tahdon liittoutua kanssanne, jotta voisimme yhdessä kukistaa Huutavat Hirviökukot”, Rhes vastasi.
Seurasi hetken kiivas supatus. Sitten joku huusi: “Ei häneen voi luottaa! Hän on pettänyt aikaisemman joukkueensa, miksei hän pettäisi meitäkin?” Huutaja oli se poika, jota Rhes oli heittänyt lumipallolla kostoksi luullessaan tämän heittäneen todellisuudessa Naelilta tulleen pallon. Linnoituksesta kuului myöntäviä huudahduksia ja johtaja huusi Rhesille: “Kuulit itsekin, että meillä, Ärjyvillä Lumileopardeilla, ei ole sijaa pettureille.” Sitten Rhes joutui toistamiseen lumipallotulituksen kohteeksi ja hän juoksi nopeasti suojaan. Surullisena päätään roikottaen hän lähti kävelemään pois.
Nael, joka kuului Ärjyvien Lumileopardien joukkueeseen, katseli häntä muurin harjalta. Hän oli luullut tuntevansa olonsa paremmaksi, kun oli saanut kostaa syntipukilleen ja nähdä jonkun muun kuin hänen kärsivän. Sen sijaan hänellä olikin nyt surkea ja syyllinen olo, kun hän katsoi Rhesin murheen murtamana loittonevaa hahmoa.

Luukku 9

Raskaiden pilvien peittämät taivaat, jotka syytivät lunta alhaalla kulkijoiden päälle, olivat vihdoin poissa. Tilalle oli tullut korkea, huikean sininen taivas ja kirpeä pakkassää. Tuuli puhalteli edelleen, kuten aina, mutta ei uhoavasti vaan leikkisästi. Siitä huolimatta se lisäsi vilunväreitä leudompaan tottuneille kulkijoille. Kuitenkin kylmyydestä huolimatta oltiin iloisia siitä, että masentavat ja väsyttävät päivät olivat viimein vaihtuneet selkeään ilmaan.
Misra ja Nael eivät kuitenkaan osanneet nauttia auringon leikistä valkoisella hangella ja puiden latvoissa kouluun kävellessään. Molemmat olivat vaitonaisia. Yleensä sisarelleen niin lempeä Nael oli sanonut sisarelleen tuskin puolta sanaa edellisen illan jälkeen. Häntä harmitti Misran selkeä asettuminen Vieraan puolelle. Hymyilevä, kirkas päivä oikeastaan vain lisäsi hänen ärtyneisyyttään. Kääntyivätkö jopa luonnonvoimat häntä vastaan?
Misra oli murheellinen veljensä vihanpidosta. Hän oli koettanut lepytellä tätä, mutta anteeksi hän ei ollut pyytänyt, sillä hän ei katunut lainkaan. Päinvastoin, Misran sisällä asui nyt rauha, jollaista hän ei ollut ennen tuntenut. Se ei kuitenkaan estänyt Naelin puolesta murehtimista ja siksi Misra tuskin huomasi kaunista päivää. Hän toivoi, että Nael leppyisi pian ja alkaisi taas olla oma vilkas itsensä sisarensa seurassa.

Koulussakin Nael oli huonolla tuulella ja luokkatoverit saivat tuntea sen nahoissaan. Hän oli harvinaisen ilkeä, vaikka yleensä hän oli hyvä toveri. Hän huomasi sen pojan, jota oli lumimyrskyn jälkeisenä päivänä heittänyt lumipallolla. Nael tunsi katkeruutensa vain kasvavan tämän nähdessään, sillä silloin asiat olivat olleet vielä oikealla tolalla. Nael katui, että oli lähtenyt mäenlaskuun sinä päivänä. Silloin hän ja Misra eivät olisi koskaan löytäneet Vierasta ja tämä olisi saanut paleltua hengiltä.
Kaikki oli tuon pojan syytä, Nael ajatteli. Jos poika ei olisi ollut niin tyhmä, olisi hän tajunnut heittäjän olleen Nael ja kostanut niin, että päähänpisto mäenlaskusta olisi kaikonnut Naelin mielestä. Näin Nael järkeili ja suuttui yhä enemmän.
Nael oli älykäs poika, mutta hyvin usein käytti terävyyttään vääriin asioihin. Niinpä hän nytkin alkoi juonia pojan pään menoksi. Hän keksikin mielestään oivallisen idean, kun näki välitunnilla pojan tovereineen puolustavan rakentamaansa lumilinnoitusta vihollisen hyökkäykseltä. Hirvittävä suunnitelma alkoi muotoutua Naelin pienessä päässä.

Koulu loppui viimein ja Misra juoksi ulos etsien katseellaan Naelia. Pian hän näkikin tämän seisomassa hajamielisen näköisenä portilla. Misra juoksi veljensä luo sydän läpättäen. Heidän kävellessään kotiin Nael vaikutti mietteisiinsä uppoutuneelta, muttei kuitenkaan yhtä vihaiselta kuin aiemmin. “Nael”, Misra sanoi ujosti. “Mmmh?”, Nael vastasi mietteissään. Misra rohkaistui, kun vastaus ei kuulostanut suuttuneelta ja jatkoi: “Ethän ole enää vihainen?” Nael ei havahtunut ajatusmaailmastaan, mutta mutisi jälleen: “Mmm.” Misra tulkitsi tämän kyllin myöntäväksi ja piristyi. “Hienoa”, hän sanoi. “On kamalaa, kun olet suuttunut, etkä puhu minulle mitään. Sittenhän me voimme taas leikkiä yhdessä ja voisit lähteä mukaani ladolle tapaamaan Vierasta…”
Nyt Nael viimein havahtui syvistä ajatuksistaan. “Ei”, hän sanoi äkkiä jyrkästi ja pysähtyi. Misrakin seisahtui säikähtäneenä. “En aio mennä enää tapaamaan sitä tyyppiä eikä pitäisi sinunkaan”, Nael jatkoi. “Mutta…” Misra aloitti silmät kyyneltyen. Nael ei kuitenkaan säälinyt sisartaan vaan tiuskaisi: “Se tyyppi on silkka huijari, joka yrittää sekoittaa päämme saduillaan. Meidän ei olisi koskaan pitänyt pelastaa häntä.”
Kyyneleet valuivat Misran poskille ja Nael alkoi jo pohtia, oliko ollut liian jyrkkä sanoissaan. Misra kuitenkin nosti katseensa, joka oli päättäväisempi kuin koskaan. “Olet väärässä, Nael”, hän vastasi varmalla äänellä. “Eilen illalla sain kokea jotakin todellista, jotakin upeaa. Sain kokea anteeksiannon ja ottaa Jeesuksen asumaan sydämeeni. Minulla ei ole koskaan ollut näin rauhallista oloa. Haluan kuulla lisää Jumalasta ja menen siksi tapaamaan Vierasta halusitpa tai et ja tulitpa mukaan tai et.”
Nael oli jähmettynyt paikoilleen sisarensa päättäväisyyden edessä. Sitten tuli vihan aalto kuohahtaen. Sanomatta mitään Nael kääntyi ja jatkoi matkaansa suuttuneena harppoen. Misra jäi katsomaan hänen peräänsä huohottaen. Kyyneleet alkoivat taas valua ja Misra lähti itkien juoksemaan ladolle.

Luukku 8

Sää ei osoittanut vieläkään leppymisen merkkejä, vaan jaksoi yhä vain raivota. Tuuli oli yltynyt ja lunta oli viime päivien aikana tullut melkoisesti lisää. Misran ja Naelin oli pitänyt joka päivä ladolle mennessään tallata polku uudelleen ja sieltä lähtiessäänkin lumi oli täyttänyt heidän jalanjälkiään melkoisesti. Lunta tosin tuli nyt hieman vähemmän, mutta tuulta vastaan taivaltaminen sai lasten silmät vettymään.
Ladon näkeminen sykähdytti sydäntä niin tuulensuojan kuin innostuksen ja uteliaisuudenkin vuoksi. Pian lapset istuivatkin jälleen jo tutuksi tulleella paikallaan Vierasta vastapäätä pehmeillä heinillä. Mies katsoi heitä tuo tuttu, mutta kuitenkin vieras hymy huulillaan ja silmät tuikkien. He olivat pitkään vaiti. Sitten Vieras lopulta rikkoi hiljaisuuden: “Teillä on ollut nyt aikaa pohtia kertomaani. Halusitte jo eilen kysyä minulta kysymyksiä, joten antakaa tulla vain.”
Misra ja Nael olivat kumpikin hiljaa ja miettivät. “Kysymyksiä on niin paljon, etten tiedä mistä aloittaa”, Misra valitti. “Miksi me emme ole koskaan kuulleet tästä aikaisemmin?” Nael kysyi yllättäen. Vieras pudisti päätään ja sanoi surullisella äänellä: “Sitä minä en ikävä kyllä tiedä. Mutta te olette ensimmäisiä koskaan kohtaamiani, jotka eivät tiedä joulusta, Jumalasta tai Jeesuksesta yhtikäs mitään.” Nael katsoi Vierasta haastavasti eikä tämä kääntänyt katsettaan pois. “Uskotko sinä ihan tosissasi siihen, mistä meille kerroit? Se taitaa olla vain omia pikku satujasi.” “Nael!“ Misra huudahti.
Vieras ei osoittanut ärsyyntymisen merkkejä Naelin väitteistä huolimatta vaan vastasi tyynesti katsoen Naelia vakaasti silmiin: “Niin totta kuin elän, minä uskon kaikkeen, mitä teille kerroin. Oletko itse varma, että tämän kaupungin asukkaat ovat Jumalasta täysin tietämättömiä vai salailevatko he vain?” Tämä veti Naelin hiljaiseksi. “Eikö se juuri selittäisi vihamielisyyden muukalaisia, myös minua kohtaan?” Vieras jatkoi. “Se, että tämän paikan asukkaat eivät tahdo, että kukaan puhuu Jumalasta?” Nael katsoi Vierasta leimuavin silmin ja käänsi selkänsä tälle, mutta jäi kuitenkin paikalleen sen sijaan, että olisi lähtenyt kokonaan.
Misra näytti epätoivoiselta: hän piti kovasti veljestään, mutta oli myös tykästynyt Vieraaseen. Hän ei halunnut näiden kahden riitelevän, vaikka hänen täytyikin myöntää, että vihamielisyys tuli lähinnä hänen veljensä puolelta.
Misra koetti vaihtaa puheenaihetta esittämällä oman kysymyksensä: “Minun vuoroni! Hmm, mitähän minä kysyisin? Ah, niin! Jos Jeesus kerran nousi haudasta, niin missä hän on nyt? Ja miksi hän nousi sieltä ylipäätään?” Vieras vastasi: “Jeesus nousi haudasta, koska sillä tavalla hän voitti kuoleman. Lisäksi hän itse oli ensimmäinen, joka nousi kuolleista, sillä jo ennen Jeesuksen syntymää tiedettiin, että kun tämä maailma joskus loppuu, kuolleet herätetään. Mehän kaikki joskus kuolemme ja tiedättekö mitä silloin tapahtuu? Ilman Jeesusta me joudumme ikuiseen eroon Jumalasta, mutta jos uskomme Jeesukseen, pääsemme taivaaseen, joka tarkoittaa siis paikkaa, jossa Jumala asuu, ei varsinaisesti tuota taivasta, jonka näemme yläpuolellamme.
“Raamatussa kerrotaan, että 40 päivän kuluttua ylösnousemuksestaan Jeesuskin meni takaisin Jumalan luo taivaaseen ja siellä hän istuu nyt Jumalan oikealla puolella.” Misra mietti hetken ja kysyi sitten: “Sanoit, että jos uskomme Jeesukseen, pääsemme sinne taivaaseen, mutta mitä tämä uskominen tarkoittaa? Etkö sinä sanonut, että Jeesus kuoli kaikkien puolesta?” “Hyvä, että kysyit”, Vieras vastasi. “Kun nämä asiat ovat itselle niin tuttuja, on vaikeaa tajuta, mitä kaikkea pitää selittää.
“Kyllä, Jeesus kuoli kaikkien puolesta, mutta meidän täytyy ottaa Jeesuksen sovitustyö vastaan: myöntää, että tarvitsemme sitä ja pyytää, että Jumala antaisi Jeesuksen kuoleman vuoksi pahat tekomme anteeksi. Jos emme tee näin, olemme kuin viinitarhan vuokraajat tarinassa, jonka eilen kerroin teille.”
Silloin Nael käännähti heidän puoleensa, sillä hän oli yhä kuunnellut tarkasti murjotuksestaan huolimatta, ja paukautti: “Miksi ne vuokraajat ylipäätään tappoivat sen viinitarhan omistajan pojan? Ihan tyhmiäkö he olivat? Kyllä kai heidän olisi pitänyt tajuta, etteivät he siitä pojan perintöä saa vaan että he pikemminkin suututtavat omistajan?” Vieras katsoi häntä tyynesti silmiin. “Tuo on todella hyvä kysymys”, hän virkkoi. “Joskus itsekkyys, omahyväisyys, ahneus ja muu sellainen sokeuttaa meidät näkemästä totuutta. Emme tahdo myöntää olevamme väärässä ja kuvittelemme siksi olevamme viisaita, vaikka todellisuudessa voimme olla mitä typerimpiä.” Nael hiljeni mietteliäänä eikä keksinyt vastausta.
Seurasi pitkä äänettömyys. Sitten Misra tahtoi tuoda seuraavan kysymyksensä Vieraan vastattavaksi: “Mistä sitten tietää, mikä on Jumalan mielestä väärin ja mikä ei?” Vieras katsoi Misraan lempeästi ja vastasi: “Siitä, että hän on ilmoittanut sen ihmisille.” Misra näytti hämmästyneeltä. Vieras avasi Raamattunsa jälleen melko lailla alkulehdiltä. “Jumala antoi palvelijalleen Moosekselle pitkän listan käskyjä, mutta tärkeimmät ovat niin kutsutut kymmenen käskyä. Ensimmäinen niistä on: ‘Minä olen Herra, sinun Jumalasi, sinulla ei saa olla muita jumalia.’ Tämä tarkoittaa, että Jumalan täytyy olla kaikessa ensisijalla. Jos esimerkiksi rakastamme rahaa, kunniaa tai mitä tahansa muuta enemmän kuin Jumalaa, rikomme hänen käskyään. Toinen käsky on: ‘Älä käytä väärin Herran, Jumalasi, nimeä’. Tämä taas tarkoittaa, ettemme saa puhua Jumalasta epäkunnioittavasti tai tehdä hänen nimessään sellaista, mikä ei ole hänen tahtonsa mukaista. Kolmas käsky on: ‘Muista pyhittää lepopäivä’. Muistattehan, kun luin teille maailman luomisesta. Seitsemäntenä päivänä Jumala lepäsi kaikesta luomistyöstään. Tähän lepopäivään kolmannessa käskyssä viitataan. Meidän tulee siis levätä viikon viimeisenä päivänä työstämme. Pyhittäminen taas tarkoittaa, että meidän täytyy erityisesti muistaa Jumalaa tuona päivänä. Tämä käsky - ja kaikki muutkin - on meidän omaksi parhaaksemme asetettu: saamme tilaisuuden levätä.
Neljännestä käskystä alkaen keskitytään ihmissuhteisiin, sillä neljäs käsky on ‘kunnioita isääsi ja äitiäsi’, viides ‘älä tapa’, kuudes ‘älä tee aviorikosta’, seitsemäs ‘älä varasta’, kahdeksas ‘älä todista valheellisesti toista ihmistä vastaan’, yhdeksäs ‘älä tavoittele toisen omaisuutta’ ja kymmenes vahvistaa yhdeksättä: ‘älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa, työntekijöitä, karjaa äläkä mitään, mikä hänelle kuuluu’.”
Misra mietti hetken ja huudahti sitten: ”Mutta enhän minä ole tappanut ketään tai varastanut? Miksi minun sitten pitäisi pyytää anteeksi Jumalalta, jos en ole tehnyt mitään hänen mielestään väärää?” Vieras vastasi: ”Jokainen on tehnyt joskus väärin.” Hän palasi Raamatun keskivaiheille. ”Sitä paitsi Jeesus itse syvensi esimerkiksi käskyä ’älä tapa’. Hän sanoi, että jos vihastuu toiselle ja sanoo pahasti, on sekin jo väärin. Kukaan ei voi täyttää Jumalan lakeja, kukaan ei yllä Jumalan mittapuulla täysin synnittömäksi, ei lähellekään. Ei kukaan muu kuin Jeesus. Hän on meidän vertailukohtamme. Siksi me kaikki tarvitsemme Jumalan armoa, sitä että Jumala Jeesuksen kuoleman tähden antaa meille anteeksi. Kukapa meistä ei olisi joskus loukannut toista tai puhunut pahaa toisen selän takana? Kukapa ei olisi joskus käyttäytynyt huonosti vanhempiaan kohtaan? Kuka ei olisi tavoitellut jotakin hienoa, mitä toisella on?”
Lapset olivat painaneet päänsä, molempien mieleen oli tullut monia tilanteita, joissa he olivat menetelleet väärin. Nael tuijotti seinää ja havahtui äkkiä: ”Misra, ilta on pimenemässä. Meidän täytyy lähteä.” Misra katsoi epäröiden ovelle, jonka alta valoa ei enää loistanut. Nael nousi ja lähti ovelle ja Misra lähti hitaasti hänen peräänsä.
Kun Nael sai oven auki, tyttö pysähtyi. Nael katsoi häneen kysyvänä. ”Nael, emme voi lähteä vielä”, Misra sanoi. Nael näytti hämmästyneeltä. ”Miten niin emme voi? Voimme tulla kyllä takaisin huomenna.” Misra katsoi veljeensä vakavana. ”Nael, sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että olemme syntisiä.”, hän sanoi hitaasti ja sydän pamppaillen. ”Minä tahdon pyytää Jumalalta anteeksi.” Nael näytti sekä hämmästyneeltä että hieman kiukkuiseltakin. ”Kuinka voit noin vain uskoa, mitä tuo sanoo?” Nael kysyi nyökäyttäen päätään Vieraaseen päin, joka istui hiljaa katselemassa ja kuuntelemassa. ”Sitä paitsi isä ja äiti eivät pidä siitä, että tulemme myöhään vasta pimeän laskeuduttua. Ei sillä, että välittäisin mitä he sanovat mutta…”
Misra katsoi surullisena veljeään. ”Minun täytyy Nael. Omatuntoni todistaa siitä, että minun täytyy”, hän sanoi. Nael oli kalvennut raivosta. Kuitenkin hän oli samaan aikaan ällistynyt, sillä Misra vastusti veljeään todella harvoin. ”Hyvä on, mutta minä lähden nyt”, poika tiuskaisi. ”Jää tänne, jos haluat, se ei minua liikuta.” Sitten hän harppoi pois. ”Nael!” Misra huusi vielä hänen peräänsä. Nael ei pysähtynyt.
Misra katsoi hetken veljensä loittonevaa selkää ja kääntyi sitten Vieraan puoleen surullisen näköisenä. Tämä hymyili hänelle rohkaisevasti. ”Olit todella rohkea. Usko pois, teet parhaan ratkaisun, mitä voit tehdä. Vaikka neljäs käsky kehottaakin kunnioittamaan vanhempia, on Jumala silti kaikkein tärkein. Jeesus sanoo, että lain suuri käsky on: ’Rakasta Herraa Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ Jeesus sanoo myös, että kun joku lyö meitä poskelle, meidän tulisi kääntää toinenkin poski. Siispä kun menet kotiisi, ota vanhempiesi torut vastaan mukisematta, sillä olet ne heidän mielestään ansainnut.”
Sitten Vieras selitti, kuinka Jeesus otetaan vastaan ja pian ladon viileässä, öljylampun valaisemassa ilmassa kuului lapsen heleällä äänellä luettu ensimmäinen rukous toistaen syvän miesäänen ensin lausumia sanoja. Pian tuon lapsen askeleet seurasivat keveinä Naelin aikaisemmin jättämiä jälkiä. Tuuli oli viimein puhaltanut taivaan puhtaaksi ja yläpuolella tuikki nyt huimaavan kaunis taivas täynnä tähtiä.

Luukku 7

Sää jatkui seuraavanakin päivänä yhtä huonona. Taivas ei näyttänyt leppymisen merkkejä vaan purki yhä kiukkuaan jokaiseen, joka uskaltautui ulos. Tuuli taivutteli puita ja pöllytti lunta. Misra ja Nael iloitsivat nähdessään ladon ja kiiruhtivat sisään, missä Vieras tapansa mukaan jo odotti.
Lapset olivat innokkaita kuulemaan lisää Jumalasta. Nael ei tosin halunnut näyttää sitä, mutta ei voinut kätkeä uteliaisuuttaan täysin. Misra sen sijaan ehti hädin tuskin istua, kun hän jo hoputti Vierasta aloittamaan. Vieras purskahti nauruun, joka ei ollut pilkallista vaan pikemminkin ystävällistä. “Hyvän on, neitiseni”, hän virkkoi hymy huulillaan.
Sitten hän avasi sylissään lepäävän Raamatun tällä kertaa keskivaiheilta. “Nyt kerron teille, kuinka Jumala ratkaisi ongelman, jonka ihmisen syntiinlankeemus aiheutti. Luen teille ensin tällaisen tarinan: ‘Mies istutti viinitarhan, vuokrasi sen viljelijöille ja muutti pitkäksi aikaa pois maasta. Aikanaan hän sitten lähetti palvelijan viinitarhan viljelijöiden luo, jotta nämä antaisivat hänelle osan sadosta. Mutta viljelijät pieksivät palvelijan ja lähettivät tämän pois tyhjin käsin. Silloin omistaja lähetti toisen palvelijan. Viljelijät pieksivät tämänkin, häpäisivät häntä ja lähettivät hänet pois tyhjin käsin. Mies lähetti vielä kolmannen palvelijan, mutta tämänkin he hakkasivat verille ja ajoivat tiehensä. “Mitä minä teen” mietti viinitarhan omistaja. “Minä lähetän sinne rakkaan poikani. Häneen he eivät uskalla koskea.” Mutta kun vuokraajat näkivät pojan, he päättelivät yhdessä: ”Hän on perillinen. Tapetaan hänet, niin saamme hänen perintönsä.” He raahasivat hänet ulos viinitarhasta ja tappoivat hänet. - Mitä viinitarhan omistaja tekee heille? Hän tulee ja ottaa nuo viljelijät hengiltä ja antaa viinitarhansa toisille.’”
Vieras taukosi ja katsoi tarkkaavaisina kuuntelevia lapsia. “Tämä on vertaus, jonka nyt selitän teille”, hän sanoi. “Kun ensimmäiset ihmiset Aatami ja Eeva ajettiin Eedenin puutarhasta, he saivat lapsia, jotka myöskin olivat syntisiä eli hekin tekivät asioita, jotka olivat Jumalan silmissä väärin. En mene nyt yksityiskohtiin, koska aika ei riittäisi siihen. Jumalalla oli kuitenkin suunnitelma. Kun ihmiskunta kasvoi ja syntyi erilaisia kansakuntia, Jumala valitsi niistä yhden ja antoi sille lupauksen pitää siitä erityistä huolta. Hänellä oli kuitenkin tälle kansalle tietty tarkoitus. Sitä ennen hän antoi kansalleen lain, jota sen tuli noudattaa. Tämä kansa, joita kutsutaan nimellä Israel, ei kuitenkaan aina tehnyt näiden käskyjen mukaan. Silloin Jumala rankaisi ja kuritti sitä, jotta se taas kääntyisi hänen puoleensa. Aivan kuin teidänkin isänne kurittaa teitä, kun olette tehneet jotakin väärää, jotta oppisitte virheistänne ettekä tekisi niitä toiste.”
Vieraan sanoessa näin Nael punastui hieman, mutta otti kuitenkin kasvoilleen ylimielisen ja röyhkeän ilmeen. Misra nyökytteli vakavan näköisenä. Vieras jatkoi: “Jumala käski kansan hyvittää sen, etteivät noudattaneet hänen antamiaan käskyjä niin, että heidän tuli uhrata eläimiä hänelle vastineeksi. Tarvittiin kuitenkin uhri, joka sovittaisi kaikkien ihmisten rikkomukset kertaheitolla. Jumala lähetti hänelle uskollisia miehiä, joita kutsutaan profeetoiksi, ennustamaan Israelin kansalle tulevia tapahtumia ja monet heistä ennustivat Jumalan lähettämästä palvelijasta, jonka olisi määrä ottaa koko syntitaakka ihmisten yltä.
“Siinä vertauksessa, jonka teille luin, Viinitarhan omistaja tarkoittaa Jumalaa ja viinitarhan vuokraajat ovat israelilaisia. Ne palvelijat, joita omistaja vuokraajien luokse lähetti ovat profeettoja. Israelilaiset kuitenkin kieltäytyivät kuuntelemasta heitä vaan pahoinpitelivät heitä. Niinpä Jumala päätti lähettää maan päälle oman poikansa.”
Vieras katsoi vakavasti lapsia ja näki, että molemmat kuuntelivat tarkkaavaisesti. Niinpä hän jälleen jatkoi: “Nyt pääsemme vihdoin siihen, mistä joulussa on kyse. Jumala ilmoitti israelilaiselle Marialle, että tämä tulisi saamaan poikalapsen. Tämä lapsi olisi samalla myös Jumalan oma poika. Sitä on ehkä hieman vaikeaa ymmärtää, mutta asia oli kuitenkin näin.” “Pojan isäkö oli siis Jumala?” Misra kysyi hämmentyneenä. Vieras vastasi: “Kyllä. Mutta pojalla oli kuitenkin kasvatti-isänä Marian mies Joosef. Maria ja Joosef asuivat kaupungissa nimeltä Nasaret, mutta satoja vuosia aikaisemmin profeetta Miika oli ennustanut, että kansan pelastaja syntyisi Betlehemin kaupungissa. Mutta Jumala järjesti niin, että kaikkien oli mentävä esi-isiensä kaupunkiin merkittäväksi veroluetteloihin. Marian ja Joosefin esi-isä oli Daavid, joka oli kotoisin Betlehemistä. Niinpä he lähtivät sinne. Perille päästyään he eivät kuitenkaan löytäneet majapaikkaa, koska kaupunkiin oli tullut paljon muitakin Daavidin sukuun kuuluvia. He eivät löytäneet muuta paikkaa kuin pienen tallin, jonne he asettuivat. Siellä kuitenkin Maria synnytti poikansa, joka oli profeettojen satoja vuosia aiemmin lupaama pelastaja. Tämän kunniaksi joulua siis vietetään.”
Vieras taukosi, mietti hetken ja päätti sitten: “Taidan kertoa ensimmäisen joulun tapahtumista tarkemmin toiste. Haluan kertoa nyt ennemminkin, miksi tämä lapsi oli niin erityinen. Poika sai nimekseen Jeesus, joka tarkoittaa ‘Herra pelastaa’. Kun Jeesus kasvoi aikuiseksi mieheksi, alkoi hän opettaa ihmisille Jumalan tahtoa ja kutsumaan ihmisiä seuraajikseen. Hän valitsi 12 lähintä oppilasta, jotka kulkivat hänen kanssaan. Jeesus myös paransi sairaita ja teki paljon erilaisia ihmeitä, jotka todistivat siitä, että hän oli se, josta profeetat olivat ennustaneet.
“Jeesus oli siitä erityinen, että hän ei ollut syntinen. Koska Jumala oli hänen isänsä, ei häneen ollut siirtynyt ihmisten syntisyys. Niin profeetta Jesaja oli ennustanut: ‘Koskaan hän ei ollut harjoittanut vääryyttä, eikä petos ollut noussut hänen huulilleen.’ Loppujen lopuksi kävi kuten viinitarhavertauksessa: Israelin kansa hylkäsi hänet, joka oli tullut heidät pelastamaan ja Jeesus tuomittiin kuolemaan. Hänet naulittiin ristiin ja kuolemallaan hän oli se lopullinen uhri, joka tarvittiin sovittamaan ihmisten synnit.”
Misra ja Nael näyttivät molemmat olevan hieman ymmällään ja kauhistuneitakin. Vieras jatkoi: “Jumala kuitenkin herätti Jeesuksen kolme päivää hänen kuolemansa jälkeen.” Lapset näyttivät hieman helpottuneemmilta. “Jumala otti poikansa takaisin taivaaseen luoksensa. Jeesus oli nimittäin ollut siellä ennen kuin tuli maan päälle, hän on ollut jo ennen maailman luomista ja luominen tapahtui hänen kauttaan. .” “Siksikö Jumala puhui silloin maailmaa tehdessään itsestään me-muodossa?” Nael kysyi. “Minä vähän ihmettelinkin.” Vieras hämmästyi siitä, että Nael oli huomannut moisen seikan. Nael ei pitänyt siitä ja sulkeutui taas yrmeän ilmeensä alle.
Misra kysyi Vieraalta: “Oletko sinä israelilainen?” Vieras käänsi katseensa Misraan ja vastasi: “En ole, kuinka niin?” “No miksi sinä sitten vietät joulua, kun kerran et ole israelilainen?” Vieras ymmärsi: “Ahaa, Jeesuksen kuolemasta tullut syntien sovittaminen ei koskenut pelkästään israelilaisia. Viinitarhavertauksen lopussahan sanotaan, että omistaja vuokraa tarhansa muille, koska aikaisemmat vuokraajat tappoivat hänen poikansa. Tämä tarkoittaa sitä, että koska israelilaiset eivät ottaneet Jeesusta vastaan, hän antaa viinitarhansa muille kansoille. Jeesus kuoli jokaisen ihmisen puolesta, jotta meidän ei tarvitsisi kärsiä sitä rangaistusta, jonka jokainen meistä olisi muuten ansainnut. Jeesus siis kuoli myös minun ja teidänkin puolestanne.” Misra ja Nael katsoivat toisiaan ja heidän kasvoiltaan alkoi näkyä ymmärrystä. Viimeinkin he ymmärsivät ainakin hieman, mitä Vieras oli heille selittänyt.
Vieras sulki nahkakantisen kirjan sylissään ja venytteli. Silloin Misra ja Nael havahtuvat huomaamaan, ettei lautojen raosta enää tunkeutunutkaan valonsäteitä vaan pelkästään katossa roikkuva öljylamppu loi valoaan heidän ylleen. Ilta oli jälleen hämärtymässä ja lasten oli aika lähteä kotiin.
Nael lähti harppomaan kohti ovea, mutta Misra tarttui häntä hihasta ja sanoi: “Tahdon kysyä Vieraalta vielä jotakin.” Sitten hän kääntyi Vieraan puoleen ja kysyi: “Mikä tuo outo kuvio kirjan kannessa on?” Vieras katsoi Raamatun kantta ja vastasi: “Se on risti. Puiselle ristille Jeesus naulittiin käsistä ja jaloista kiinni. Jeesuksen seuraajat käyttävät tyhjää ristiä yleisimpänä merkkinään, sillä tyhjä risti kertoo siitä, että Jeesus myös nousi kuolleista.”
Misra aikoi kysyä seuraavan kysymyksen, kun Nael tiuskaisi: “Misra, meidän pitää mennä nyt!” “Mutta minulla on vielä niin paljon kysymyksiä”, tyttö hangoitteli vastaan. Vieras hymyili ja sanoi: “Tulkaa taas huomenna, niin voin vastata kysymyksiinne. Teille tekee hyvää hieman miettiä kuulemaanne.” Misra tyytyi siihen, heläytti hyvästinsä ja sitten lapset lähtivät yhä jatkuvaan synkkään säähän.

Luukku 6

Oli synkkä päivä. Pilvet roikkuivat raskaina maankamaran yllä ja välillä ne pudottivat hieman lisää lunta alhaalla kulkevien niskaan. Tuuli puhalteli navakasti, mutta ei kuitenkaan viitsinyt yltyä myrskyksi.
Misra ja Nael taistelivat tuulta vastaan. He matkasivat jälleen ladolle. Edellisenä päivänä he olivat päättäneet olla kertomatta kenellekään tapaamisista Vieraan kanssa ja pitää häneltä oppimansa omana tietonaan. Vanhemmilleen lapset kuitenkin sanoivat keksineensä hauskan leikin ladolla, jotta nämä eivät ihmettelisi sen ympärillä olevia jälkiä. Siitä ladosta heiniä ei onneksi otettaisi ennen kuin vasta myöhemmin talvella, joten lapset arvelivat, ettei kukaan tulisi sinne.
Ladon ovi avautui jälleen ja lapset pujahtivat nopeasti sisään ja sulkivat sitten heidän perässään sisälle pyrkivän tuulen ulvomaan vihasta ulkopuolelle. Ladon parrusta roikkui öljylamppu ja Vieras istui tutulla paikallaan heinillä heitä odottamassa. Misra tervehti iloisesti, ja Naelkin mutisi jotakin, mikä kuulosti hein tapaiselta. Vieras vastasi tapansa mukaan iloisesti, mutta kuitenkin jollakin tavalla salaperäisesti hymyillen, mikä kiihotti lasten uteliaisuutta suuresti.
Misra ja Nael istuutuivat heinille Vierasta vastapäätä ja hetken he katselivat hiljaa toisiaan. Vieraalla oli sylissään paksu, nahkakantinen kirja. Sen kannessa oli lapsille vieras kuvio, jossa pitkän pystysuoran viivan yläosassa toinen, lyhyempi viiva leikkasi sen kohtisuorassa.
Misra kysyi uteliaana: “Mikä kirja tuo on?” Vieras katsahti sylissään olevaa opusta ja vastasi hymy huulillaan karehtien: “Tämä on Raamattu.” “Mistä se kertoo?” Misra jatkoi uteluaan. Vieraan kasvoilla häivähti taas sama hieman surullinen ilme kuin edellisenä päivänä. Hän vastasi: “Se kertoo Jumalasta. Hänestä mainitsinkin eilen. Haluatteko kuulla hänestä?” Molemmat lapset nyökyttivät innokkaasti päätään.
Vieras avasi kirjan aivan ensimmäisiltä lehdiltä ja sanoi: “Minun täytyy aloittaa aivan alusta, koska ette ole koskaan kuulleet Jumalasta.” Sitten hän alkoi lukea: “Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Maa oli aivan tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä. Jumala sanoi: ‘Tulkoon valo!’ Ja valo tuli. Jumala näki, että valo oli hyvä. Jumala erotti valon pimeydestä, ja hän nimitti valon päiväksi ja pimeyden yöksi. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni ensimmäinen päivä.” Vieras jatkoi lukemistaan kertoen, kuinka Jumala toisena päivänä asetti taivaan veden yläpuolelle, kolmantena erotti maan vedestä ja laittoi maan kasvamaan kaikenlaisia kasveja, neljäntenä loi auringon valaisemaan päivää ja kuun ja tähdet valaisemaan yötä. Vieras luki, kuinka viidentenä päivänä Jumala loi vedet täyteen erilaisia mereneläviä ja taivaan täyteen lintuja sekä kuudentena päivänä kaikki maalla elävät eläimet.
Lapset kuuntelivat hiiskumattomina Vieraan tummaa ja miellyttävää ääntä, joka heidät lumoten luki: “Jumala sanoi: ‘Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.’ Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.”
Vieras jatkoi lukemistaan: kertoi kuinka Jumala pyhitti seitsemännen päivän, sillä sinä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään. “Tämä on kertomus siitä, kuinka taivas ja maa saivat alkunsa silloin kun ne luotiin”, Vieras lopetti. Oli hiljaista. Lapset havahtuivat lumouksestaan. Vieras selitti: “Jumala on maailman kaikkivaltias luoja. Hän on ollut aina ja tehnyt kaiken, mitä maailmankaikkeudessa on, myös meidät.”
Seurasi mietteliäs hiljaisuus, kunnes Nael sanoi: “Mutta meille on opetettu, että maailma on syntynyt niin, että se on ensin räjähtänyt olemaan ja me olemme syntyneet sattuman kautta niin, että olemme kehittyneet alkeellisista olioista. Miksi me uskoisimme jotain tuollaista satua?” Vieras vastasi ovelasti hymyillen, siltä Naelista ainakin tuntui: “Mistä se räjähdys tuli?” Nael ei keksinyt siihen vastausta, joten hän kääntyi poispäin mököttävän näköisenä. Misra sen sijaan alkoi innostuneena höpöttää: “ Minä olenkin aina ihmetellyt, miten sattumalta voi syntyä näin kummallinen maailma. Maa täynnä miljoonia ruohonkorsia ja puita, se on minusta aivan ihmeellistä, miten joka kevät ne voivatkin kaikki kasvaa. Ja myös se, että minä olen olemassa ja elän ja hengitän ja minulle tulee nälkä. Eikö nälkä olekin aivan hölmö asia? Ja se, että nälän tyynnyttämiseen pitää syödä ruokaa, jauhaa se pieniksi hampailla. Ja entäs sitten se, miten muisti toimii! Mieleen jää aina hauskat asiat, mutta tylsät eivät. Minäkin olen saanut opettajalta sormilleni, kun en ole muistanut kotiläksyäni.”
Vieras hymyili ja nyökytteli päätään. Misra julisti siitä rohkaistuneena: “Minusta tämä maailma on liian ihmeellinen syntyäkseen sattumalta. Minusta se kuulostaa järkevämmältä, että joku on tehnyt meidät.” Vieras vastasi: “Olen aivan samaa mieltä, Misra. Tämä maailma toimii ihmeellisesti, vaikka emme aina sitä edes huomaa. Mikään muu ei mielestäni voi selittää sitä, mikä antaa pienelle siemenelle elämän ja voiman kasvaa kasviksi, kuin että Jumala saa sen kasvamaan.”
Lankesi taas hiljaisuus ja kaikki kolme pohtivat asiaa. Sitten Vieras sanoi: “Niin, kertomus jatkuu vielä. Jumala asetti miehen ja naisen, Aatamin ja Eevan, asumaan paratiisiin, kauniiseen Eedenin puutarhaan, sitä viljelemään ja varjelemaan. Siellä he elivät yhdessä ja tekivät Jumalan tahdon mukaisesti. Mutta sitten tapahtui jotain, mikä muutti kaiken.”
Vieras otti jälleen syliinsä laskemansa Raamatun ja luki siitä, kuinka käärme tuli naisen luokse ja vakuutti tälle, että tämä ei kuolisi, vaikka söisikin puusta, jonka hedelmiä Jumala oli kieltänyt heitä syömästä. “’Ei, ette te kuole. Mutta Jumala tietää, että niin pian kun te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan.’ Nainen näki nyt, että puun hedelmät olivat hyviä syödä ja että se oli kaunis katsella ja houkutteleva, koska se antoi ymmärrystä. Hän otti siitä hedelmän ja söi ja antoi myös miehelleen, joka oli hänen kanssaan, ja mieskin söi”, Vieras luki.
Hän kertoi, kuinka mies ja nainen olivat tajunneet olevansa alasti ja siksi piiloutuneet Jumalaa, joka tuli etsimään heitä. Näin ihminen oli rikkonut Jumalan kiellon ja tullut osalliseksi synnistä ja kuolemasta . Vieras kertoi, kuinka nainen ja mies karkotettiin paratiisista ja kuinka he joutuivat tekemään raskasta työtä elantonsa eteen. “Kun ensimmäiset ihmiset tulivat osalliseksi synnistä - mikä tarkoittaa sitä, että he tekivät väärin - myös heidän lapsensa tulivat siitä osalliseksi ja niin maailma on ollut synnin vallassa tähän päivään asti. Jokainen ihminen on syntinen, eli tekee väärää, pahoittaa toisten mieltä, jopa tappaa ja varastaa”, Vieras selitti.
Lapset näyttivät miettivän ankarasti. Naelkin oli lakannut mököttämästä ja alkanut jälleen kuunnella kiinnostuneena. Vieras antoi heidän sulatella kuulemaansa ja jatkoi sitten: “Tämän takia kukaan ei ole enää kelvollinen asumaan Jumalan luona. Voimme vielä olla häneen yhteydessä, mutta emme samalla tavalla kuin Aatami ja Eeva paratiisissa. Silti hän yhä rakastaa meitä valtavasti, sillä hän on luonut meidät ja on siten eräällä tavalla meidän Isämme. Kuitenkin hän on oikeudenmukainen, eikä voi hyväksyä meidän pahuuttamme, ja siksi kuoltuamme joudumme ikuisesti eroon Jumalasta kadotukseen, missä joudumme kärsimään ikuisesti.” Lapset näyttivät kauhistuneilta, joten Vieras kiirehti selittämään: “Mutta koska Jumala ei halua meidän joutuvan ikuiseen eroon hänestä, vaan tahtoo pitää meitä lähellään, on hänellä sen takia keino välttää tuo rangaistus.”
Lapset näyttivät hieman huojentuneemmilta ja Misra kysyi uteliaana: “Mikä se keino on?” Vieras naurahti ja sanoi: “Ikävä kyllä en ehdi kertoa siitä tänään, sillä pimeä on tuloillaan ja teidän täytyy rientää kotiin. Tulkaa taas huomenna, niin kerron teille.” Sekä Misra että Nael näyttivät pettyneiltä, mutta myönsivät, että heidän täytyi todellakin lähteä. “Kuinka nyt saan uteliaisuudelta edes nukutuksi yöllä?” Misra mutisi. Vieras virnisti ja sanoi: “Huominen tulee kyllä pian, älä huoli.”
Lapset olivat unohtaneet, millainen ilma ulkona oli, vaikka tuuli kovasti ulisikin ladon seinien raoissa. Oven avatessaan he saivat lumiryöpyn kasvoilleen. Nopeasti he pujahtivat pimenevään ulkoilmaan ja lähtivät jälleen tuulta vastaan kamppaillen kohti kotia. Vieras jäi jälleen latoon mietteisiinsä vajonneena.

Luukku 5

Kun lapset seuraavana päivänä astuivat ladon ovesta sisään, pyysi Vieras heitä sulkemaan oven nopeasti, ettei koskaan vaimenematon tuuli pääsisi sisään. Lapset tekivät työtä käskettyä ja pujahtivat nopeasti sisään sulkien oven kiinni perässään. Sisällä ladossa oli hämärää; ainoat valonlähteet olivat pieni kynttilä Vieraan edessä sekä ladon raoista ulkoa tihkuva valo, joka ei malttanut pysyä ulkona vaan tahtoi väen vängällä sisään. Vieras suojeli kämmenellään pientä liekkiä tulitikussa ja sytytti toisenkin kynttilän.
Lapset tulivat hiljaa lähemmäs Vieraan puhaltaessa tulitikun liekin sammuksiin ja asettaessa kynttilän varovasti eteensä lattialle toisen viereen. “Olkaa varovaisia. Kynttilät eivät saa kaatua”, Vieras varoitti kääntämättä katsettaan kahdesta lepattavasta liekistä. Nael tuhahti ja sanoi: “Eikö ole aika varomatonta edes tuoda kynttilöitä heinälatoon?” Vieras katsoi suoraan Naelin silmiin, mikä sai tämän jähmettymään paikoilleen. Uhmakkaana Nael ei kuitenkaan kääntänyt katsettaan noista syvistä silmistä, jotka tuntuivat porutuvan hänen lävitseen. Vieraan katse oli vakava, mutta sitten hänen kasvonsa aivan äkkiä puhkesivat hymyyn. “Älä huoli”, hän virkkoi. “Olen varovainen. Jos haluatte kuulla joulusta, pyydän ettette pyytäisi minua sammuttamaan niitä.”
Misra oli tarkkaillut Naelin ja Vieraan katseiden mittelöä hiljaa, mutta valppaana. Kun hän kuuli Vieraan mainitsevan tuon ihmeellisen sanan, joka täytti hänet vastustamattomasti uteliaisuudella päästä varpaisiin, hän huudahti: “Voi, kerro toki tuosta joulusta!” Vieras katsoi Misraa ja hymyili tytölle salaperäisesti, mikä entisestään ruokki Misran uteliaisuutta, niin että se tuntui sietämättömältä. “Istukaa alas, niin kerron”, Vieras kehotti. Misra kiirehti istumaan, muistaen viime tingassa varoa kynttilöitä. Nael istui hänen viereensä hitaammin, mutta vaikka hän yrittikin peittää sen, loisti hänestäkin halu kuulla tästä ihmeellisestä joulusta, josta hän ei ollut koskaan kuullutkaan.
Seurasi hiljaisuus, jonka aikana Vieras hieroi leukaansa mietteliäänä ja lapset istuivat odottavina häntä vastapäätä. Kynttilät lepattivat seinän raoista läpi tunkevan tuulenvireen voimasta luoden tunnelmaa. Lopulta Vieras alkoi puhua: “Vaikeaa päättää, mistä aloittaisin. En ole vielä koskaan tavannut ketään, joka ei tietäisi, mikä on joulu.” Hän piti jälleen tauon ja pohti käsi poskellaan. Sitten Vieras näytti tekevän päätöksen ja jatkoi: “Joulu on maailman suurin juhla. Joka vuosi tämän kuun alussa alkaa joulunodotus, joka huipentuu kahdenteenkymmenenteenneljänteen päivään. Kahdeskymmenesneljäs päivä on nimittäin jouluaatto, päivä ennen todellista joulujuhlaa. Kerron ensin joulunodotuksesta. Varsinaista joulujuhlaa edeltää neljä sunnuntaita, joita kutsutaan adventtisunnuntaiksi. Adventti merkitsee odottamista. Joka adventtina sytytetään yksi kynttilä enemmän. Koska tänään on toinen adventti, sytytin kaksi kynttilää. Ensi sunnuntaina sytytän vastaavasti kolme ja sitä seuraavana neljä.”
Vieras pysähtyi miettimään, mitä sanoisi seuraavaksi, jolloin Misra huudahti väliin: “Jos joulu on kerran maailman suurin juhla, mitä silloin oikein tehdään?” “Kaikenlaista!” Vieras vastasi silmät innosta loistaen. “Joulua odottaessa lapset saavat kaikenlaisia hauskoja yllätyksiä ja joka puolella loistaa valoja ja kynttilöitä ja kaikkialle ripustetaan kauniita koristeita. Ja entäs aatto sitten! Silloin perheet kokoontuvat yhteen syömään herkkuja, laulamaan joululauluja ja kaikki saavat lahjoja.”
Vieras piti jälleen tauon, ja lapset näyttivät haltioituneilta kuvitellessaan sitä kaikkea. Sitten Vieras jatkoi syvällä, samettisella äänellään vakavampana: “Se ei ole kuitenkaan joulussa kaikkein tärkeintä. Niin hauskoja kuin koristeet, herkut ja etenkin lahjat ovatkin, ne eivät merkitse mitään, jos unohdetaan joulun tarkoitus.” Lapset olivat nojautuneet jännityksestä ja odotuksesta eteenpäin. Vieras jatkoi pehmeällä äänellä: “Kaikkein tärkeintä on muistaa, miksi joulua vietetään. Tärkeintä on muistaa, että Jeesus tuli silloin maailmaan.”
Vieras katsoi lapsia. Nämä istuivat ja odottivat, että hän jatkaisi. Hämmästyneenä Vieras kysyi: “Ettekö tiedä, kuka Jeesus on?” Kumpikin pudisti päätään. Sama surullinen ilme kuin edellisenä päivänä kohosi hänen kasvoilleen. “Jeesus… Hän on, öh, Jumalan poika.” Lapset katsoa tapittivat Vierasta yhä ja Nael, joka oli täysin unohtanut ylimielisen asenteensa, kysyi: “Kuka on Jumala?” Nyt Vieraan kasvoille palannut suru syveni entisestään. Hän laski katseensa lattialla palaviin kynttilöihin, mutta Nael ehti nähdä hänen silmissään kiiltävät kyyneleet. “Minun täytyy näköjään aloittaa alummasta kuin luulin”, Vieras mutisi. Hän nosti päänsä ja katsoi kumpaakin lasta vuoron perään silmiin. “Tänään en kuitenkaan ehtisi kertoa kaikkea, sillä aika rientää ja alkaa tulla pimeää.”
Lapset olivat olleet niin Vieraan äänen lumoissa, etteivät olleet lainkaan huomanneet, kuinka lautojen raoista tihkuva valo oli vähitellen alkanut perääntyä, kunnes se oli lähes himmennyt. Ainoastaan kynttilät valaisivat pimeää latoa. “Voi, meidän on todellakin mentävä”, Misra voivotteli. Hän katsoi anovasti Vieraaseen ja pyysi: “Tulethan taas huomenna kertomaan joulusta lisää?” Vieras hymyili ja vastasi: “Totta kai.”
Lapset kiirehtivät ulos, mutta Vieras jäi vielä istumaan mietteliäänä kynttilänvaloon. Hän käänsi katseensa ylöspäin, pudisti surullisesti hymyillen päätään ja puhalsi sitten kynttilät sammuksiin.