Luukku 3

Kaikkialla oli hohtavan valkoista. Yhdessä yössä koko maisema oli muuttunut aivan toiseksi. Pimeää, kaikkea valoa imevää ja ruskeaksi käpristyneiden lehtien peittämää maata ei enää näkynyt, ja tilalle oli tullut valkoinen satumaa.
Koulusta pääsevät lapset hyppivät ilakoiden tienvierellä pehmeään lumeen ja tekivät lumienkeleitä. Pienet pojat olivat saaneet lumipallosotansa jo hyvin käyntiin ja vihollisia vastaan liittouduttiin joukkueiksi. Tytöt rakensivat lumiukkoa, -hevosta ja ties mitä satumaisia olentoja vain keksivätkään.
Osa lapsista ei kuitenkaan voinut jäädä pitkäksi aikaa, koska heidän oli mentävä kotiin auttamaan myrskyn aiheuttamien tuhojen korjaamisessa. Toiset taas tunsivat vatsassa möyrivän nälän yltyvän kestämättömäksi ja lähtivät kotiin, missä äiti jo odotti ruuan kanssa. Sovittiin kuitenkin, että tavattaisiin myöhemmin talvipuuhien merkeissä. Lumisotaa käyvien olisi rakennettava itselleen linnoitukset, joista sotaa voisi käydä helpommin ja vähemmin osumin. Jokainen joukkue vannoi rakentavansa tänä vuonna parhaimman linnoituksen koskaan.
Kaksi lasta ei kuitenkaan ollut tässä iloisessa joukossa. Misra ja Nael eivät kumpikaan olleet saaneet koko pitkän koulupäivän aikana lumesta pelastamaansa miestä mielestään. Jopa yleensä niin ahkera Misra oli ollut hajamielinen, mitä opettaja ihmetteli kovasti. Heti kellon soitua he olivat lähteneet ladolle kiireesti. Juostessaan Misra kysyi Naelilta: “Sinähän sanoit, että sait jälki-istuntoa siitä hyvästä, ettei sinulla ollut takkia. Kuinka et ole nyt istumassa?” Nael virnisti poikamaisesti ja vastasi: “Sanoin, että kotona tarvitaan apua korjaustöissä, joten opettaja lupasi siirtää sen toiseen päivään.” Misra mulkaisi veljeään. “Nael, ei saa valehdella! Tiedät hyvin, että tällä kertaa tuhoja oli kotona harvinaisen vähän, eikä apua tarvita!” Nael kohautti olkiaan ja mutisi: “Mitä väliä? Kaikkihan sitä tekevät.”
He saapuivat ladolle ja vaikenivat. Jännityksestä vapisten he menivät ovelle. Kumpikin pohti samaa asiaa: olikohan mies jo herännyt? Ovi aukesi narahtaen ja lapset seisoivat hetken ovella nähden vain ovesta sisään karkaavan valokiilan paljastaman alueen. Kun heidän silmänsä tottuivat pimeään, molemmat henkäisivät: mies istui heinillä mutustaen Misran eväitä ja tuijotti lapsia. Sisarukset astuivat ujosti sisään vieraan yhä tapittaessa heitä kummallisilla silmillään. Ne olivat merkillisen kirkkaat ja tuntuivat porautuvan lasten sieluun asti nähden siellä jokaisen sopukan.
Äkkiä mies koski kädellään toisella olkapäällään roikkuvaa Naelin takkia ja oivallus levisi noihin ihmeellisiin silmiin. Hän hymyili ja lapset tunsivat olonsa hieman rauhallisemmiksi. Misra hymyili ujosti takaisin, mutta Nael työnsi kätensä syvälle taskuihinsa ja tuijotti poispäin. Mies viittasi kädellään lapsia tulemaan luokseen. Misra vilkaisi Naelia ja koski tämän kättä. Sitten hän lähti kävelemään aluksi epäröiden, mutta sitten varmemmin kohti miestä ja Nael seurasi hieman vastahakoisen näköisenä perässä.
Kun lapset olivat hymyyn puhjenneen miehen vierellä, tämä sanoi matalalla äänellä, joka oli kuin mustaa samettia: “Kiitos, pelastajani.” Misra hymyili ujona, mutta mielissään ja alkoi höpöttää: “No, me olimme menossa mäkeä laskemaan, mutta löysimmekin sinut - tai siis Teidät tuolta ulkoa ja luulimme, että olitte kuollut, mutta ette ollutkaan ja sitten me nostimme sinut kelkan päälle, vaikka kova vaiva siinä kyllä oli, minäkin jouduin ponnistamaan voimani ihan äärimmilleen, mutta kuitenkin saimme si- siis Teidät tänne latoon ja sitten Nael oli niin kultainen, että jätti takkinsa -” “Misra!” Nael ärähti. Misra vaikeni hieman loukkaantuneena. Mies kuitenkin hymyili ja sanoi: “Ei minua tarvitse teititellä, neitiseni. Kiitos, että autoitte minut turvaan, vaikka se suuria ponnistuksia vaatikin. Olen teille ikuisessa kiitollisuudenvelassa.” Mies katsoi Naelia tarkasti ja lausui sitten: “Ja oli todellinen miehen työ jättää takkisi minulle. Kiitos.” Nael tuhahti ja katsoi poispäin. Hänen poskillaan saattoi kuitenkin erottaa hennon punan. Hän sanoi tylyllä ja värittömällä äänellä: “Jos et tarvitse sitä enää, niin voisit antaa sen takaisin.” Misra mulkaisi Naelia moittivasti, mutta tämä katsoi yhä muualle. Mies kuitenkin vastasi: “Tietenkin.” Hän ojensi olkapäällään roikkuvan takin Naelille, joka kiskaisi sen välinpitämättömästi miehen kädestä. Misra sen sijaan sanoi: “Minä jätin eväänikin sinulle. Ajattelin, että sinulla varmaan on kiljuva nälkä, kun heräät. Jaoimme koulussa Naelin eväät - au!” Nael oli nipistänyt Misraa. Mies hymyili yhä leveämmin: “Te olette todella siunattuja olentoja! En voi koskaan kylliksi kiittää kaikesta.”
Misra ei aivan ymmärtänyt miehen sanoja, mutta hymyili kuitenkin säteilevästi. Nael tuijotti kenkiään ja ynähti vaimeasti. Sitten hän tarttui Misraa kädestä ja alkoi vetää tätä kohti ovea. “Tule, Misra. Mennään kotiin. Minulla on nälkä”, hän sanoi. Misra koetti vastustella, mutta Nael ei kuunnellut.
Mies katsoi heitä hiljaa ja virkkoi sitten: “Ettekö haluaisi ensin laskea mäkeä? Sitä vartenhan te tulitte tänne alun perin. Mielestäni ansaitsette laskea muutaman kerran, koska minun takiani koko mäenlasku taisi jäädä sikseen.” Nael pysähtyi ja epäröinti välähti hänen kasvoillaan. Hän piti kovasti mäenlaskusta ja ajatus siitä houkutti häntä suuresti. Hän kuitenkin sanoi tylyllä äänensävyllä: “Ehkä joskus toiste”, ja jatkoi Misran johdattamista ovelle. Misra kuitenkin innostui: “Voi, Nael, emmekö voisi laskea edes kerran? Olemmehan odottaneet talven tuloa niin hartaasti ja nyt vihdoin pääsemme kelkkamäkeen. Voi, Nael, ole kiltti!” Nael katsoi Misraa ja heltyi. Hänen tiukka ilmeensä suli hetkeksi lempeään hymyyn, mutta sitten hän muisti heitä yhä tarkkailevan miehen. Kasvot jälleen tiuketen Nael tokaisi: “No, lasketaan sitten, kun kerran noin paljon haluat.” Misra riemuitsi, mies hymyili ja Naelinkin sydän lauloi siitä ilosta, että viimein pääsi kelkkamäkeen, minne olikin kaivannut jo pitkään.
Kohta lapset viilettivät rinnettä alas hihkuen riemusta. Jopa Nael unohti heitä ylhäällä katselevan miehen ja nautti täysin rinnoin vauhdin hurmasta. Yhä udelleen ja uudelleen he laskivat. Vihdoin, oi, vihdoin talvi oli tullut!

Luukku 2

Aamuun mennessä myrskyn hirmuinen voima laantui. Asukkaat avasivat helpottuneina ikkunaluukkunsa ja tarkistivat, mitä tuhoja myrsky oli raivossaan saanut aikaan. Lapset kiiruhtivat kouluun vasaroiden paukkuessa. He ilakoivat vihdoin tulleesta tuoreesta lumesta ja aloittelivat jo talven mittaista lumipallosotaa.
Myös Misra, pieni, kirkassilmäinen tyttönen ja Nael, hänen isoveljensä, iloitsivat muiden mukana. Nael ei ollut unohtanut edellisen talven kalavelkoja, vaan maksoi ne heti takaisin heittämällä ikäistään poikaa lumipallolla ja vetäytymällä sitten piiloon. Poika jäi närkästyneenä katselemaan ympäröivää koululaisten joukkoa ja Nael kiemurteli pidätetystä naurusta piilossaan. Misra katsoi häntä moittivasti, mutta hymyili sitten ja kohautti olkiaan. Kukapa pienten poikien leikkisää kiusantekoa voisi saada aisoihin? Ja sisarelleen Nael oli kuitenkin mitä kultaisin veli.
Lumipallohyökkäyksen kohteeksi joutunut poika oli muita kyräiltyään päätellyt lumipallon tulleen erään tietenkin täysin viattoman kädestä ja luuli nyt kostaneensa heittämällä tätä lumipallolla, mutta saikin itse asiassa uuden vihollisen. Kun muut olivat jo kadonneet näkyvistä, päästi Nael vihdoin pidättelemänsä naurun raikuvana ilmoille. Misra torui häntä sanoen: “Tuo ei ollut ollenkaan kilttiä. Poika-parka oli syytön ja tuli pahaa aavistamattaan heitetyksi lumipallolla.” Mutta Nael ei välittänyt hänestä vaan nauroi nauramistaan. Misra huokaisi; sellaisia isoveljet olivat, eivät kuunnelleet pikkusiskojaan.
“Nael, tule jo! Myöhästymme koulusta!” Misra kuitenkin huusi veljelleen. Muut olivat jo kaukana. Naelin nauru tyrehtyi lopulta ja hän katsoi siskoaan hymyillen. “Minulla on kelkka vanhalla ladolla,” hän virkkoi veikeän näköisenä. “Sen takana on loistava mäki laskea! Eikö käytäisi laskemassa pari kertaa?” Misra mutristi suutaan ja laittoi kädet puuskaan. Katsoen Naelia ankarasti hän kuuliaisena tyttönä virkkoi topakkaan sävyyn: “Mutta me myöhästyisimme. Saisit taas jälki-istuntoa, eivätkä isä ja äiti pitäisi siitä.” Nael tuhahti ja sanoi: “Sanomme vain, että vanhemmat tarvitsivat apua korjaustöissä ja siksi olemme myöhässä. Eivät he osaa epäillä mitään, jos sanomme molemmat niin. He luottavat sinuun niin paljon, että uskovat.” Misra epäröi. Hän tiesi, että opettajat luottivat häneen, eikä hän halunnut pettää opettajiaan sen vuoksi. Mutta vasta sataneella lumella olisi kuitenkin niin mukavaa laskea...
Misra seisoi paikoillaan epäröiden, yrittäen saada vastaväitteitään kuuluviin, mutta Nael nappasi häntä kädestä ja lähti juoksemaan ladolle. Misra seurasi omatunto yhä kolkuttaen ja huusi innostuneelle Naelille: “Mutta vain yksi kerta, jooko?” Nael huusi takaisin epämääräisesti: “Joo joo.”
Ladolle päästyään Nael juoksi sisään hakemaan kelkkaansa. Misra jäi ulos odottamaan ja katseli ympärilleen. Äkkiä hän näki vähän matkan päässä jotakin. Pelästyneenä hän huusi: “Nael! Tule tänne!” “Odota, hetki, saan kelkan aivan kohta alas!” kuului vaimea vastaus ladon sisältä. “Nael!” Misra huusi vaativammin. Kohta Nael ilmestyi ulos kelkan kanssa. “No, mitä nyt?” hän kysyi. Misra osoitti käsi vapisten. Sitten Naelkin näki parinkymmenen metrin päässä osittain lumeen hautautuneen tumman möhkäleen. “Mikä se on?” Misra kysyi ääni värähtäen. “En tiedä”, vastasi Nael. “Mutta mennään ottamaan selvää!”
Nael lähestyi möhkälettä hitaasti nuoren pojan uteliaisuudella. Kyllä häntä hieman hirvittikin, muttei halunnut näyttää sitä Misralle. Misra seurasi taaempana pelosta väristen. Kun he saapuivat möhkäleen luo, Nael henkäisi. Misrakin uskaltautui kurkistamaan veljensä olan takaa ja kirkaisi. Maassa puoliksi lumen peitossa makasi mies. Misra sopersi itkun partaalla ja pelosta suunniltaan: “O-onko hän k-k-kuollut?” “En tiedä”, Nael kuiskasi paikoilleen kivettyneenä. Sitten hän keräsi rohkeutensa ja kyykistyi miehen viereen sydän pamppaillen. Hän tökkäsi kokeilevasti miehen leukaa ja tunsi kevyen ilmavirran kädellään. “Hän hengittää!” Nael huudahti helpottuneena. “Meidän täytyy saada hänet pois hangesta tai hän paleltuu! Hae kelkka, Misra!”
Misra juoksi yhä tutisevin polvin hakemaan kelkkaa sillä välin kun Nael yritti herätellä miestä. Tämä ei kuitenkaan vironnut. Pian Misra palasi kelkan kanssa ja lapset saivat kuin saivatkin keinoteltua miehen yhteisvoimin sen päälle ja lähtivät raahaamaan tätä kohti latoa. Perille päästyään heidän täytyi hengähtää hetki ja ponnistivat sitten kaikin voimin nostaakseen miehen heinille lepäämään.
Lopulta mies makasi heinien päällä puuskuttavat lapset vierellään. Hän ei osoittanut vieläkään mitään heräämisen merkkejä. “Hän ei taida olla täältä päin, jos hän ollut myrskyssä“ Misra pohti. “Jokainen täällä tietää, miten vaarallista ulkona on liikkua sellaisella ilmalla.” Nael hymähti ja tokaisi: “On suorastaan ihme, että hän selvisi hengissä.”
Lapset istuivat hetken hiljaa katsellen muukalaista. Sitten Misra äkkiä havahtui ja huudahti: “Koulu! Olemme jo melkoisesti myöhässä!” “Mutta voimmeko jättää hänet tänne?” Nael pohti. Hetken mietittyään hän riisui takkinsa ja asetti sen miehen päälle. Misra kauhistui: “Ethän sinä voi lähteä ilman takkia! Sinähän kylmetyt ja saat flunssan!” Nael peitteli miestä heiniin sieltä, minne pieni takki ei yltänyt suojaamaan tämän jäntevää ruumista ja vastasi: “Mies tarvitsee sitä enemmän kuin minä. Ja minulla on lämpimin villapuseroni! Kyllä minä pärjään.” Nael virnisti touhunsa lomasta ja jatkoi sitten miehen peittelyä. Misra katsoi hetken veljeään hellästi ja sanoi sitten: “No, minä jätän sitten evääni!” Hän kaivoi koululaukustaan eväspussin. Nael tuijotti häntä, joten Misra puolusteli: “Hän tarvitsee niitä enemmän kuin minä. Me voimme ihan hyvin jakaa sinun evääsi.” Nael tukahdutti sisäisen nurinansa, sillä hänellä oli yleensä kotiin tullessa kiljuva nälkä, ja nyt hänen pitäisi jaksaa koko koulupäivä puolikkaalla eväsmäärällä. Mutta Nael arvasi, että miehen nälkä olisi vieläkin kovempi, kun tämä heräisi.
Kun mies oli huolellisesti peitelty ja eväspussi aseteltu hänen viereensä, lapset lähtivät yhä huolestuneina taakseen vilkuillen kouluun. Suljettuaan ladon oven he säntäsivät juoksuun. Nael huohotti juostessaan Misralle: “Ei kerrota opettajalle tästä, ei hän kuitenkaan uskoisi.“ Misra nyökkäsi sydän lämpimänä. Huono omatunto ei enää painanut häntä.

Luukku 1

Lumi tuli tänä vuonna Tuulten kaupunkiin myöhään. Ja kun se vihdoin tuli, se tuli myrskyn muodossa. Tuulten kaupungissa tuuli ei tyyntynyt koskaan, ja paikallisille opetettiin lapsesta saakka, että lumimyrsky on vaarallinen. Siksi asukkaat sulkivat ikkunanluukkunsa ja pysyttelivät visusti sisällä kuunnellen seiniä ja kattoa vasten raivoavaa tuulta, joka yritti raastaa heidän talonsa paikoiltaan.
Ulkona oli autiota. Mutta äkkiä myrskyn keskelle ilmestyi vaeltava hahmo. Rohkea muukalainen taisteli tuulta ja kasvoja piiskaavia hiutaleita vastaan. Lumi pyörteili hänen ympärillään niin, ettei hän nähnyt kuin kädenmitan eteensä. Aivan kuin hän olisi ollut yksin maailmassa, josta oli kadonnut kaikki muu paitsi tämä pieni kehä, jonka sisässä hän vaelsi.
Muukalaisen voimat alkoivat ehtyä, mutta hän jatkoi yhä sinnikkäästi. Hänen täytyi löytää suoja, joten pysähtyminen ei auttanut. Hahmo ponnisteli yhä eteenpäin ja lumimyrsky nielaisi hänet näkyvistä.

Joulukalenteri 2010

1.12.2006 aukeaa ensimmäinen luukku. Tämä tarkoittaa, että silloin alkaa 24 päivän mittainen tarina, joka jatkuu joka päivä uuden luukun auetessa. Tervetuloa mukaan seuraamaan seikkailua.