Luukku 22

Tuuli ei vieläkään lopettanut raivoamistaan. Se tahtoi väkisin kaataa jok’ikisen ulos uskaltautuneen, joten kaupungissa ei näkynyt kovinkaan paljon väkeä ulkona. Kaksi salaperäistä viittoihin kietoutunutta hahmoa kuitenkin asteli määrätietoisesti eteenpäin kadulla. Hämärä oli jo saanut voiton päivänvalosta ja pian pimeä nielaisisi kaiken sisäänsä, sillä pilvienpeittämät taivaat eivät sallineet kuun tai tähtien valon pääsyä maan kamaralle.
Salaperäiset hahmot näyttivät viimein saavuttaneen päämääränsä kadun päässä. He vilkaisivat ympärilleen tarkkailijoiden varalta ja koputtivat sitten oveen salaisen koodin. Ovi raottui hieman ja välistä kurkisti joku. Sitten uksi avautui päästäen koputtajat sisään. Sitten se jälleen nopeasti sulkeutui.
Oven avaaja oli vanhanpuoleinen, harvahampainen ja -hiuksinen mies. Toinen sisään tulleista kysyi: ”Onko hän täällä?” Mies vastasi: ”Kyllä, sain hänet kiinni nähtyäni hänet torilla ruokaa ostamassa. Seurasin häntä ja nappasin tilaisuuden tullen. Kysyjä nyökkäsi hyväksyvästi ja otti viittansa sisästä pussukan, jonka sisältöä vanha mies heti ahneesti alkoi tutkia. Mies nyökkäsi hyväksyvästi ja luovutti vaihtokauppana avaimen. Sitten samainen viitaan kietoutunut henkilö sanoi: ”Voit mennä, Brutus.” Vanha mies nyökkäsi ja lähti.
Salaperäiset muukalaiset katsoivat toisiinsa, menivät käytävän päässä olevalle ovelle ja avasivat sen saamallaan avaimella. Ovi aukesi saranat hieman vingahtaen ja paljasti näkymän sisään. Huoneessa ei ollut paljon kalustusta, ainoastaan vanha ja kulunut vuode sekä keskellä pöytä, jonka ääressä istui eteensä tuijottava mies. Hän oli Vieras. Oven avautuessa hän käänsi päätään hitaasti katsoakseen, kuka tuli. Hän ei näyttänyt yllättyneeltä.
Viittaan kietoutuneet astuivat sisään ja lukitsivat oven takanaan. Sitten he riisuivat viittansa ja tulijat paljastuivat Misran ja Naelin vanhemmiksi. Vieras katsoi heitä ilmeenkään värähtämättä. Kun he olivat astelleet pöydän luo ja istuneet häntä vastapäätä, sanoi Vieras vihdoin: ”Jotenkin arvasin, että te olitte tämän takana.” Molemmat virnistivät ilkeästi ja isä sanoi: ”Ei kai meidän pidä anteeksi pyydellä, koska et tehnyt kuten sanoimme ja lähtenyt pois. Annoimme myrskyn jälkeisen päivän armonaikaa, mutta tänään sinun olisi jo pitänyt olla tiessäsi. Ellet sitten ole päättänyt luopua uskomuksistasi ja hyväksyä Tuulten kaupungin periaatteet.” Vieras pudisti päätään irrottamatta tapansa mukaisesti hetkeksikään katsettaan Misran ja Naelin vanhemmista. Isä huokaisi ja sanoi: ”Arvelinkin niin. Te uskovaiset olette aina olleet niin sitkeästi kiinni periaatteissanne.”
Vieras katsoi heitä uteliaana. ”Ovatko Misra ja Naelkin niiden sitkeiden tapausten joukossa?” hän kysyi. Lasten vanhemmat näyttivät nyt hieman ärtyneiltä, mutta heidän ensitapaamisestaan Vieraan kanssa poiketen isäkin säilytti tällä kertaa malttinsa. Hieman nolona hän myönsi: ”No, täytyy kyllä sanoa, että olisin odottanut heidän jo antaneen periksi. Mutta luultavasti he luovuttavat kuitenkin jossain vaiheessa, kun kyllästyvät ja innostuvat jostakin muusta.” Vieras kohotti toista kulmakarvaansa. ”Näinkö uskotte?” Lasten isä näytti hämmentyvän hetkeksi, mutta nyökkäsi sitten pontevasti.
Äkkiä vieressä hiljaa istunut vaimo puhkesi ensimmäistä kertaa puhumaan Vieraan kuullen: ”Ben, älä viitsi esittää välinpitämätöntä. Tiedät itsekin, että he ovat jo pitkän aikaa olleet aivan erilaisia kuin ennen. Ja entäs nyt sitten? Eilen he julistivat, että aikovat järjestää oman joulun pidimmepä siitä tai emme ja kun annoit heille selkäsaunoja vuorotellen, alkoi toinen hoilata täyttä kurkkua joululauluja. Asia on aivan kuin tämä mies sanoi silloin ladossa: kyse ei ole pelkästä ohi menevästä leikistä vaan lapset ovat selvästi vakavasti tehneet päätöksensä eivätkä siitä hevillä luovu.”
Isä tuijotti vaimoaan suu auki ja Vieraskin näytti hieman hämmästyneeltä mutta samalla ilahtunut hymy pyrki hänen kasvoilleen. Toivuttuaan ällistyksestään Misran ja Naelin isä, Ben, tulistui ja tiuskaisi vaimolleen: ”Mitä sinä nyt menit paljastamaan tuolle asioita, jotka eivät hänelle kuulu?” Sitten hän nousi tuoliltaan niin vauhdikkaasti, että se kaatui kolahtaen lattialle. Ben harppoi huoneen ainoan ikkunan ääreen ja katseli synkkään yöhön äkämystyneenä.
Vieras naurahti hieman, jolloin äiti mulkaisi häntä ja kivahti: ”Mitä sinä naureskelet siinä?” Vieras rykäisi, muttei kyennyt kätkemään hymyään. ”En tahdo loukata, mutta on helppoa nähdä, mistä Nael on perinyt - hm - itsepäisyytensä.” Silloin äitikin hymähti ja sanoi suunnaten sanansa osittain miehelleen: ”Kyllä, heissä on kyllä samaa jääräpäisyyttä.” Hän hiljeni hetkeksi ennen kuin jatkoi: ”Mutta jokin aika sitten Naelissa tapahtui selvä muutos. Silloin, kun hän teki koulussa kiusaa laittamalla hämähäkkejä koulutoveriensa eväisiin ja lavastamalla vielä toisen pojan syylliseksi. Ensinnäkin minua ihmetytti, miksi hän ylipäätään tunnusti asian. Toisekseen… Hän oli niin nöyrä. Hän ei pistänytkään vastaan tai edes huutanut, kiljunut ja itkenyt niin kuin yleensä selkäsaunan saadessaan vaan alistui sanomatta yhtäkään vastustelevaa sanaa. Ja se minua erityisesti kosketti, kun hän pyysi meiltä anteeksi sitä, että oli ollut tuhma poika ja lupasi parantaa tapansa. Mikä kumma Naeliin on mennyt? Mikä hänet on saanut niin muuttumaan?”
Vieras hymyili ja katsoi edessään istuvaa naista, jonka silmissä kiilsivät liikutuksen kyyneleet. ”Tiedättekö, kaksi päivää ennen tunnustamistaan Nael antoi sydämensä Jeesukselle”, hän kertoi. ”Misra oli tehnyt niin hieman aiemmin ja Nael halusi saman rauhan, jonka oli nähnyt Misran saavan. Jumala on tehnyt Naelista uuden luomuksen, hän on saanut uudestisyntyä. Siksi hän on niin erilainen.” Lasten äiti tuijotti Vierasta pelästyneenä ja painoi sitten katseensa miehen kirkkaiden silmien edessä. ”Se on siis sittenkin totta”, hän kuiskasi. Vieras ei udellut vaan odotti rauhassa, että hän jatkaisi jos vain haluaisi.
Äiti alkoi kertoa: ”Kun olin lapsi, olin oikeastaan aika uskonnollinen. Kasvoin perheessä, jossa uskonasioita pidettiin paljon esillä ja kirkossa käytiin joka sunnuntai. Tullessani vanhemmaksi aloin kuitenkin omaksua sellaisia ajatuksia, että Jumalaa ei ole ja jokainen ihminen on oman onnensa seppä. Vieraannuin yhä enemmän lapsena oppimistani arvoista, kun tapasin Benin ja aloin liikkua hänen ja muiden sellaisten kanssa, jotka olivat todella jyrkästi kristinuskoa vastaan. Jossain vaiheessa virisi ajatus siitä, että hylkäisimme kaiken siihen liittyvän ja vetäytyisimme jonnekin, missä voisimme elää täysin eristyksissä tuosta yhteiskunnan joka nurkkaan päässeestä opista.
”Itse en ollut kovin innokas ajatuksen kannattaja nimenomaan taustani vuoksi. Sehän tarkoitti, että minun olisi hylättävä kaikki läheiseni ainiaaksi. Sitten äitini kuoli. Hän oli ollut leski jo monta vuotta ja nyt oli hänenkin aikansa jättää tämä maallinen elämä. Surin äidin kuolemaa ankarasti, sillä hän oli ollut minulle todella läheinen. Mieleni valtasi ahdistus siitä, että en näkisi äitiä enää, sillä olin luopunut uskostani kuolemanjälkeiseen elämään jo kauan sitten. Sisarenikin oli vieraantunut lapsena omaksumastaan uskosta, mutta äidin kuoleman jälkeen hän eräänä päivänä tuli kertomaan minulle antaneensa sydämensä Jeesukselle ja tulleensa uudeksi. Minun silmissäni hän oli heikko: hän oli epätoivossaan tarvinnut jonkinlaista jumalaa, joka auttaisi hänet surustaan. Niinpä tein päätöksen lähteä Benin mukana tänne. Luulin voivani ikuisiksi ajoiksi unohtaa Jumalan, jota olin alkanut vihata. Mutta sitten tulitte te ja tarjositte noita oppeja omille lapsilleni. Nyt en voi enää kieltää etteivätkö he olisi muuttuneet, etteikö Jeesuksessa todella olisi muuttava voima.”
Äiti nyyhkäisi. Vieras katsoi häntä vakaasti kuunneltuaan keskeyttämättä naisen kertomusta. Äiti sanoi itkuisella äänellä: ”Kaiken piti muuttua hyväksi, kun eristäydyimme tänne hyläten entisen. Aluksi se tietenkin olikin jännittävää ja olin helpottunut voidessani karistaa äidin kuoleman aiheuttaman ahdistuksen mielestäni. Mutta sitten aloin nähdä, ettei elämä ollutkaan niin ruusuista. Ben muuttui, hänestä tuli yhä herkempi suuttumaan ja väkivaltainenkin. Ei hän aina sellainen ollut, mutta ajan myötä, erityisesti lasten synnyttyä, hänestä tuli välinpitämättömämpi ja ahdistuneempi ja yhä useammin toivoin, että asiat voisivat muuttua jälleen hyviksi.”
Äiti alkoi nyyhkyttää kykenemättä enää jatkamaan. Ben seisoi yhä ikkunan luona, mutta hän oli puristanut kätensä nyrkkiin, niin että rystyset olivat vaalenneet. Vieras antoi itkevälle naiselle nenäliinan ja tämän niistettyä hän katsoi tätä lempeästi silmiin ja kysyi: ”Haluaisitko sinäkin ottaa Jeesuksen vastaan ja antaa hänen tehdä sinut uudeksi aivan kuten hän teki Misran ja Naelin?” Äiti näytti hieman pelästyneenä ja epäröi.
Silloin Ben vihdoin tuli ikkunan luota ja löi nyrkkinsä pöytään. ”Anna”, hän sanoi matalalla äänellä. ”Jos teet sen valinnan, tiedäthän mitä siitä seuraa? Sinut karkotetaan Tuulten kaupungista. Tahdotko todella tehdä sellaisen ratkaisun?” Ben katsoi vaimoaan silmiin ja tämä näki tuskan hänen silmissään. Anna käänsi katseensa pois ja sanoi: ”En tiedä, Ben. En tiedä, jaksanko tätäkään enää. Tahtoisin, että voisin muuttua paremmaksi, sillä olen ollut huono äiti ja vaimo, joka vain nalkuttaa eikä ole mihinkään tyytyväinen. Luulen, etten kestä enää. Enkä oikein voi enää kieltääkään Jumalaa.”
Hän katsoi kärsivällisenä ja hiljaisena odottavaa Vierasta silmiin ja sanoi: ”Kyllä. Kyllä minä haluaisin antaa Jeesuksen tehdä minut aivan uudeksi.” Ben iski uudelleen nyrkillään pöytää ja mutisi kirouksia. Sitten hän meni takaisin ikkunan luo ja painoi kasvonsa käsiinsä. Hänen vaimonsa katsoi häntä surullisena, mutta kääntyi sitten Vieraan puoleen, joka selitti tälle nopeasti evankeliumin sanoman. Sitten he polvistuivat lattialle ja rukoilivat Jumalaa antamaan Annan synnit anteeksi Jeesuksen veren nimessä.
Yhtäkkiä Anna alkoi nauraa. Aluksi se alkoi pienenä, mutta pian nauru suorastaan pulppusi hänestä. Silloin Ben kääntyi ikkunasta ja katsoi vaimoaan, joka näytti ihmeen kauniilta nauraessaan sydämensä pohjasta aitoa, iloista naurua. Ben ryntäsi hänen luokseen kyynelten valuessa poskilleen. ”Voi, Anna, kuinka olenkaan kaivannut kuulla sinun nauruasi! Et ole vuosiin nauranut tuota aitoa, ilon ja riemun täyttämää nauruasi, joka minut alun perin sai sinuun rakastumaan.” Anna katsoi miestään säteilevin silmin, ihmeellisen kirkkain. Hän otti miehensä kyyneleiset kasvot käsiinsä ja katsoi tätä syvälle silmiin. ”Anteeksi, Ben, kun olen tuottanut sinulle huolta ja tuskaa. Mutta näetkö? Jumala todella on olemassa ja hän otti kaiken katkeruuden ja murheen pois antaen tilalle rauhan ja ilon. Voi, Ben, toivoisin niin, että sinäkin voisit ottaa hänet vastaan!”
Ben alkoi parkua kuin pieni lapsi ja heittäytyi Annan syliin. Rauhoituttuaan hieman hän katsoi ensin vaimoaan ja sitten Vierasta. ”Kyllä”, hän sanoi. ”Aivan kuten sanoit, olen kieltäytynyt näkemästä todisteita, joita Jumala on eteeni asettanut. Olen paennut häntä liian kauan ja minusta on tullut juuri sellainen, jollaiseksi en koskaan olisi tahtonut tulla. Mutta nyt olen umpikujassa ja ainut mahdollisuus on nöyrtyä ja myöntää olleeni väärässä. Joten kyllä, minäkin haluan ottaa hänet vastaan.”
Niinpä pienessä, karussa huoneessa saatiin kokea suunnatonta iloa sinä iltana. Benkin rukoili Vieraan kanssa rukouksen, joka muutti hänen elämänsä suunnan. Ja arvaatte varmaan, että suurin ilo syntyi, kun Ben ja Anna tulivat kotiin Vieras mukanaan. Misra ja Nael olivat olleet huolesta suunniltaan ja rukoilleet koko illan, ja nyt he saivat nähdä paljon suuremman rukousvastauksen kuin olivat osanneet edes toivoa.

Luukku 21

Lapset elättelivät seuraavanakin päivänä yhä toivoa Vieraan paluusta ladolle. He eivät kuitenkaan viitsineet pinnata toista kertaa, sillä selitys myrskyn tuhoissa tarvittavasta korjausavusta ei olisi ollut enää uskottava. Kuitenkin heti koulun loputtua lapset lähtivät ladolle niin nopeasti kuin vain lyhyillä jaloillaan pääsivät. Sää oli yhä tuulinen, mutta parempi kuin edellisenä päivänä.
Lasten sydämet jyskyttivät jälleen, kun he työnsivät ladon oven auki. Sisällä ei kuitenkaan ollut ketään ja pettymys valtasi toistamiseen lasten mielet. He kuitenkin päättivät odottaa tänäänkin jonkin aikaa ennen kuin lähtivät kotiin. Nael käveli edestakaisin hermostuneena. “Ei kai Vieras todella ole voinut lähteä?” hän pohti. “Hän ei vaikuta sellaiselta ihmiseltä, joka säikähtäisi niin vähästä ja pötkisi pakoon. Kyllä kai hän olisi jonkinlaisen merkin itsestään jättänyt.”
Naelin jatkaessa levotonta tallustamistaan Misra istui apeana Vieraan paikalle. Painauma oli hänelle hieman liian suuri. Ikävä tulvahti hänen pieneen sydämeensä. “Niin”, tyttö sanoi. “En minäkään uskoisi, että Vieras lähtisi noin vain hyvästelemättä. Mutta missä hän voisi olla, jos häntä ei näkynyt kaupungissa eikä hän tullut tännekään?” “En tiedä”, vastasi Nael. “Mutta voisiko olla, että meiltä on jäänyt jotain huomaamatta?”
Misra kellahti huokaisten selälleen heiniin. “Mitä muka?” hän ihmetteli. “Ainoa asia, mikä meitä yhdistää on tämä lato.” Nael napsautti sormiaan. “Siinä se!” hän huudahti. “Ehkä hän on jättänyt tänne jonkinlaisen merkin, joka kertoo, missä hän on!” Misra kohotti hieman päätään heinistä nähdäkseen Naelin, joka oli viimein pysähtynyt harpottuaan edestakaisin. Hän kysyi: “Eivätkö äiti ja isä olisi huomanneet, jos täällä olisi jokin sellainen merkki? He ovat selvästi käyneet täällä eilen, sillä näithän kahdet tänne johtaneet jäljet ja isän vihaisen katseen tänä aamuna. Hän ei selvästikään pitänyt siitä, että olimme käyneet täällä eilen.” Nael ei kuitenkaan välittänyt Misran huomautuksesta vaan alkoi tutkia latoa. “Täällä on oltava jotain, mitä he eivät ole huomanneet.”
Misra huokaisi ja päätti auttaa Naelia. Saattoihan asia olla juuri niin kuin isoveli sanoi. Niinpä hän tuki itseään käsillään noustakseen istualleen. Silloin hänen kätensä osui johonkin heinien seassa. Kummastuneena hän siirsi heiniä ja hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä. “Nael!” hän huusi. “Tule äkkiä tänne!” Nael, joka oli juuri kavunnut tutkimaan kattoparruja, hyppäsi heti alas pehmeisiin heiniin ja riensi Misran luo. Misra näytti mitä oli löytänyt. Se oli Vieraan Raamattu.
“Taisit sittenkin olla oikeassa”, Misra kuiskasi. “Vieras välittää Raamatustaan niin paljon, ettei olisi jättänyt sitä tänne vahingossa.” Nael nyökkäsi ja otti varovasti paksun, nahkakantisen kirjan heinistä ikään kuin olisi pelännyt sen katoavan Vieraan tavoin. Hän avasi sen. Ensimmäisellä sivulla luki ‘Pyhä Raamattu’. Nael lehteili sivuja epätietoisen näköisenä, sillä vaikka Vieras oli lukenut heille Raamattua, eivät lapset oikeastaan tienneet siitä paljoakaan. He katselivat sisällysluetteloa. “Onpas siinä paljon kirjoja”, Misra ihmetteli. “Mistä meidän oikein pitäisi aloittaa lukeminen?” “Alusta kai, niin kuin kirjat yleensäkin”, Nael vastasi.
Niinpä hän käänsi sivua. Siinä luki vain ‘Vanha testamentti’. “Mitähän tuo tarkoittaa?” Misra hämmästeli jälleen. Nael käänsi jälleen sivua ja lapset alkoivat lukea. Pian Nael huudahti: “Tämähän on se kohta, jonka Vieras luki meille aivan ensimmäiseksi Raamatusta!” “Niin on”, huomasi Misrakin. “Mutta minä ihmettelen, pitääkö meidän todella aloittaa aivan alusta. Vierashan luki suurimman osan kohdista kirjan keski- ja loppuvaiheilta.”
Misra otti Raamatun Naelilta ja koetti matkia Vieraan tapaa selailla sitä. Hän käänsi kirjan sivut keskivaiheille. Lapset kumartuivat lukemaan ladon himmeässä valossa. Nael luki ääneen, sillä hän luki paremmin kuin Misra: “Voi! Miten yksin onkaan nyt kaupunki, ennen niin täynnä väkeä! Kansojen valtiatar on kuin leski. Maitten ruhtinatar tekee orjan työtä.” Lapset katsoivat hetken hiljaa toisiaan, kunnes Misra tokaisi: “Minä en kyllä ymmärtänyt tuosta sanaakaan!” “En minäkään”, myönsi Nael.
Nyt oli Naelin vuoro koettaa. Hän käänsi Raamatun sivut kirjan loppupuolelle. Sivun ensimmäiset sanat hän luki ääneen: “Mutta Saul tahtoi tuhota seurakunnan. Hän kulki talosta taloon, raastoi miehet ja naiset ulos ja toimitti heidät vankilaan.” Jälleen he katsoivat toisiaan ihmeissään. “Eihän tästä saa mitään tolkkua”, Nael sanoi ja paukautti Raamatun kiinni.
Silloin sen välistä lennähti pieni lappunen, jota he eivät olleet huomanneet. Misra otti sen kiinni, taitteli sen auki ja kalpeni. “Tämä on viesti Vieraalta!” hän huudahti. Nael nappasi kirjeen Misran kädestä ja luki ääneen: “Misra ja Nael, toivon, että Jumala johdattaisi teidät löytämään tämän Raamatun eikä antaisi sen joutua käsiin, jotka tuhoaisivat sen. Lukekaa sitä aina tuntiessanne olevanne eksyksissä, sillä Raamattu on Jumalan sanaa ja eräässä psalmissa (katsokaa sisällysluetteloa, niin löydätte psalmien kirjan) sanotaan: ‘Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani.’ Raamatun sana siis johdattaa teitä lampun tavoin ja valaisee tienne, kun ette tiedä minne mennä tässä pimeässä maailmassa. Olkaa kuitenkin varovaisia, ettei tätä kirjaa oteta teiltä pois.
“Aloittakaa lukeminen Uuden testamentin puolelta Johanneksen evankeliumista (voitte jälleen katsoa sisällysluettelosta, missä se on). Siinä kerrotaan, mitä Jeesus teki. Sen jälkeen jatkakaa kirjeeseen Roomalaisille ja siitä voitte jatkaa vaikkapa järjestyksessä. Ette ehkä ymmärrä kaikkea, mutta ei se mitään. Rukoilkaa ennen lukemisen aloittamista, että Jumala avaisi Raamatun sanomaa teille.
“Lukekaa mahdollisimman usein, sillä siten voitte oppia lisää Jeesuksesta ja kristityn elämästä. Ja muistakaa aina, että rukous on suunnaton voimavara. Luottakaa siihen, että Jumala on kanssanne aina älkääkä antako periksi, vaikka maailma onkin teitä vastaan. Jeesus sanoo: ‘Jos maailma vihaa teitä, muistakaa, että ennen teitä se on vihannut minua. Jos te kuuluisitte tähän maailmaan, se rakastaisi teitä, omiaan. Mutta te ette kuulu maailmaan, koska minä olen teidät siitä omikseni valinnut, ja siksi maailma vihaa teitä.’ Joh. 15:18-19. Teidän ei kuitenkaan tarvitse pelätä, sillä Jumala on teidän kanssanne eikä koskaan hylkää teitä. Kaikkea hyvää ja siunausta, terveisin Vieras.”
Kun Nael lopetti lukemisen, olivat molemmat hiljaa. Misran silmistä alkoivat vuotaa kyyneleet. ”Vaikuttaa siltä, ettemme näe häntä enää”, hän nyyhkytti. Naelkin nieleskeli, mutta yritti näyttää urhealta. ”Sellaisen kuvan minäkin sain”, hän kuiskasi karheasti. ”Mutta ollaan kiitollisia siitä, mitä hän meille antoi ja että hän jätti Raamattunsa meille.” Misra hyökkäsi parkuen Naelin syliin. Nael rutisti häntä kovaa eikä voinut enää pidättää omia silmiäänkään vettymästä. Siinä he istuivat niin kauan kuin kyyneleitä riitti.
Lopulta Nael irrotti Misran kädet hellästi ympäriltään. ”Meidän täytyy lähteä kotiin, etteivät isä ja äiti suutu”, hän sanoi. Misra pyyhki silmänsä kuiviksi ja nyökkäsi. Hän otti nenäliinansa ja niisti kovaäänisesti. Nael taitteli kirjeen kasaan laittaen sen takaisin Raamatun väliin. Sitten hän tunki kirjan laukkunsa pohjalle, jotta sitä ei huomattaisi.
Lasten kävellessä kotiin tuuli kuivasi viimeisetkin itkun jäljet heidän kasvoiltaan. Heidän välillään vallitsi hiljaisuus. Sitten Nael äkkiä sanoi: ”Misra, emmekö me voisi viettää joulua, vaikkei Vieras olekaan kanssamme?” Misra katsoi veljeään hämmästyneenä ja ihmetteli: ”Mutta kuinka me osaamme? Vierashan ei ehtinyt opettaa meille kaikkea. Sitä paitsi olemme kotiarestissa, joten miten joulun viettäminen voisi olla mahdollista?” ”No, Vierashan nimenomaan korosti meille, että tärkeintä joulussa on muistella Jeesuksen syntymää”, Nael perusteli. ”Joten ei joulun viettämisen pitäisi olla vaikeaa. Ja opettihan Vieras meille yhtä ja toista, ja sen, mitä hän ei ehtinyt opettaa, keksimme itse. Keksimme itse omat jouluperinteemme.”
Misrakin alkoi innostua. ”Kyllähän se voisi onnistuakin. Mutta entä isä ja äiti? Mitä jos he käskevät meitä lopettamaan?” Nael mietti asiaa ja vastasi sitten: ”No, mitä he meille voivat? He voivat antaa meille selkään, mutta eivät he voi estää meitä ajattelemasta Jeesusta.” Misra nyökkäili. ”Kyllä, ei anneta heidän estää omaa jouluamme. Niin kuin Vieras meille kirjoitti, että maailma saattaa olla meitä vastaan, mutta Jeesus on meidän puolellamme.” Jälleen innosta hehkuen lapset riensivät kotiin.

Luukku 20

Hämärän laskeuduttua tuulen kahleet viimein irtosivat ja taivaan luukut aukesivat laskien lumivarastonsa leijailemaan alas. Nousi talven toinen lumimyrsky. Ikkunaluukut oli jälleen suljettu tiukasti ja kaikki olivat vetäytyneet sisälle suojaan. Tällä kertaa ei ainoatakaan sielua nähty ulkosalla.
Aamuyöllä myrskyn selkä viimein taittui ja vähitellen tuulen raivo alkoi laantua. Päivän valjetessa tuuleskeli yhä navakasti, mutta vaara oli ohi ja Tuulten kaupungin asukkaat uskaltautuivat ulos. Pahimpia tuhoja alettiin korjata heti, mutta pienemmät jätettiin sikseen kunnes tuuli talttuisi vielä sen verran, että korjaustyöt sujuisivat ilman lumiryöppyjä, joita se viskoi yhtenään ihmisten naamaan.
Lapsetkin lähtivät sinä aamuna kouluun normaalisti. Misra ja Nael olivat molemmat väsyneitä, sillä ulkona raivoava myrsky ja huoli Vieraasta olivat valvottaneet heitä. He eivät tienneet tarkkaan, mitä heidän isänsä oli tälle sanonut, mutta kotiin tultuaan hän oli kieltänyt heitä jyrkästi enää koskaan tapaamasta muukalaista.
Erityisesti Misra oli kovin pahoillaan, sillä juuri hän oli vahingossa vanhempiensa kuullen sanonut jotain jouluun liittyvää, jotain pientä ja merkityksetöntä, mutta riittävää epäilysten herättämiseen. Vanhemmat olivat hätkähtäneet ja vaatineet heti Misraa kertomaan, mistä oli kuullut joulusta. Lasten oli täytynyt kertoa Vieraasta ja siitä, mitä tämä oli heille opettanut. Rohkeasti he olivat kertoneet uskostaan. Molempien kasvoilla komeili nyt mustelmien sarja, mutta lapset eivät katuneet lainkaan.
Misra ja Nael olivat kuitenkin huolestuneempia siitä, mitä isä oli mahtanut Vieraalle tehdä. He pahoin pelkäsivät, että asian paljastuminen tiesi loppua heidän omalle joululleen. Kieriskellessään unettomina sängyssään lapset olivat kuitenkin päättäneet uhmata vanhempiaan ja etsiä Vieraan käsiinsä.
Koulupäivä kului hitaasti. Erityisesti Naelille se oli silkkaa piinaa, sillä odotuksen tuskan lisäksi hän joutui kärsimään Rhesin jatkuvasta härnäyksestä. Poika ei näet ollut pitänyt Naelin suhtautumisesta kostoiskuun vaan vaati saada Naelin todella kärsimään. Nael yritti parhaansa mukaan pitää mielessään sen, mitä Vieras oli opettanut ja rukoilla, mutta se oli vaikeaa nyt, kun hän ei tiennyt, missä Vieras oli, eikä hän ehkä saisi tällä kertaa kertoa tälle iloisena, kuinka oli kestänyt Rhesin pilkan.
Niinpä Nael välillä murtuikin ja ärähti Rhesille takaisin. Tämä tietenkin vain antoi Rhesille tyydytystä nähdessään, että hänen kiusansa alkoi viimein upota. Lopulta Nael ei enää kestänyt vaan meni Misran luo ja ehdotti: “Eiköhän lintsata loppupäivä ja mennä etsimään Vierasta? Silloin kerran, kun pinnasin ja menin ladolle mäkeä laskemaan, hän tuli sinne näihin aikoihin. Ehkä hän on nytkin siellä?” Ehdotus oli houkutteleva, mutta silti Misra epäröi ja esteli: “Mutta onko ihan oikein pinnata? Emmekö voisi odottaa, että koulu loppuu? Eihän tässä ole enää kuin muutama oppituntikaan jäljellä.” Nael kuitenkin sanoi, ettei kestänyt olla koulussa enää hetkeäkään ja sitä paitsi heidän pitäisi palata koulun jälkeen mahdollisimman pian kotiin, etteivät äiti ja isä suuttuisi, eivätkä he voisi mennä ladolle normaaliinkaan tapaamisaikaan, sillä he olivat kotiarestissa. “Ja onhan tässä hyvä tarkoitus kuitenkin kyseessä”, Nael perusteli.
Misra taipui, sillä oikeasti hänkin paloi uteliaisuudesta ja halusta lähteä ladolle katsomaan, olisiko Vieras siellä. Niinpä lapset lähtivät matkaan. Ladolle johtava polku oli lähes kokonaan kadonnut näkyvistä myrskyn täytettyä sen lumella. Niinpä lapset joutuivat kahlaamaan puolisääreen ulottuvassa hangessa ja lisäksi taivaltamaan vastatuuleen, mikä hieman hidasti matkantekoa. Lopulta he kuitenkin saavuttivat ladon ja molempien sydän pamppaili villisti. He seisahtuivat oven eteen ja katsoivat toisiaan nyökäten samalla rohkaisevasti. Sitten Nael työnsi narisevan oven auki.
Sisällä ei ollut ketään. Misra ja Nael menivät sisään. Lato tuntui kolkolta ja yksinäiseltä, kun Vieraan tuoma lyhty valaissut sitä. Tuuli ujelsi seinissä ja tuntui yrittävän repiä koko rakennuksen juuriltaan. Ainoastaan kolme painaumaa heinissä oli muistuttamassa kolmikon yhteisistä hetkistä ladossa. Apeina lapset istuivat tutuille paikoilleen ja katsoivat tyhjää paikkaa heitä vastapäätä, jonka Nael oli ainoastaan kerran Vieraan tapaamisen jälkeen nähnyt tyhjänä.
“Ehkä hän tulee vielä; ehkä hän ei halua ottaa sitä riskiä, että paljastuu ja siksi tulee vasta koulun loppumisen aikaan”, Misra ehdotti toiveikkaana. Niinpä lapset jäivät istumaan odottaen, että Vieras tulisi. Aika kului hitaasti ja minuutit tuntuivat tunneilta. Vierasta ei näkynyt. Sinnikkäästi lapset kuitenkin elättelivät toivoa siitä, että hän kuitenkin tulisi.
Kun oli kulunut puoli tuntia, vaipui Nael huokaisten selälleen heiniä vasten. “Missä hän voi olla?” hän sanoi. “Hän ei koskaan kertonut, mistä oli löytänyt majapaikkansa.” “Ehkä meidän pitäisi lähteä kaupunkiin etsimään?” ehdotti Misra. “Äh, hänhän voi tulla tänne sillä aikaa”, vastasi Nael. “Tämä on ainoa linkkimme häneen, muuta ei ole.” “No, entä jos toinen meistä lähtisi kaupunkiin ja toinen odottaisi täällä?” jatkoi Misra ehdotteluaan. Nael nousi istualleen ja hihkaisi: “Hei, sehän on hyvä idea! Jää sinä tänne, niin minä lähden kaupunkiin.” Niinpä Misra jäi latoon ja Nael lähti taivaltamaan takaisin tulojälkiään pitkin.
Misra tunsi olonsa yksinäiseksi tyhjässä ladossa. Tuulen ulina kuulosti karmaisevalta ja sisällä oli melko hämärääkin, kun valoa tihkui ainoastaan seinien raoista. Vierasta ei vieläkään näkynyt. Aivan kuin koko mies olisikin ollut vain unta ja nyt he olivat heränneet huomaamaan, että kaikki heidän oppimansa olikin vain harhaa. Misra ravisti päätään yrittäen karistaa siten nämä ajatukset mielestään. Ei, kyllä se kaikki oli oikeasti tapahtunut. Uhmakkaasti Misra alkoi laulaa: “En etsi valtaa loistoa…” Hänen hento äänensä ei onnistunut karkottamaan tyhjää tunnelmaa ladosta. Kuinka erilaista kaikki olikaan ollut silloin, kun Vieras oli vahvalla, matalalla äänellään laulanut tuota samaa laulua. Se oli lumonnut lapset kuuntelemaan ja tunnelma oli ollut kaunis ja harras, täysin toisenlainen kuin nyt.
Misra mietti, mitä Vieras olisi hänelle sanonut, jos olisi ollut hänen kanssaan siinä. Kenties hän olisi yhtynyt lauluun ja karkottanut kaiken yksinäisyydentunteen. Sitten Misra keksi sen, totta kai! Vieras olisi tietenkin kehottanut häntä rukoilemaan: sanonut, ettei hän koskaan olisi yksin, vaan Jeesus olisi aina hänen kanssaan. Niinpä Misra polvistui ja rukoili. Enää hän ei tuntenut oloaan niin hylätyksi. Mutta kuitenkin hän kaipasi Vieraan olemusta, tämän tarinoita, tämän ääntä ja kaikkia niitä hetkiä, joita he olivat yhdessä viettäneet.
Äkkiä ladon ovi aukesi. Misra katsoi jännittyneenä ovelle ja kohtasi yhtä jännittyneen silmäparin, joka kuului Naelille. Molemmat pettyivät, vaikka Misra olikin iloinen veljen paluusta. Nael huokaisi raskaasti ja sanoi: “Ei jälkeäkään koko miehestä! Hän on kadonnut kuin tuhka tuuleen.” Misra pelästyi: “Luuletko, että hän on todella lähtenyt?” Nael kohautti olkapäitään eikä sanonut mitään. Siinä he istuvat hetken hiljaa apein mielin.
Lopulta Misra sanoi: “Tiedätkö mitä Nael? Luulen, että juuri tällaisessa tilanteessa Vieras kehottaisi meitä rukoilemaan. Muistathan sen yhden raamatunkohdan, jonka hän mainitsi; sen, että jos kaksi tai kolme on hänen nimessään koolla, hän on heidän keskellään. Ja meitähän on kaksi…” Nael katsoi sisartaan ja vastasi: “Minulle tuli aivan sama asia mieleen”. Niinpä sisarukset polvistuivat yhdessä ja rukoilivat Vieraan, toistensa ja vanhempiensa puolesta.
Lattialta noustuaan he odottivat vielä vähän aikaa, mutta Vieras ei vieläkään tullut. Nälkä kurni jo lasten mahassa ja he tiesivät, etteivät voisi olla enää kauaa poissa kotoa herättämättä epäilyksiä. Lopulta Nael huokaisi: “Kyllä meidän on lähdettävä nyt kotiin. En haluaisi lähteä, mutta toisaalta en haluaisi myöskään, että Vieraan ehkä viimein tullessa äiti ja isä marssisivat sisään.” Misra nyökkäsi. He nousivat hitaasti ja kulkivat viivytellen ovelle, sillä eihän sitä tiennyt, vaikka Vieras tulisi aivan sen jälkeen, kun he olivat lähteneet.
Lopulta heidän oli kuitenkin todella lähdettävä, mutta mennessään he heittelivät yhä katseita latoon. Nael mutisi: “Kuuleekohan Jumala oikeasti meidän rukouksemme? Kun Vieras ei sittenkään tullut ja tilanne vaikuttaa muutenkin todella epätoivoiselta.” Misra kuitenkin sanoi reippaasti: “Varmasti hän kuulee, kun on niin luvannut! Muistathan, mitä Vieras sanoi silloin, kun mietimme, pitäisikö meidän kertoa äidille ja isälle vai ei. Että toivosta ei pidä luopua ja että Jumala ei aina vastaa juuri sillä tavalla kuin odotamme. Meidän pitää vain jatkaa rukoilemista sinnikkäästi.” Nael hymyili ja sanoi puolestaan: “Olet oikeassa. ‘Ahdingossa olkaa kestäviä’, vai miten se raamatunkohta menikään.”
Hieman paremmilla mielin lapset jatkoivat matkaansa kohti kotia.

Luukku 19

Lunta todellakin tuli ja tuuli yltyi niin, että se enteili jo talven toista lumimyrskyä. Silti Vieras istui ladossa edessään neljä sytyttämätöntä kynttilää. Alkoi olla jo myöhä, mutta lapsia ei näkynyt. Vieras kuittenkin jatkoi kärsivällistä odotustaan, sillä lapset olivat ennenkin tulleet myöhässä.
Viimein ladon ovi avautuikin hirvittävästi naristen. Ovesta ei kuitenkaan astunut Misra ja Nael, vaan sieltä kurkisti vihamieliset kasvot, jotka kuuluivat aikuiselle. Vieraan ilme ei kuitenkaan värähtänytkään. Tulija paiskasi oven auki ja astui sisään. Hänen jäljessään tuli hieman varovaisemmin nainen, jonka kasvoille levisi myöskin suuttumus nähdessään Vieraan.
Ovi jäi selkosen selälleen tulijoiden marssiessa sisään. Ensin tullut mies asteli suoraan Vieraan luo ja löi. Vieras hieroi leukaperäänsä, mutta ei sanonut mitään. Katsoi vain tulijoita vakaasti silmiin. Mies huohotti hurjistuneena ja nainen seisoi kädet puuskassa taempana, mutta hänestä erottui myös säikähdys miehen reaktion puolesta.
Viimein mies alkoi puhua, tai pikemminkin huutaa: “Vai sinä täällä olet meidän omassa ladossamme syöttänyt lapsillemme kaikenmoista soopaa!” Vieras katsoi miestä silmiin ja sanoi: “Misran ja Naelin vanhemmat, otaksun?” Mies menetti jälleen malttinsa ja löi Vierasta uudemman kerran, tällä kertaa kovempaa. Vieras horjahti hieman, muttei taaskaan reagoinut koko asiaan muutoin kuin hieromalla lyöntikohtaa.
Vieras käänsi katseensa sinnikkäästi takaisin miehen silmiin. He mittelivät katseillaan ja lopulta mies, Misran ja Naelin isä, alkoi jälleen raivota: “Teillä ei ole oikeutta tulla tänne kertomaan satuja, joihin ymmärtämättömät lapset uskovat sinisilmäisesti! Ja vielä omaan latoomme! Ja juuri niitä asioita, joista me luulimme sanoutuneemme täysin irti!”
Vieras katsoi isää kiinteästi: “Te siis olette tietoisia kristinuskon sanomasta”, hän totesi. “Mietinkin, oletteko vai ette. Minua taas kiinnostaisi tietää, millä oikeudella te haluatte estää lapsianne kuulemasta tätäkin puolta ja mahdollisuutta asiasta ja kieltää heiltä mahdollisuuden valita itse, mihin tahtovat uskoa?” Lasten isä näytti hämmentyvän kysymyksestä hetkeksi, mutta huusi sitten: “Mutta teillä ei ole oikeutta tulla aivopesemään lapsiamme uskomaan johonkin sellaiseen, mitä ei ole!” Vieras vastasi: “Miksei minulla ole siihen oikeutta? Sanotte, että olen aivopessyt heidät, mutta epäilen kuka heitä tässä on aivopessyt. Minun mielestäni jokaisella on oikeus kuulla toinenkin puoli asiasta, sillä kristinuskon sanomaa ei voi todistaa vääräksi.”
Misran ja Naelin isä suorastaan kiehui kuullessaan Vieraan vastauksen ja hän olisi selvästi mielellään löylyttänyt häntä mielestään julkeasti tuijottavaa miestä, mutta hillitsi itsensä ja jupisi yhteen puristettujen hampaiden välistä: “Me päädyimme siihen ratkaisuun, että kaikki se kristillinen touhotus on silkkaa valetta. Siksi tahdoimme sanoutua siitä täysin irti emmekä halunneet enää koskaan kuulla tuota valheen sanomaa. Niinpä kokosimme joukkomme ja vetäydyimme syrjään perustaen kaupungin, jossa voimme elää täysin vapaana tuosta hapatuksesta.”
Vieras katsoi Misran ja Naelin isää yhä silmiin. Hän virkkoi: “Jos asia olisi niin päin, että joukko kristittyjä olisi vetäytynyt täysin eristyksiin, olisitte varmaankin sitä mieltä, että heidän tulisi kuulla sekin puoli, että he saattavat olla väärässä. Samoin mielestäni näillä lapsilla on oikeus kuulla evankeliumin sanoma ja tehdä oma päätöksensä. En minä ole heitä mihinkään pakottanut, vaan he itse ovat tehneet ratkaisun kääntyä Jumalan puoleen.”
Isä värähti kuullessaan tuon sanan, josta oli vaiennut niin kauan ja huusi Vieraalle vastauksensa: “Valhetta! Silkkaa aivopesua! Lapset ovat liian pieniä tekemään päätöksensä. He kuvittelevat, että se on vain hauskaa leikkiä, eivätkä ymmärrä siitä mitään. He omaksuvat mitä vain, jos tarpeeksi jännittävästi kertoo. Erityisesti Misra on vielä aivan liian nuori tekemään tuollaisia ratkaisuja.”
Vieras nojautui eteenpäin irrottamatta hetkeksikään katsettaan Misran ja Naelin isän silmistä. “Todellako?” hän sanoi. “Rohkenen olla eri mieltä. Olette kasvattaneet lapsenne pienestä pitäen uskomaan toisin, ja silti he päättivät ottaa Jeesuksen vastaan. Lapsilla on enemmän ymmärrystä kuin oletattekaan. Ehkä he ovat vielä hieman kypsymättömiä, mutta jos heille ei tarjota tasapuolisesti molempia vaihtoehtoja, miten he voivat tehdä päätöksen, johon ei ole vaikuttanut jompikumpi tekijä enemmän?”
Silloin isä menetti loputkin malttinsa rippeet ja karjui: “Se toinen vaihtoehto ei ole varteenotettava! Jumalaa ei ole olemassa!” Vieras ei vieläkään hellittänyt katsettaan miehestä. “Kuinka voitte olla niin varma? Ette voi todistaa etteikö häntä olisi.” “Ette tekään voi todistaa mitään sen paremmin”, väitti lasten isä vastaan. Vieraan suupielet kohosivat tuohon hänelle ominaiseen salaperäiseen hymyyn, jonka isä tulkitsi ivalliseksi. “Todisteita kyllä on, mutta te ette vain suostu näkemään niitä”, hän virkkoi.
Misran ja Naelin isä ei jaksanut enää väittää vastaan asiassa, joka oli hänen mielestään merkityksetön. “Jumalaa ei ole ja sillä selvä. Jos ette suostu uskomaan tätä tosiasiaa, ette ole tervetullut kaupunkiimme. Pyydänkin siis, että lähdette heti, ettekä näytä naamaanne enää täällä ja etenkään tässä ladossa.” Mies kumartui lähemmäs Vierasta ja tuijotti tätä uhkaavasti suoraan silmiin sanoen hitaasti matalalla äänellä: “Ja jos sanotte sanankin, tai edes näyttäydytte, lapsilleni, tulen ja revin teiltä silmät päästä. Onko selvä?” Vieras ei vastannut, minkä isä tulkitsi tarpeeksi myöntäväksi. Sitten tämä kääntyi kannoillaan ja lähti avonaisesta ovesta ulkona yltyvään tuiskuun.
Misran ja Naelin äiti ei ollut sanonut koko aikana mitään, mutta ennen lähtöään hän katsoi silmät vihasta leimuten Vierasta ja sylkäisi tämän jalkojen juureen. Sitten hän seurasi miestään ulos ja paiskasi oven kiinni jäljessään. Vieras jäi vielä istumaan latoon ja käänsi huokaisten kasvonsa kohti kattoa. Ne olivat surun vääristämät. “Voi, Herra”, hän kuiskasi, risti kätensä ja painoi päänsä. Siinä hän istui pitkän aikaa.

Luukku 18

Yöllä oli satanut tuoretta lunta, joka oli niin pehmeää, että siihen olisi halunnut upottaa päänsä ellei se olisi ollut niin kylmää. Lumi vain pöllysi, kun Misra ja Nael juoksivat kilpaa ladolle. Nael olisi pitkäkoipisena voittanut helposti, mutta teeskenteli uupuvansa loppumatkasta, niin että Misra ehti ensiksi. Nael vain hymyili ja onnitteli ilkkuvaa sisartaan.
Ladossa Vieras jälleen istui odottamassa ja tyhjät painaumat heinissäkin vartosivat jo lasten paluuta. Pian ne saivatkin neljän pakaran verran täytettä. Nael toitotti heti istuuduttuaan: “Nyt se on tapahtunut!” Vieras ihmetteli: “Niin mikä?” “No, se tietenkin, että Rhes ja kumppanit laittoivat suunnitelmansa tänään käytäntöön”, Nael vastasi kuin se olisi täysin itsestään selvää. “Täytyy kyllä sanoa, että vaikka he pitkään sitä tuntuivat pohtivan, ei heidän kostojuonensa ollut mikään maailman nerokkain.” “Kerro, toki, mitä tapahtui”, Vieras kehotti.
Niinpä Nael alkoi kertoa: “Se tapahtui erään välitunnin jälkeen. Ärjyvät Lumileopardit, siis lumipallosodan joukkueemme, oli saanut suuren taisteluvoiton Huutavista Hirviökukoista. Niinpä juhlimme vieläkin voittoamme tullessamme luokkaan ja olimme oikein iloisella mielellä. En siis sillä hetkellä edes muistanut Rhesiä.
“Opettajatar tuli luokkaan vaatien hiljaisuutta ja niinpä meidän piti hiljetä, sillä opettajatar on niin ankara, että hän laittaa pienestäkin sihahduksesta nurkkaan. Hän alkoi pitää laskennon tuntia ja koko luokka voihkaisi yhteen ääneen, kun hän piti pistokokeet. Opettajattaren jaettua paperit aloimme tietenkin heti kuumeisesti laskea ja opettajatar istuutui tyytyväisen näköisenä tuoliinsa, sillä hänelle ei ole mikään mieluisampaa kuin pistokokeiden pitäminen.
“Mutta silloin opettajatar äkkiä kiljaisikin ja kaikkien päät kohosivat paperin äärestä katsomaan häntä. Opettajatar hieroi takamustaan ja nosti tuolilta ylös nastan. Hän näytti vimmastuneelta ja sanoi kauhistuttavalla äänellä: ‘Kuka on syypää tähän? Vanha vitsi, täytyy sanoa.’ Luokka oli hetkisen aivan hiljainen, mutta sitten eräs poika ponnahti käsi pystyssä ylös ja huusi: ‘Opettajatar! Minä näin Naelin laittavan nastan tuolillenne!’ Katsahdin poikaan hämmästyneenä ja tunnistin hänet erääksi Rhesin ystäväksi.
“Nael”, opettajatar sanoi hirvittävällä äänellä Puolustauduin tietenkin ja sanoin, etten ollut tehnyt sitä. Opettajatar käski minun tyhjentää taskuni ja voitonriemuisena tein niin, sillä tiesin, ettei heillä olisi minua vastaan mitään todisteita. Mutta yllättäen löysinkin housujeni taskuista paketillisen nastoja. Olin aivan ällistynyt, enkä vieläkään voi ymmärtää, miten kummassa he olivat saaneet paketin keploteltua taskuuni.
“Opettajatar näytti hyvin vihaiselta ja määräsi: ‘Tästä hyvästä saat seisoa nurkassa puoli tuntia ja vielä puoli tuntia lisää siitä, että rikoit lupauksesi olla tekemättä enää kolttosia.’ Eipä siinä muu auttanut kuin tehdä niin. Opettaja käski muita jatkamaan pistokokeen tekemistä. Nurkkaan mennessäni katsoin vielä murhaavasti Rhesiä, joka virnuili minulle voitonriemuisesti. Se sai minut lähestulkoon kiehumaan kiukusta, hyvä ettei korvistani noussut höyryä.
“Nurkkaan joutuminen oli kuitenkin tavallaan onnenpotku, koska sain aikaa rauhoittua sen sijaan, että olisin tehnyt jotain typerää. Aluksi se vanha Nael teki tuloaan takaisin ja keksin monta kostoiskua, joilla voisin nöyryyttää Rhesiä kaikkien edessä. Vähitellen kiukkuni alkoi kuitenkin laantua ja mieleeni muistui, miten pahalta oli tuntunut nähdä Rhesin surkeana loittoneva selkä sinä päivänä, kun lavastin hänet syylliseksi hämähäkkijupakkaan. Sitten muistin vielä, mitä opetit siitä Raamatunkohdasta, että jos joku lyö poskelle, niin pitää kääntää toinenkin poski ja että pahaan täytyy vastata hyvällä. Nämä mietteet saivat minut tyyntymään kokonaan ja loppuaika nurkassa kului hitaasti, mutta ilman vihamielisiä ja kostonhimoisia ajatuksia.
“Koska en ollut tehnyt pistokoetta loppuun, minun piti tehdä se nurkassa seisomiseni jälkeen. Luulenpa, että opettajatar ei anna minulle siitä kovin hyvää arvosanaa sen jälkeen, mitä luuli minun tehneen. Niinpä pääsin seuraavan kerran ulos vasta koulun päätyttyä ja sillä välitunnilla, jolla kokeen tein, olivat Ärjyvät Lumileopardit kärsineet tappion. Se sai koko joukkueen alakuloiseksi mukaan lukien minut.
“Koulun jälkeen Rhes tovereineen odotti minua ovensuussa. He eivät edes teeskennelleet viatonta, vaan Rhes kysyi suoraan: ‘No, miltä tuntui olla syntipukkina?’ Tunsin omantunnon piston ja vastasin: ’Eihän se todellakaan mukavaa ollut, mutta en halua kantaa siitä teille kaunaa ja toivoisin, että antaisitte minullekin anteeksi tekoni.’ Sitten lähdin ja Rhes ystävineen jäi ällistyneenä katsomaan perääni, sillä selvästi he olivat odottaneet toisenlaista reaktiota.”
Vieras hymyili Naelille ja sanoi: “Hyvin tehty, Nael. Hienoa, että sait hillittyä vihasi.” Misra sen sijaan sanoi mietteliäänä: “Ihmettelen vain, miksi opettajatar laittoi sinut nurkkaan eikä jälki-istuntoon.” Nael nauroi ja vastasi: “Sitä minäkin ihmettelin tovereilleni ja yksi heistä tiesi kertoa, että opettajatar tapailee toisen luokan opettajaa ja siksi hän ei jätä ketään mielellään jälki-istuntoon vaan luottaa häpeärangaistuksiin.” Misra ja Vieras nauroivat.
Sitten Vieras tokaisi: “No, mutta, eiköhän mennä tämän päivän aiheeseen!” Lapset hurrasivat. “Tänään kerron teille kaikista joulun perinteisistä herkuista”, Vieras jatkoi. “Vasta jouluaattona syödään varsinainen jouluateria, mutta jo ennen sitä aloitetaan monien makeampien herkkujen leipominen. Piparkakut, joulutortut ja joulupullat ovat esimerkkejä jouluisista makupaloista.”
Vieras kaivoi esiin pienen paperipussin, josta hän kaivoi kaksi ruskeata pikkuleivän näköistä palaa. “Nämä ovat piparkakkuja, maistakaa toki”, hän kehotti. Misra ja Nael maistoivat pipareitaan, pureksivat hetken ja sitten heidän ilmeensä kirkastuvat. “Tämähän on hyvää”, Nael sanoi. Misra oli samaa mieltä. Samalla kun lapset söivät piparinsa loppuun, Vieras jatkoi kertomistaan: “Joululle ominainen juoma on glögi. Se on punaista tai vaaleaa, lämmintä, mausteista juomaa, jonka sekaan laitetaan manteleita ja rusinoita.
“Jouluna syödään myös joulupuuro, joka on tavallisesti riisipuuroa. Puuroon on kätketty manteli, jonka löytäjälle sen sanotaan tuottavan onnea. Varsinaisella jouluaterialla tunnusomaisin ruoka on yleensä kinkku tai kalkkuna. Lisäksi on esimerkiksi porkkana-, peruna- ja lanttulaatikkoa, lipeäkalaa, rosollia, jossa on keitettyä perunaa, punajuurta ja porkkanaa. Jälkiruoaksi syödään luumusoppaa.”
Misra kysyi: “Saammeko mekin omana joulunamme syödä jouluruokia?” Vieras vastasi: “Kyllä, jos meidän on mahdollista tehdä niitä. Yritän parhaani mukaan etsiä paikkaa, jossa voisimme valmistaa ne.” Misra ja Nael kuvittelivat vesi kielellä, miltä herkut mahtaisivat maistua.
Vieras sanoi: “Luullakseni ehdin vielä opettaa teille päivän joululaulun ennen kuin lähdette. Koska olen puhunut nyt paljon koristeista ja herkuista, tahdon tuoda tämän laulun esiin, jottei joulun pääasia unohdu. Laulun nimi on Me käymme joulun viettohon ja se pyrkii muistuttamaan juuri siitä, ettemme saa antaa lahjojen, herkkujen ja kauniiden koristeiden viedä liikaa huomiota siltä, mitä ensimmäisenä jouluna tapahtui.” Vieras antoi lapsille jälleen lauluun sanat ja aloitti sitten:

“Me käymme joulun viettohon
Taas kuusin, kynttilöin.
Puun vihreen oksat kiedomme
Me hopein, kultavöin,
Vaan muistammeko lapsen sen,
Mi taivaisen tuo kirkkauden?

Me käymme joulun viettohon
Niin maisin miettehin
Nuo rikkaan täyttää aatokset
Ja melkein köyhänkin:
Suun ruoka, juoma, meno muu.
Laps hankeen hukkuu, unhoittuu.

Turhuuden turhuus kaikki on,
Niin turhaa touhu tää;
Me kylmin käymme sydämin,
Laps sivuun vain jos jää.
Me lahjat saamme runsaat,
Laps - tyhjät kätes ihanat.

Oi, ystävät, jos myöskin me
Kuin tietäjämme nuo
Veisimme kullan, mirhamin
Tuon rakkaan lapsen luo,
Niin meille joulu maallinen
Ois alku joulun taivaisen.”

Laulettuaan laulun kahdesti, jotta lapsetkin oppivat sävelen, sanoi Misra: “Kyllä minusta ainakin tuntuu, että meidän joulumme tulee keskittymään Jeesukseen.” Vieras hymyili ja sanoi: “Sitä minäkin toivon.” Sitten lasten oli jälleen aika lähteä. Ovensuussa Misra vielä huikkasi: “Nähdään huomenna! Sehän on neljäs adventtikin!” Vieras vastasi: “Todellakin, nähdään huomenna.” Misra ja Nael juoksivat kotiin sinisessä hämyssä pitkin valkoisiksi muuttuneiden puiden viertä kulkevaa polkua. Taivas oli jälleen pilveentynyt ja lupaili lisälunta seuraavaksi päiväksi.

Luukku 17

Kolmikon kokoonnuttua jälleen latoon seuraavana päivänä opetti Vieras heille jälleen uuden laulun. “Tämä laulu on nimeltään Kun joulu on”, hän sanoi ja aloitti:

“Kun maass’ on hanki ja järvet jäässä
Ja silmä sammunut auringon,
Kun pääsky pitkän on matkan päässä
Ja metsä autio, lauluton,
Käy lämmin henkäys talvisäässä,
Kun joulu on, kun joulu on.

Ei huolta, murhetta kenkään muista,
Ei tunnu pakkaset tuikeat,
Vain laulu kaikuvi lasten suista,
Ja silmät riemusta hehkuvat,
Ja liekit loistavat joulupuista,
Kun joulu on, kun joulu on.

On äiti laittanut kystä kyllä,
Hän lahjat antaa ja lahjat saa.
Vaan seimi, pahnat ja tähti yllä
Ne silmiin kalleina kangastaa!
Siks’ mieli hellä on kristityllä,
Kun joulu on, kun joulu on.”

Laulun loputtua Vieras katsoi Misraa ja Naelia ja kysyi: “No, mitä piditte?” Lapset katsoivat toisiaan ja sitten Misra sanoi suoraan: “Minusta se oli aika tylsä.” Nael näytti olevan samaa mieltä. “En saanut sanoista paljoakaan tolkkua”, hän virkkoi. “Ne oli niin monimutkaisesti aseteltu.”
Vieras katsoi heitä kasvoillaan vakava ilme, niin että lapset pelkäsivät loukanneensa häntä. Sitten mies kuitenkin purskahti raikuvaan nauruun. Lapset katsoivat häntä hämmästyneenä. Vieras sanoi: “Juuri tuota minäkin sanoin nuorempana, mutta eräänä jouluna huomasinkin pitäväni kappaleesta. Ette ehkä ymmärrä tämän laulun kauneutta vielä, mutta sitten kun kasvatte, löydätte siitä aivan uusia puolia.” “Enpä oikein tiedä”, vastasi Nael epäilevästi. Vieras hymyili leveästi ja kertoi: “Sanat oli aseteltu ‘monimutkaisesti’, koska ne ovat todella runolliset. Ette ehkä ymmärrä vielä paljoa runoudesta, eivätkä jotkut koko elämänsä aikana opi pitämään runoista. Mutta jos runoutta oppii rakastamaan, tuo se uusia näkökulmia elämään.”
Nael ja Misra näyttivät epäileväisiltä. He eivät oikein ymmärtäneet Vieraan sanoja. Niinpä Nael vaihtoi puheenaihetta: “Monissa näistä lauluista tulee esille jonkinlainen lämmin kodin ja perheen yhteys. Miksi se on niin tärkeää?” Vieras pohti Naelin kysymystä ja vastasi: “Minä ajattelen asian mielelläni näin: kun Jeesus syntyi Betlehemin tallissa, olivat Maria, Jeesuksen kasvatti-isä Joosef ja Jeesus ensimmäisen kerran koolla perheenä, joten perheen yhdessäolo on tavallaan melko luonnollinen teema joululle. Jouluna usein kokoonnutaankin yhteen perheen kanssa ja monesti useat sukupolvet juhlivat yhdessä.”
Lapset olivat hetken hiljaa kunnes Nael sanoi: “Meidän joulustamme ei näyttäisi olevan tulossa sellaista.” Kaikki olivat jälleen ääneti. “Pitäisikö meidän kertoa äidille ja isälle joulusta?” Misra kysyi. Ehkä hekään eivät tiedä siitä mitään ja saavat uuden suunnan elämälleen?” “Mutta he voivat aivan hyvin olla sitä vastaan”, huomautti Nael. “Isä ei varmaankaan ilahtuisi, jos kuulisi Vieraasta, sillä hän ei ole koskaan pitänyt muukalaisista kaupungissa, joten hän ei varmaankaan uskoisi mitään, mitä Vieras yrittää kertoa. Minun mielestäni on parempi olla kertomatta, koska muuten Vieras saatetaan ajaa pois, emmekä me osaa järjestää joulua ilman häntä.”
Misra näytti alakuloiselta kuullessaan Naelin vastaväitteet. “Ehkä olet oikeassa”, hän myönsi. “Mutta olisi kyllä mukavaa, jos äiti ja isäkin voisivat löytää Jeesuksen ja voisimme viettää joulua yhdessä.” Nael nyökkäsi ja näytti surulliselta hänkin. “Mutta en haluaisi vaarantaa omaa jouluamme”, hän sanoi. Sitten hän kääntyi Vieraan puoleen ja kysyi tältä: “Mitä mieltä sinä olet?” Vieras kohautti olkiaan ja virkkoi: “Kuka tietää? Päätös siitä, kerrotteko vai ette, on teidän. En tunne vanhempianne, mutta teidän molempien mietteet kuulostavat järkeviltä.”
Misra ja Nael katsoivat toisiaan. “Ehkä on parempi, jos ainakin toistaiseksi vaikenemme asiasta”, Nael ehdotti. Misra nyökkäsi alistuneena. “Ehkä niin on paras”, hän sanoi. Vieras katsoi kumpaakin sisarusta. “No, ainakin puolet perheestä on koolla, kun te kaksi olette yhdessä jouluna”, hän totesi. Lapset hymyilivät vaisusti. “Ja olethan sinäkin kanssamme, vaikket varsinaisesti olekaan perhettä”, huomautti Misra. Vieras hymyili. “Kiitos, olen otettu, kun saan olla melkein osa perhettänne.”
Alakuloisuus oli vallannut alaa lasten mielissä, sillä kuva koko perheen yhteisestä joulusta väikkyi molempien ajatuksissa haaveena, joka taitaisi jäädä toteutumatta. Mitä enemmän he asiaa järjellä pohtivat, sitä enemmän he vakuuttuivat siitä, että kertominen ei kannattaisi. Erityisesti Naelin mielessä kummitteli vielä elävästi heidän isänsä vihanpurkaus hämähäkki-kolttosen tunnustamisen jälkeen.
Lopulta Vieras rikkoi vallinneen hiljaisuuden: “Toivosta ei kuitenkaan kannata koskaan luopua. Meillä on kaikkivaltias Jumala, joka voi tehdä siitä, mikä vaikuttaa mahdottomalta, mahdollista. Joskus hän toimii sellaisilla tavoilla, joita emme tule edes ajatelleeksi. Viedään tämäkin asia Herran eteen; pyydetään häneltä siinä viisautta ja annetaan se hänen käsiinsä.”
Kolmikko polvistui ladon lattialle ja rukoili neuvoa siihen, miten heidän pitäisi toimia. Vaikka Misra ja Nael olivatkin vielä varsin tottumattomia rukoilemisessa, lausuivat hekin lyhyesti lapsekkaat rukouksensa, sillä vieras oli alusta lähtien rohkaissut heitä siihen. Ja luulenpa, että nuo rukoukset olivat paljon aidompia kuin monet meidän siihen touhuun tottuneempien.
Ennen kuin lapset lähtivät, sanoi Vieras heille vielä saatteeksi: “Raamatussa sanotaan: ‘Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä.’ Älkää siis antako periksi, jos Jumala ei heti näytä vastaavan rukouksiinne, vaan jatkakaa häneltä pyytämistä. Jumalalla on omat aikataulunsa ja suunnitelmansa, eikä hän aina vastaa niin kuin odotamme.” Lapset lähtivät kirpeään, hämärtyvään pakkasiltaan Vieraan sanojen jäädessä kaikumaan heidän mielessään.

Luukku 16

Seuraavana päivänä, kun kolmikko oli jälleen koolla ladossa, kertoi Nael häntä vaivaavasta huolenaiheesta. Rhes joukkoineen nimittäin yhä selvemmin suunnitteli jotakin Naelin varalle. Vieras mietti otsa rypyssä ja huokaisi sitten: “Se todellakin on harmillista, mutta en keksi mitään, mitä voisit tehdä asialle muuta kuin rukoilla. Voit yhä koettaa käytökselläsi osoittaa, että olet pahoillasi siitä, mitä teit Rhesille, ehkä se saa hänet luopumaan juonistaan. Mutta ainakin osaat olla varuillasi. Muista pitää se, mitä Raamattu opettaa mielessäsi ja koeta toimia sen mukaisesti niin hyvin kuin pystyt.” Sitten he hiljentyivät rukoukseen ja pyysivät apua myös Naelin ongelmaan.
Rukouksen jälkeen oli aika jälleen kuulla, mitä Vieras sillä kertaa kertoisi joulusta. Naelinkin alakuloisuus väistyi hieman. Vieras hymyili salaperäisesti, tai siltä ainakin lapsista näytti, ja aloitti: “Eilen laulamamme En etsi valtaa loistoa johdatti meitä jo hieman tämänpäiväisen aiheen äärelle. Tänään nimittäin kerron teille joulukoristeista, ja koska olemme tekemässä omaa joulua, voimme askarrella niitä itse.
“Ensin minun täytyy kuitenkin hieman valottaa, millaisia koristeita jouluna sitten oikein on. Aloitan joululle tunnusmaisimmasta koristuksesta, joulukuusesta. Tämä kuusi on siitä erikoinen, että se tuodaan sisälle ja siellä se koristellaan kultaisin ja hopeisin nauhoin ja sen oksille laitetaan kynttilöitä ja ripustetaan palloja ja kaikenlaisia muitakin koristeita. Kuusen latvaan laitetaan tähti muistuttamaan siitä tähdestä, joka johdatti kolme viisasta tietäjää Jeesuksen luo.”
Misra ihmetteli: “Onpas outoa! Tuoda nyt sisälle kuusi ja koristella se! Eivätkö oksat sitä paitsi syty tuleen, jos siihen laitetaan kynttilöitä?” Nael taas oivalsi: “Sitä siis tarkoitti En etsi valtaa loistoa -laulussa se kohta ‘ja lasten joulupuu’! Minä mietinkin eilen sanoja lukiessani, mitä se mahtaa tarkoittaa.” Misra keskeytti Naelin ja kysyi: “Mistä tuollainen outo tapa on oikein tullut?”
Vieras alkoi jälleen kertoa ja lapset hiljenivät heti kuuntelemaan: “Aluksi kuuset olivat ulkona julkisilla paikoilla, mutta vähitellen niitä alettiin viedä sisälle. Ensin niitä ei edes koristeltu vaan kuusen tuoksu ja kauneus ilahdutti aisteja jo sinälläänkin. Seuraavaksi kuuseen alettiin laittaa erilaisia jouluherkkuja, kuten omenoita ja rinkeleitä. Näin koristeita alettiin keksiä lisää ja jossain vaiheessa kynttilätkin tulivat mukaan. Niiden sanotaan kuvastavan ensimmäisen jouluyön tähtikirkasta taivasta.
“Se, miksi juuri kuusi on valittu joulupuuksi, liittyy siihen, että se on ikivihreä puu. Käytännöllistä tietenkin on, että talvella vietettävässä juhlassa sisään ei tuoda mitään paljasta lehtipuuta, mutta ikivihreydellä on oma merkityksensä. Se nimittäin on vertauskuva ikuiselle elämälle ja Jeesuksen ikuiselle kuninkuudelle. Tämäntapainen vertaus esiintyy Raamatussakin. Lisäksi se liittyy ikuiseen elämään myös siten, että Raamatun luomiskertomuksessa puhutaan elämänpuusta, joka antaa ikuisen elämän. Se oli syy ihmisen karkotukseen paratiisista: Jumala ei halunnut, että ihminen söisi tuosta puusta ja eläisi ikuisesti. Tätä puuta joulupuunkin voi ajatella kuvastavan.”
Lapset miettivät kuulemaansa. Misra tokaisi: “Minusta tuo kyllä kuulostaa vieläkin aika erikoiselta. Mutta toisaalta aika hauskalta kuitenkin.” Vieras hymyili ja sanoi: “Tahtoisin opettaa teille erään joululaulun, joka on aina ollut erityisen rakas lapsille. Haluatteko oppia sen?” Sekä Misra että Nael olivat tietenkin heti innokkaita oppimaan ja niinpä Vieras alkoi opettaa laulua Joulupuu on rakennettu ja siihen kuuluvaa leikkiä. Pian ladossa kaikui lasten kajahtava laulu:

“Joulupuu on rakennettu,
Joulu on jo ovella.
Namusia ripustettu
Ompi kuusen oksilla.

Kuusen pienet kynttiläiset
Valaisevat kauniisti.
Ympärillä lapsukaiset
Laulelevat sulosti.

Kiitos sulle, Jeesuksemme,
Kallis Vapahtajamme,
Kun sä tulit vieraaksemme,
Paras joululahjamme

Tullessasi toit sä valon,
Lahjat rikkaat, runsaat.
Autuuden ja anteeksiannon,
Kaikki taivaan tavarat

Anna, Jeesus, henkes valon
Jälleen loistaa sieluumme,
Sytytellä uskon palon.
Siunaa, Jeesus, joulumme.”

Lapset matkivat parhaansa mukaan Vieraan näyttämiä liikkeitä. Loppujen lopuksi kolmikko kuitenkin keksi omat liikkeensä laulun loppuosaan ja lopuksi koko joukkio mätkähti heinien sekaan nauraen. Nael sanoi: “Se oli hauska laulu, ja oli siinä hyvät sanatkin.” “Mhhmm, ja eritoten liikkeet”, Misra myönteli, ja alkoi sitten taas kikattaa tartuttaen naurun jälleen muihinkin.
Jonkin ajan kuluttua joukkio kuitenkin kömpi heinistä ja Vieras kertoi Misralle ja Naelille muista joulukoristeista: himmeleistä ja muista oljesta tehdyistä koristeista, ovikransseista, paperista tehdyistä “karkeista” ja lasipalloista. Hän kertoi, kuinka yleensä jouluisin laitettiin jouluiset pöytäliinat ja koko tupa tuoksui sisään tuodulle kuuselle.
Seuraavaksi lapset saivat tehtäväkseen askarrella kuusenkoristeita. Vieras harmitteli, ettei taitanut himmelin valmistusta, sillä muuten hän olisi mielellään opettanut vähintäänkin Misraa siinä, Naelilla kun eivät meinanneet yksinkertaisemmatkaan koristeet onnistua.
Lapset saivat kuitenkin aikaiseksi mukavan määrän koristeita kuuseen, jonka he jouluaatoksi ajattelivat hankkia omaa joulujuhlaansa varten. Koko joulun järjestäminen tuntui Misrasta ja Naelista kovin jännittävältä ja tuskin he malttoivat odottaa aattoa. Hämärä tuli kuitenkin säälittä päivä päivältä aiemmin ja jälleen sisarusten oli lähdettävä kotiin. Kuitenkin iloinen mieli lähti heidän mukanaan ja jälleen Vieraan korviin kantautui vielä vaimeasti vasta opittu laulu joulupuusta naurun saattelemana.