Luukku 14

Kun lapset seuraavana päivänä ilmestyivät latoon, muuttui Vieraan ilme hetkeksi säälin ja kauhistuksen sekoitukseksi, kun hän näki Naelin. Toinen puoli tämän kasvoista oli mustelmilla ja turvonnut. Nael huomasi Vieraan reaktion ja naurahti vähättelevästi: “Se näyttää pahemmalta kuin miltä tuntuu. Ja saivatpahan koulussa nähdä, etten selvinnyt kepposestani vähällä.”
Misra oli pahoillaan veljensä puolesta, sillä tämä todella näytti murjotulta. Hän kuitenkin halusi Naelin unohtavan kipunsa, jota Misra tiesi tämän vähättelystään huolimatta tuntevan. Niinpä hän kysyi Vieraalta: “Mitä aiot kertoa meille tänään?” Vieras hymyili jälleen salaperäistä, mutta ystävällistä hymyään. “Kerron teille jotakin, mikä on joulun aikaan hyvin tärkeää lapsille”, hän vastasi.
Misra ja Nael suorastaan paisuivat innostuksesta ja jännityksestä ja he hoputtivat Vierasta aloittamaan, mille tämä nauroi hartaasti. Tällä kertaa hän kuitenkin vaati saada lukea kohdan Raamatusta ja rukoilla alkurukouksen, mihin lapset toki suostuivat. Aamenen jälkeen Vieras päästi vihdoin kärsimättömät lapset odottamisen tuskasta ja aloitti: “Nyt alan kertoa tarkemmin kaikesta siitä, mistä puhuin silloin, kun saitte tietää, mikä joulu on. Tämä ei ole oma mieliasiani joulussa, mutta luulen, että te pidätte siitä kovasti. Nimittäin joululahjoista.
“Jouluun liittyy vahvasti ajatus siitä, että annetaan toisille lahjoja. Tämä tapa liitetään yleensä siihen, että kun Jeesus oli syntynyt talliin, kuten teille aiemmin kerroin, tuli hänen luokseen kaukaisesta maasta viisaita miehiä. Nämä miehet olivat nähneet taivaalla loistavan kirkkaan tähden, josta he päättelivät, että suuri kuningas oli syntynyt. He seurasivat tähteä ja se pysähtyi sen paikan yläpuolelle, jossa Jeesus oli.
Kun he astuivat sisään ja näkivät lapsen, he kumarsivat häntä ja antoivat hänelle lahjoja: kultaa, mirhaa ja suitsuketta. Ne olivat hyvin kalliita lahjoja, joita annettiin lahjaksi kuninkaalle. Ja sitähän Jeesus on, hän on rauhan ruhtinas, maailmankaikkeuden valtias.
“Viisaiden miesten lahjat ovat siis esikuva joululahjoille. Itse pidän myös siitä ajatuksesta, että Jeesus oli meille kaikkein suurin lahja, jonka voimme saada ja siten lahjat liittyvät jouluun. Mutta lahjojen antaminen kyllä ylipäätään sopii kristinuskon ajatukseen siitä, että meidän pitäisi rakastaa toisiamme.
“Yksi syy, miksi otan asian esiin nyt, on, että jos haluatte juhlia joulua perinteisesti, voisitte alkaa miettiä, mitä antaisitte toisillenne lahjaksi. Sen ei tarvitse olla mitään suurta ja hienoa, sillä toisen ilahduttaminen ja antamisen ajatus ovat tärkeimpiä.”
Lapset olivat innostuneita. He katsoivat arvioivasti toisiaan, miettien, mitä toiselle voisi antaa lahjaksi. Vieras katsoi heitä hymyillen, mutta jatkoi sitten: “Toinen syy on, että lahjoja saa jouluna myös muualta kuin perheeltä ja ystäviltä.” Lapset käännähtivät katsomaan Vierasta ja kysyivät yhteen ääneen: “Keneltä sitten?” Vieras vastasi: “Kerron teille jälleen tarinan eräästä henkilöstä, josta tuli maailmankuulu. Hänen nimensä oli Nikolaos.
Nikolaos oli kristitty mies ja kerrotaan, että hän puolusti Raamatun sanoman luotettavuutta, kun muut oppineet epäilivät sitä. Nikolaoksen kerrotaan auttaneen köyhiä ja ongelmissa olevia, mutta hän halusi pysyä nimettömänä. Hän piti myös kovasti lapsista ja halusi ilahduttaa heitä pienin yllätyksin ja jakoi lahjoja kertomatta, että se oli ollut hän.”
“Miksei hän halunnut paljastaa, että se oli ollut hän?” kysyi Nael. Vieras mietti ja vastasi: “Varmaankin hän oli vain niin vaatimaton. Hänen arvellaan olleen hieman lyhyt ja hänellä oli murtunut nenä.” Lapset nauroivat. “Hassu mies”, Misra tokaisi. “Mutta hän oli varmasti lempeä ja kiltti. Niin kuin sinä, Vieras.” Vieras naurahti: “Kiitos vain. Nikolaos kuitenkin kuoli aikanaan, mutta hänen jälkeensä ihmiset muistivat hänen pyyteettä antamansa lahjat ja jatkoivat perinnettä.
“Nykyään Nikolaoksella on seuraaja, joka tunnetaan kaikkialla maailmassa eräänlaisena joulun lähettiläänä. Hänen nimensä on joulupukki. Hän on vanha mies, jolla on pitkä parta ja hän on pullea kuin pulla, sillä hän on innostunut syömään hieman liikaa vaimonsa joulumuorin herkkuja. Joulupukki asuu Korvatunturilla vaimonsa joulumuorin ja pienten apuriensa kanssa, joita kutsutaan tontuiksi.
“Joka joulu pukki sitten lähtee matkaan porojen vetämässä reessä jakamaan koko maailman lapsille lahjoja. Porot syövät taikajäkälää, joka saa ne lentämään. Siten joulupukki ehtii kiertää koko maailman kodit. Jotta pukki tietäisi, mitä lapset tahtovat, lähettävät lapset joka vuosi joulupukille kirjeen, jossa he kertovat lahjatoiveistaan. Mutta joulupukki lähettää tonttujaan vahtimaan lapsia nähdäkseen, ovatko he kilttejä. Tuhmille lapsille hän tuo risukimpun.
“Tämä on toinen syy, miksi kerron tästä näin alussa: tietenkin teidänkin pitää lähettää joulupukille toivomuskirje!” Misra ja Nael halusivat tietenkin kirjoittaa kirje tälle ihmeelliselle joulupukille, joten Vieras antoi heille molemmille paperit ja kynät ja niin lapset alkoivat miettiä, mitä toivoisivat. Heidän pohtiessaan toiveitaan Vieras näytti heille postikortin, jossa oli kuva joulupukista ja tontuista. Misran mielestä joulupukki näytti mukavalta vanhalta ukolta.
Pitkän mietinnän ja monen sotatun rivin jälkeen lapset saivat lopulta kirjeensä valmiiksi. Vieras otti ne ja lupasi toimittaa joulupukille. Lasten sen sijaan täytyi rientää jälleen kotiin, sillä hämärä oli äänettömästi hiipien tullut aivan selän taakse. Misra ja Nael olivat kuitenkin iloisella mielellä, sillä seuraavana päivänä he saisivat taas kuulla jotakin uutta ja jännittävää joulusta.

Luukku 13

Seuraavana päivänä lapset tulivat latoon paljon myöhemmin kuin yleensä. Kun Misra ja Nael istahtivat Vierasta vastapäätä, huomasi tämä Naelin kasvoissa tummuvat läikät. Vieras katsoi poikaa vakavin silmin. Nael hymyili hieman ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina kuin tähdet. Misra näytti hieman huolestuneelta ja säikähtäneeltä vilkaistessaan Naelia, mutta samalla hänestä näki, että hän oli ylpeä veljestään.
”Nael, kerro”, Vieras vain totesi. Ja Nael kertoi. ”Menin aamulla kouluun kauhusta kankeana, kuten varmasti arvaat”, hän aloitti. ”Menin kertomaan opettajattarelle heti ensimmäisen tunnin jälkeen. Ensimmäinen tunti oli silkkaa painajaista ja tuskan hiki valui selkääni pitkin. Lopulta kello soi ja luokka tyhjeni. Menin varovasti opettajattaren pöydän eteen. Voi, millaisilta hänen silmänsä näyttivätkään, kun hän katsoi minua silmälasiensa yli. Siinä vaiheessa olin perua päätökseni ja juosta pakoon, mutta muistin, mitä sanoit eilen ja jäin.
”Opettajatar laittoi korjaamansa kokeet pois ja kysyi: ’Mitä asiaa sinulla on, Nael?’ Änkytin, että minulla oli tärkeää asiaa ja hän pyysi minua kertomaan. Sitten vedin syvään henkeä ja sanoin sen. Että minä olin syypää hämähäkkijupakkaan.
”Tuskin uskalsin katsoa opettajatarta, mutta kuitenkin katsoin. Hänen kasvoiltaan paistoi ensin hämmästys, sitten ärtymys ja hänen suunsa tiukkeni ja silmät kovenivat. ’Vai niin’, hän vain sanoi. En ole koskaan kuullut karmeamman kuuloista ’Vai niintä’. Sitten opettajatar huokaisi, katsoi alas ja riisui lasinsa. ’Olisi kai minun pitänyt se arvata, mutta en uskonut edes sinun pystyvän siihen, että lavastaisit jonkun syylliseksi.’
”Laskin katseeni maahan ja katumus poltti ja raastoi rintaani. ’Olen todella pahoillani’, sanoin. ’En tee niin enää koskaan. En enää tee tuhmia kolttosia.’ Opettaja oli kävellyt pöytänsä takana edestakaisin. Nyt hän pysähtyi ja katsoi minua silmiin ja minä katsoin takaisin toivoen, että hän uskoisi minun todella olevan pahoillani. ”Opettajatar ei sanonut hetkeen mitään. Sitten hän istuutui taas ja katsoi minua vakavana silmiin. ’On toki rohkeaa, että tulit tunnustamaan tekosi ja että olet pahoillasi, mutta ymmärrät kai, että et voi päästä tästä ilman seurauksia.’ Painoin katseeni lattiaan ja nyökkäsin. ’Kyllä minä sen ymmärrän’, sanoin. ’Olen kyllä valmis vastaamaan teoistani.’
”Opettajatar oli taas hetken hiljaa. En uskaltanut katsoa häntä. Hän nousi ja sanoi: ’Käyn hakemassa Rhesin tänne. Sinun täytyy pyytää häneltä anteeksi.’ ’Totta kai’, vastasin, vaikka uusi kauhun aalto syöksyi lävitseni. Rhes ei taatusti olisi mielissään, kun saisi tietää, että se olin ollut minä, joka hänet lavasti syylliseksi. Aloin kuvitella, kuinka kaikki alkaisivat inhota ja kiusata minua, karttaa kuin olisin sairas. Tuskani kasvoi yhä suuremmaksi.
”Rukoilin Jeesusta antamaan minulle voimaa ja yhtäkkiä valtava rauha syöksyi sisääni. Silloin tiesin, että pystyisin siihen; pystyisin tekemään niin kuin tiesin olevan oikein. Kun opettajatar tuli takaisin Rhes mukanaan, tuli uusi levottomuuden tunne heidän kanssaan. Kuitenkin tuo ihmeellinen tunne sisälläni voitti sen täysin. Tiesin, että kaikki järjestyisi.
”Kerroin Rhesille, että minä olin oikea syyllinen, mistä hän tietenkin suuttui ja yritti käydä kimppuuni. Pyysin anteeksi, mutta hän sanoi, että vihasi minua eikä koskaan haluaisi nähdä minua. Kerroin myös, että olin heittänyt häntä lumipallolla aikaisemmin. Siitä hän vimmastui vieläkin enemmän.” Nael näytti surulliselta puhuessaan Rhesin reaktiosta. Hän oli todella pahoillaan, että Rhes ei ollut antanut hänelle anteeksi, mutta toisaalta ymmärsi, että niin isoa asiaa oli vaikeaa painaa villaisella tuosta vain.
Nael jatkoi kertomustaan: ”Opettajatar lupasi heti kertoa kaikille Rhesin olevan syytön. Rhes vaati, että pyytäisin julkisesti anteeksi kaikilta. Minun täytyi tietenkin suostua. Niinpä jäin seisomaan luokan eteen, kun oppilaat kellon soitua palasivat paikoilleen posket punaisina talvisista leikeistä. He katsoivat minua ihmetellen ja supattelivat keskenään. Minusta tuntui tietenkin kauhealta, mutta yhä sisälläni oleva rauha sai minut seisomaan paikoillani.
”Kun kaikki olivat tulleet, opettajatar astui viereeni ja sanoi: ’Kuulkaa kaikki, Naelille on teille jotain kerrottavaa.’ Kaikkien katseet kääntyivät minuun uteliaina ja odottavina. Katselin noita kaikkia odottavia kasvoja ja lopulta katseeni osui Rhesin omahyväisiin ja kostonhimoisiin silmiin. ’Tuoltako minäkin olin näyttänyt pari päivää sitten?’ ajattelin.
”Lopulta avasin suuni: ’Minä haluaisin pyytää teiltä kaikilta anteeksi, sillä minä se laitoin hämähäkkejä teidän eväisiinne ja purkin Rhesin laukkuun.’ Loput sanani hukkuivat valtavaan meteliin, kun syytöksiä, päivittelyjä ja naurunremakkaakin alkoi kuulua ympäri luokkaa. Opettajatar yritti palauttaa järjestystä siinä kuitenkaan onnistumatta. Joka puolella näin nyt vihamielisiä ilmeitä, mutta sydämessäni tiesin kuitenkin tehneeni oikein. Kaikkien syytökset toki sattuivat, mutta se, että syyllisyyteni oli nyt poissa, oli parempaa.
”Muut vaativat minulle rangaistusta ja niinpä opettajatar käski minut ensiksi nurkkaan koko tunniksi ja määräsi, että koulun jälkeen menisimme ensiksi Rhesin kotiin ja sitten meille. Monet, erityisesti Rhes, olisivat halunneet ankaramman rangaistuksen, mutta opettajatar sanoi, että koska olin tunnustanut rikkomukseni, tämä sai riittää.
”Rhesiltä tietenkin pyydettiin anteeksi ja hänet otettiin takaisin Huutavien Hirviökukkojen joukkueeseen. Minun joukkueeni mietti, mitä tekisi suhteeni, mutta joukossa oli poikia, joiden mielestä pilani oli mainio. He ihmettelivät, miksi oikein olin tunnustanut tekoni ja joutunut kärsimään seuraukset. Vastasin, että oli väärin tehdä niin ja että Rhes-parka ei ansainnut niin kovaa kohtaloa. Muut näyttivät hämmästyneiltä. ’Minun isäni sanoo, että se on tämän kovan maailman idea, että vahvat pärjäävät ja heikot sortuvat’, yksi heistä sanoi. ’Miksi sen pitäisi olla niin?’ kysyin. ’Emmekö voisi kaikki elää toisista välittäen ja huolehtien niin, että vahvat tukisivat heikkoja sen sijaan, että löisivät nämä maahan?” Silloin he kaikki menivät aivan vaivaantuneen näköisiksi ja vaihtoivat puheenaihetta. Sain kuitenkin jäädä joukkueeseen, mutta tapahtunut taisi tehdä Hirviökukoista ja Lumileopardeista entistä pahempia vihollisia.
“Edessä olivat kuitenkin vielä vierailut Rhesin vanhempien ja omien vanhempieni luona. Aiemman taidan jättää väliin, mutta voitte arvata, kuinka sydämeni hakkasi, kun lähestyimme kotiovea. Isä tietenkin raivostui asiasta kuullessaan ja äitikin menetti hermonsa. He kuitenkin odottivat opettajattaren lähtöön saakka, minkä jälkeen alkoi hulina. Isä antoi minulle kunnon selkäsaunan, mikä alkaa varmaankin myös näkyä kasvoissani. Tiesin kuitenkin ansainneeni sen ja mieleeni muistui, kun kerroit Jumalan antaneen ihmisille käskyn kunnioittaa vanhempiaan. Niinpä kerrankin en pannut lainkaan vastaan. Isä taisi olla siitä hieman hämillään, koska uhkasi, että ansaitsisin vielä kotiarestinkin, mutta jättäisi sen tällä kertaa.”
Naelin lopetettua seurasi hiljaisuus. Kaikkialle tunkeutuva tuuli heilutteli öljylamppua hiljaa katossa. Vieras katsoi Naelia ensin vakavana, mutta äkkiä hänen kasvonsa sulivat hymyyn. “Hienoa, Nael”, hän sanoi. “Hienoa, että luotit Jumalaan ja kestit seuraukset.” Nael hymyili kiitollisena takaisin.
Sitten Vieras huudahti vaihtaen puheenaihetta: “Aika rientää, emmekä ole vielä tehnyt mitään oman joulumme järjestämisen eteen!” Molemmat lapset hypähtivät innosta. Vieras katsoi heitä salaperäisesti ja sanoi: “Tänään on kuitenkin erityinen päivä, sillä on 13. päivä!” “Millä tavalla se on erikoinen?” kysyi Misra jännityksestä kihisten. Vieras hymyili yhä salaperäisemmin ja vastasi: “Tänään muistelemme sellaista nuorta naista, jonka nimi oli Lucia. Kerron nopeasti Lucian tarinan, koska valo hiipuu pian ja on vielä paljon tehtävää.
“Lucia oli kaunis nuori nainen, joka oli menossa naimisiin erään miehen kanssa. Kun Lucian äiti sairastui, mutta Jumala paransi hänet, Lucia tuli uskoon. Hän lupasi Jumalalle, ettei koskaan menisi naimisiin. Kun Lucian sulhanen kuuli, että tyttö ei halunnut naida häntä, hän suuttui ja ilmiantoi Lucian sen maan keisarille, sillä siihen aikaan kristinusko oli kielletty. Lucia aiottiin pidättää, mutta silloin Jumala auttoi häntä ja teki hänet niin painavaksi, ettei kukaan jaksanut häntä siirtää. Silloin kuitenkin eräs sotilaista iski häntä miekalla vatsaan ja niin Lucia kuoli.
“Toinen tarina kertoo, että Lucian sulhanen yritti taivutella häntä naimisiin, koska oli rakastunut neidon kauniisiin silmiin. Kun sulhanen ei lopettanut ahdisteluaan, kaivoi Lucia silmät päästään ja lähetti ne miehelle. Jumala palkitsi Lucian uskon antamalla hänelle uudet, entistä kauniimmat silmät. Sulhanen taas säikähti niin paljon, että kääntyi kristityksi hänkin.” “No olisin minäkin kyllä säikähtänyt”, huudahti Misra. He purskahtivat nauruun kaikki kolme.
Vieras kuitenkin hoputti heitä: “Ilta alkaa pimentyä, mutta tahdon vielä, että juhlimme Lucian päivää perinteisesti. Lucian päivää vietetään nimittäin valon juhlana. Tahdonkin tuoda ajatuksena tähän päivään sen, että me olemme Jeesukseen uskovina valon kantajia. Meidän tehtävämme on viedä Jumalan rakkauden valoa niille, jotka eivät häntä tunne.”
Vieras kaivoi esiin pienen pussukan ja nousi ylös. “Tulkaahan tänne“, hän sanoi lapsille suunnaten ovelle. Kun he seisoivat kaikki kolme siellä, sanoi Vieras iloisesti hymyillen: “Tänään teemme Misrasta Lucia-neitomme!” Misra oli ihmeissään, kun Vieras kaivoi pussistaan valkoisen kaavun, punaisen vyön ja seppeleen, johon oli kiinnitetty kynttilöitä. “Puehan nämä yllesi”, Vieras kehotti. Misra veti vaatteet ylleen ja sitten Vieras kumartui ja katsoi häntä silmiin: “Lupaatko olla todella varovainen, jos laitan kynttiläkruunun päähäsi?” Misra oli ihastunut ajatuksesta ja lupasi: “Kyllä, minä lupaan olla varovainen.”
Niinpä Vieras asetti kynttiläkruunun Misran päähän ja sytytti varovaisesti kynttilät. Hän hymyili ja sanoi: “Olet todella kaunis Lucia, Misra.” Misra punastui ja kiitti. Vieras hymyili veikeästi ja ehdotti: “Mitä jos tekisimme perinteisen Lucia-saattueen ja kiertäisimme ladon? Tuuli ei ole kovin voimakas, joten kynttilät voisivat säilyä sammumattomina.” Lapset pitivät ajatuksesta ja niinpä Vieras määräsi Naelin suojaamaan liekkejä ja varmistamaan, ettei kruunu putoaisi.
He avasivat ladon oven ja lähtivät hitaasti ja juhlallisesti kiertämään latoa. Vieras alkoi syvällä äänellään laulaa. Lapset kuuntelivat laulua ja yhtyivät siihen opittuaan sävelen. Sanoista he eivät ymmärtäneet mitään, mutta he lauloivat siansaksaa. Kynttilät lepattivat illaksi hämärtyvän päivän tuulenvireessä, mutta Nael sai kun saikin ne varjeltua sammumiselta.
Kun he olivat kiertäneet ladon, he pysähtyivät ja lauloivat vielä säkeistön. Laulun loputtua tuli hiljaista. Sitten Vieras puhalsi kaksi kynttilöistä sammuksiin ja Nael hyppäsi tekemään samoin kahdelle muulle. He nauroivat. Sitten lasten oli aika lähteä kotiin, joten Misra riisui Lucian tamineet vastahakoisesti. Kuitenkin lapset riensivät kotiin iloiten ja Vieras jäi katsomaan heidän jälkeensä hymy huulillaan karehtien.

Luukku 12

Päivän vaihtuessa seuraavaan raivoava tuuli laantui. Täysin se ei tyyntynyt, niin kuin ei milloinkaan Tuulten kaupungissa, mutta nyt voimalla päin rynnistävien puuskien sijaan tulikin lempeitä tuulahduksia, jotka toivat mukanaan lauhempaa ilmaa.
Jälleen kaksi hahmoa matkasivat kohti latoa. Tällä kertaa näky oli kuitenkin hieman erilainen kuin ennen. Yleensä Misra kulki etumaisena innokkaana ja odotuksesta hehkuvana ja Nael taaempana vastahakoisempana. Nyt molemmat lapset olivat innoissaan ja pitempikoipinen Nael olikin etunenässä ja Misran piti välillä jopa huutaa veljelleen, että tämä odottaisi häntä.
Latoon astuessaan molemmat lapset tervehtivät iloisesti Vierasta. Misraa ilahdutti, kun Naelin jäykkyys ja halveksuva asenne Vierasta kohtaan olivat täysin hävinneet ja tilalle oli astunut se Nael, josta tyttö niin piti. Nael oli todellakin muuttunut, Misra ajatteli.
Vieras tervehti heitä sydämellisesti takaisin. Hän oli jälleen kerran kumartunut sytyttääkseen kynttilöitä. Lasten istahtaessa hän raapaisi uuden tulitikun ja varovasti sytytti kolme kynttilää. “Niin tosiaan, nythän on kolmas adventti”, Misra totesi. He muistivat, kuinka Vieras oli viikkoa aiemmin sytyttänyt kaksi kynttilää ja kertonut heille joulusta. “Kuinka ihmeellistä, että viikko sitten emme olleet koskaan kuulleetkaan joulusta, Jumalasta tai Jeesuksesta!” Nael huudahti. “Kuinka paljon onkaan muuttunut sen jälkeen!”
Vieras oli juuri saanut tulen tarttumaan kunnolla viimeisen kynttilän sydämeen ja ojentautui nyt hymyillen. Misra pohti: “Oikeastaan et silloin kertonut meille kovinkaan paljoa. Emme oikeastaan tiedä joulusta vieläkään melkein mitään.”
Vieras mietti hetken ja vastasi sitten: “Tiedätte joulun ytimen, se on kaikkein tärkeintä.” “Mutta minä haluaisin tietää sen lopunkin!” Misra valitti. “Jos joulu on maailman suurin juhla, on minusta epäreilua, jos me emme saa viettää sitä lainkaan. Minäkin haluan juhlia Jeesuksen syntymää!” Naelkin innostui: “Minä myös!” Silloin Vieras ehdotti: “No, miksemme sitten järjestäisi omaa joulua?” Molemmat lapset huusivat innoissaan yhteen ääneen: “Kyllä, tehdään niin!” heidän silmänsä loistivat ilosta: ikioma joulu! Vieras nauroi hyväntahtoisesti lasten innolle.
Nael kuitenkin vakavoitui ja sanoi: “Minulla olisi kuitenkin yksi asia.” Vieras katsoi häntä ja vakavoitui hänkin nähdessään pojan surullisen ilmeen. “Kerroin teille eilen siitä, mitä tein Rhesille koulussa”, Nael aloitti pyöritellen heinänkortta käsissään. “Olen miettinyt asiaa ja pohtinut mitä minun pitäisi tehdä. Mitä mieltä te olette?”
Vieras hieroi leukaansa ja vastasi: “No, sinun täytyy tehdä niin kuin sinusta tuntuu oikealta.” Nael kiemurteli vaivaantuneena. “No, ainut asia, minkä keksin, on anteeksi pyytäminen ja tunnustaminen”, hän sanoi karheasti. “Mutta…” Nael katsoi tuskaisin silmin Vierasta. “Mutta seuraukset kauhistuttavat minua.” Vieras kumartui lähemmäs niin, että hänen ja Naelin silmät olivat samalla tasolla. “Kyllä”, Vieras sanoi. “Joskus on todella vaikeaa tehdä se, minkä tietää oikeaksi. Mutta todellista rohkeutta on tehdä silti oikein. Mutta muista, että nyt sinulla on Jeesus vierelläsi. Vaikka kaikki muut hylkäisivät sinut, hän ei koskaan jätä sinua. Siihen voit luottaa.”
Nael näytti yhä tuskaiselta. Misra sanoi vuorostaan: “Jos kukaan ei enää tahdo leikkiä kanssasi, niin minä kyllä leikin, sanoivat muut mitä tahansa. Olethan minun veljeni.” Hän tarttui Naelia kädestä ja tämä hymyili hänelle kiitollisena. Vieras kysyi: “Tiedätkö, Nael, mikä on paras keino valmistautua kohtaamaan vaikea tilanne?” Nael katsoi häneen ihmeissään ja pudisti päätään. Vieras hymyili rohkaisevasti ja vastasi: “Rukous. Se antaa voimaa sellaisiin tilanteisiin. Jumala lupaa olla kanssamme silloin, kun meillä on vaikeaa. Raamatussa sanotaan: ‘Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysyisitte Kristuksessa Jeesuksessa.’ Tämä ei tarkoita sitä, etteikö sinua huomennakin pelottaisi, mutta muista, että Jumala ei koskaan hylkää, vaan hän tahtoo seisoa aina vierelläsi tilanteessa kuin tilanteessa. Ja hän myöskin tahtoo, että sinä teet hänen tahtonsa mukaisesti ja tiedät, että hänen tahtonsa on se, että pyydät anteeksi. Hän kyllä on sinun kanssasi.”
Kyyneleet kimalsivat Naelin silmissä. Hän yritti räpytellä niitä pois, eikä hän kyennyt kuin nyökkäämään. Silti Nael tiesi, että Vieras ymmärsi hänen tarvinneen juuri noita sanoja. Lohdullisuuden henkäys puhalsi hänen pelokkaaseen sydämeensä hieman rohkeutta.
Vieras sanoi: “Rukoillaan nyt yhdessä tämän asian puolesta, sillä ryhmässä rukoilemisessa on voimaa. Raamatussakin sanotaan: ‘Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.’” ”Ja meitähän on kolme, joten me ainakin riitämme!” Misra huudahti.
He polvistuivat; Nael oli keskellä ja Vieras ja Misra hänen molemmilla puolillaan ja kummallakin oli käsi pojan olkapäällä. Sitten Vieras aloitti rukouksen matalalla ja pehmeällä äänellä. Nael ei voinut enää pidättää kyyneliään, vaan ne valuivat vuolaina pitkin hänen kasvojaan. Misrakin rukoili vakavana hauraalla lapsenäänellään: ”Siunaa, Isä, minun veljeäni, sillä hän on minulle ja varmasti sinullekin rakas. Hän tahtoo kerrankin tehdä oikein, joten auta häntä siinä.”
Silloin Naelia ja myös Vierasta alkoi naurattaa ja pian he hekottivat pitkin poikin ladon heinien joukossa. Misra näytti loukkaantuneelta, mutta nauru tarttui pian häneenkin ja hänkin liittyi vatsansa kipeiksi nauravien Naelin ja Vieraan seuraan. Kun he olivat rauhoittuneet ja makasivat ladon lattialla hiljaa katsellen kynttilöiden lepattavaa valoa katossa, sanoi Nael: ”Kiitos teille. Minä menen tunnustamaan tekoni huomenna opettajattarelle.”
Vieras nyökkäsi hymyillen ilahtuneesti, vaikkei kattoon katseleva Nael sitä nähnytkään. ”Hyvä”, hän sanoi. ”Me pidämme sinut Misran kanssa rukouksessa.” Misra yhtyi sanoihin pontevasti: ”Totta vie pidämme!” Se kirvoitti joukosta jälleen hersyvät naurut ja antoi hieman lohtua Naelin seuraavana päivänä odottavaan koitokseen.

Luukku 11

Tuuli alkoi jälleen mahtavan tanssinsa seuraavana päivänä. Lumi kasaantui dyyneiksi, jotka jatkuvasti muuttivat muotoaan. Taivaalla vaelsi nopeaa tahtia pilviä, mutta sininen taivas näkyi yhä niiden välistä. Lunta ne eivät kuitenkaan pudottaneet.
Vieras matkasi ladolle tapansa mukaan. Puhuri koetti kaataa hänet kumoon, mutta hän onnistui kuitenkin pysymään pystyssä. Lopulta Vieras saavutti ladon ja huokaisten helpotuksesta hän sytytti lamppunsa ja pujahti ovesta sisään. Sisällä hän sai kuitenkin hämmästyä. Tyhjän ladon sijaan hän näkikin heinillä istumassa Naelin. Pojalla oli kasvoillaan halveksuva ilme, mutta sen takaa saattoi erottaa jonkinlaista hermostuneisuutta, jopa noloutta.
“Nael!”, Vieras huudahti hämmästyneenä. “Mitä sinä täällä teet?” Nael näytti hieman loukkaantuneelta ja vastasi kuin hänen paikallaolonsa olisi itsestäänselvyys: “No, tämähän on meidän latomme.” “Tarkoitin, että eikö sinun pitäisi olla tähän aikaan vielä koulussa?” Vieras tarkensi eikä ollut vieläkään täysin toipunut yllätyksestä. Nael käänsi katseensa pois nolona. “Minua ei huvittanut olla koulussa”, hän sanoi vältellen. Vasta silloin Vieraan silmät osuivat Naelin jaloissa makaavaan kelkkaan. “Ja päätit tulla laskemaan mäkeä sen sijaan?” Nael katsoi Vierasta haastavasti ja sanoi puolustellen: “Saan tehdä mitä haluan. Ulkona vain tuuli niin kovaa, että tulin tänne suojaan.” Vieras nyökkäsi ja totesi: “Kyllä, päätös on sinun. Ei minulla ole valtaa käskeä sinua takaisin kouluun enkä edes välittäisikään”. Tästä Nael hämmentyi, sillä hän oli odottanut, että Vieraan sanovan, että hänen pitäisi mennä takaisin kouluun. Hän laski katseensa nolona.
Seurasi hiljaisuus, jonka aikana kuului vain tuulen ulina ladon nurkissa. Sitten Vieras sanoi tunnustelevasti: “Ihmettelen vain, miksi pinnaat, vaikka vanhempasi eivät luultavasti pidä siitä. Kun kävitte Misran kanssa luonani, huolehdit aina siitä, että lähditte ennen pimeää, jotta vanhempanne eivät suuttuisi.” “Minähän en niitten mielipiteistä välitä!” Nael tiuskaisi. “Varsinkin se ukko saisi painua hiiteen.” Vieras katsoi kiivastunutta Naelia tarkkaan ja lausui sitten ymmärtäen: “Teit siis sen siksi, ettei Misra saisi toruja, vai mitä? Taidat välittää siskostasi todella paljon.”
Kiivaus kuoli Naelin kasvoilta ja hento puna kohosi hänen poskilleen. Hän laski katseensa kenkiinsä. Sitten poika nyökkäsi hitaasti ja sanoi: “Niin. Misra on minulle tärkeä. Hän saa välillä höpötyskohtauksia ja koettaa aina ojentaa minua, kun teen jotain väärää. Silti hän on maailman paras sisko, enkä halua, että hänelle käy mitään pahaa.” Naelin kasvoille nousi hyvin lempeä ilme, kun hän puhui siskostaan. Sitten hänen katseensa tiukkeni ja suu vetäytyi viivaksi. “Kerran olimme ulkona todella myöhään, koska Misra halusi nähdä tähtitaivaan”, Nael kertoi. “Kun tulimme kotiin, isä ja äiti olivat vauhkoina. He olivat käskeneet tulemaan kotiin ennen pimeää, mutta ilta oli hämärtynyt tunteja sitten. Misra sanoi, että hän oli halunnut katsella tähtiä. Silloin isä suuttui todella paljon ja antoi Misra-rukalle selkäsaunan, joka tuntui vielä monta päivää sen jälkeen. Sen jälkeen olen pitänyt huolta, että Misra palaa ajoissa kotiin, koska mielestäni olin itse syypää koko jutussa, mutta Misra kärsi seuraukset.”
Vieras oli kuunnellut Naelin kertomusta hiljaa ja keskeyttämättä. “Sinä olet kyllä todella kultainen veli, Nael”, hän virkkoi Naelin vaiettua. “On todella hienoa, että pidät huolta Misrasta. Varmasti Misrankin mielestä olet maailman paras veli.” Nael punastui ja sanoi: “Ei, ei älä sano noin. Ei minusta ole mihinkään.” Sitten kyyneleet valtasivat hänen silmänsä ja hän sanoi paksulla äänellä: “Minä olen paha. Olen halveksittava ja itsekäs. En ansaitse sisareni tai kenenkään muun rakkautta.”
Vieras ei sanonut mitään vaan antoi Naelin itkeä rauhassa. Rauhoituttuaan hieman Nael alkoi kertoa, miten oli syyttänyt Rhesiä ahdingostaan ja lavastanut tämän syylliseksi hämähäkkipilaan. Hän kertoi jopa, että oli toivonut, ettei olisi pelastanut Vierasta vaan antanut tämän paleltua hankeen. Hän päätti tarinansa siihen, kun Rhes käveli yksin pois ja kuinka asia ei ollut sen jälkeen antanut hänelle rauhaa, ja hän oli pinnannut koulustakin siitä syystä, että ei kestänyt nähdä Rhesiä tuntematta musertavaa syyllisyyttä.
Vieras kuunteli jälleen ääneti ja antoi Naelin kertoa rauhassa. Tämän lopetettua seurasi hiljaisuus. Nael nyyhkytti hiljaa ja odotti Vieraan sanovan, että hän oli paha poika, joka ansaitsi tulla rangaistuksi. Mutta Vieras ei sanonut mitään vaan istui hiljaa miettien. Nael niisti. Lopulta hiljaa pohdiskellut mies sanoi hitaasti: “Tiedätkö, Nael, me olemme kaikki tehneet asioita, joita kadumme syvästi. Vääriä valintoja, jotka haluaisimme pyyhkiä pois, muttemme pysty. Tätä juuri tarkoittaa syntisyys.” Nael muisti, mitä Vieras oli hänelle ja Misralle kertonut ja nyökkäsi. Vieras jatkoi: “Menneitä ei voi tehdä tekemättömiksi. Mutta juuri siksi Jeesus tuli maan päälle, että hän kärsi meidän syntiemme tähden, jotta jokainen meistä voisi välttää sen rangaistuksen, jonka olisimme muuten ansainneet. Jeesuksen kuoleman tähden Jumala voi antaa myös sinun syntisi anteeksi, Nael, ja antaa rauhan sydämeesi.”
Nael pudisti päätään. “Ei, ei”, hän sanoi. “Minun tekoni oli niin paha, ettei hän voi antaa sitä anteeksi. Misra on niin kiltti muutenkin, että hänelle Jumala voi antaa anteeksi, mutta ei minulle. Minä nimittäin oikeasti olen niin kuin ne viinitarhan vuokraajat siinä tarinassa, jonka kerroit. Olin hölmö ja syytin Rhesiä, vaikka hänellä ei ollut mitään tekemistä asian kanssa.” “Nael”, Vieras sanoi lempeästi. “Jumala sanoo Raamatussa näin: ‘Vaikka teidän syntimme ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa.’ Jumala voi antaa sinunkin syntisi anteeksi, Nael.”
Nael lakkasi nyyhkyttämästä ja tuijotti eteensä. Sitten hän sanoi hiljaa: “Olen miettinyt tätä Jumalaa, josta meille kerroit. Vaikka sanoin Misrallekin, että se on silkkaa satua, en kuitenkaan ole ihan varma. Misra on nimittäin oikeasti muuttunut. Täytyy myöntää, että minuun teki suuren vaikutuksen se, että hän kesti isän selkäsaunan mukisematta sinä iltana, kun minä lähdin ilman häntä kotiin. Minusta tuntui pahalta, kun jätin Misran yksin, mutta ajattelin vain itseäni ja että se oli Misran oma vika.”
Vieras kysyi lempeästi: “Haluaisitko sinäkin pyytää Jumalalta anteeksi kuten Misra ja ottaa Jeesuksen asemaan sydämeesi?” Nael tuijotti jalkojensa juuressa olevaa kelkkaa. Edes mäenlasku ei ollut saanut häntä unohtamaan sydämessään painavaa syyllisyyttä. Nael nosti päänsä ja kohtasi Vieraan katseen. “Kyllä minä taidan haluta. Haluan sen saman rauhan, mikä Misralla on.”
Toisen kerran tässä samassa ladossa Vieras selitti, miten toimittaisiin ja kohta lapsen ääni jälleen toisti Vieraan perässä rukousta. Heidän lopetellessaan avautui ladon ovi ja sisään astui Misra huudahtaen: “Anteeksi, että tulen näin myöhään! Äidillä oli minulle kotitöitä…” Hän vaikeni nähdessään juuri polviltaan nousevan Naelin. Kohta ilosta kyynelehtivä Misra oli nauravan veljensä syleilyssä Vieraan katsellessa heitä hymyillen leveästi. Naelin sydän oli keventynyt, sillä hän tiesi saaneensa anteeksi.

Luukku 10

Seuraavana aamuna kouluun menijöiden tunnelma oli jälleen hiljainen. Misra ei kantanut Naelille kaunaa, sillä Vieras oli edellisenä päivänä opettanut hänelle anteeksiannon merkitystä. Niinpä hän oli antanut Naelille anteeksi tämän purkauksen. Nael sen sijaan mökötti edelleen. Kuitenkin poika ei ollut yhtä synkkä kuin eilen, vaan hitusen innostunut, koska hänen päässään kuhisi jännittyneitä mietteitä.

Pitkin päivää Nael tarkkaili poikaa, jota oli heittänyt lumipallolla. Pojan nimi oli Rhes. Lopulta Nael löysi sopivan tilaisuuden laittaa suunnitelmansa täytäntöön, kun Rhes jäi vähäksi aikaa luokkaan ennen kuin seurasi tovereitaan ulos. Kun poika lähti, hiipi Nael hänen koululaukulleen. Pian tuli muiden perästä ulos myhäillen ja kihisten jännityksestä ilkeästi hymyilevä Nael.
Tuli lopulta lounasaika ja lapset kaivoivat innokkaina eväspussinsa esiin. Ulkona peuhanneilla lapsilla olikin jo sudennälkä. Rhes istui oman joukkueensa lumipallosodan soturien kanssa luokan takanurkassa. Rhesin toverit ehtivät ottaa eväänsä ensiksi esiin, kasvavia poikia kun olivat ja nälkäisiä, kiitos kiivaana käyneen lumipallotaiston edellisellä välitunnilla.
Äkkiä kuului korvia vihlova kiljaisu. Sitä seurasi pian kolme muutakin. Rhesin joukkuetoverit olivat pudottaneet eväänsä ja huusivat täyttä kurkkua. Eväspusseista pakeni henkensä hädässä lauma hämähäkkejä. Silloin lähellä olevatkin yhtyivät huutoihin, hypähtivät pystyyn ja alkoivat tanssahdella yrittäen talloa hämähäkit. Opettajatar riensi paikalle ja hypähti saman tien kirkuen tuolille, sillä hän ei voinut sietää hämähäkkejä.
Kun hetken hälinän jälkeen näytti vihdoin siltä, että kaikki karanneet hämähäkit oli saatu kiinni ja eväspussit, joista ne olivat tulleet suljettu visusti, uskaltautui opettajatar lopulta alas tuoliltaan. Hän keräsi arvokkuutensa rippeet ja meluava joukkokin vihdoin rauhoittui. Ensimmäiseksi hän määräsi, että hämähäkkejä sisältäneet eväspussit oli heitettävä tuleen. Nälkäisimmät esittivät vastalauseensa ja olisivat halunneet syödä eväänsä siltikin, mutta siihenhän opettajatar ei suostunut.
Seuraavaksi tarkistettiin varovaisesti, löytyisikö muiden eväiden joukosta vielä hämähäkkejä. Niitä ei löytynyt ja kaikki huokasivat helpotuksesta. “Tällaisen pilan keksineestä tämä on ehkä huvittavaa, mutta minua tämä ei naurata lainkaan”, opettajatar sanoi ankarasti. “Tunnustakoon tekonsa nyt, niin hänelle riittää nurkassa seisominen puolen tunnin ajan. Muuten sen lisäksi joutuu jäämään jälki-istuntoon ja keppostelijan vanhemmille ilmoitetaan.” Kukaan ei tunnustanut.
Opettajatar kehotti jokaista antamaan pienen osan eväistään niille, joilta se oli heitetty tuleen. Rhes ja Naelkin olivat luonnollisesti tässä joukossa antamassa osan eväistään. Rhes kaivoi laukustaan vielä pullollisen maitoa, mutta sieltä vierähtikin pois jotakin muuta: tölkki, jonka sisässä kuhisi vielä muutama hämähäkki. Kaikkien syyttävät katseet kohdistuivat kauhistuneen näköiseen Rhesiin, joka ei saanut sanaa suustaan. Opettajatar asteli vihaisemman ja ankaramman näköisenä kuin koskaan hänen eteensä ja katsoi hänkin syyttävin silmin kalpeaksi valahtanutta poikaa. Kauhistuttavalla äänellä Opettajatar sanoi: “Rhes. Olen hyvin pettynyt sinuun. Olethan sinä tehnyt pieniä kolttosia ennenkin, mutta tämä on jo liikaa.” Rhes sopersi: “Mut-mut… E-en minä tiedä miten purkki päätyi laukkuuni. En se minä ollut!” Opettaja pudisti päätään pettyneen näköisenä. “Olisin toivonut, että myöntäisit sen edes suoraan”, hän sanoi. “Saat nyt tehdä kuten uhkasin. Mene heti nurkkaan ja pysy siellä puoli tuntia. Evääsi jaetaan näille neljälle, etkä itse saa muruakaan. Koulun jälkeen jäät jälki-istuntoon ja lisäksi lähden kotiisi puhumaan vanhempiesi kanssa ja varmistan, että he rankaisevat sinua niin kuin parhaaksi näkevät.”
Rhesin silmät laajenivat kauhusta ja hän yritti vielä itku kurkussa todistella syyttömyyttään. Kukaan ei uskonut. Niinpä Rhes alistui ja meni surkean näköisenä nurkkaan seisomaan. Nälkä kurahti hänen vatsassaan ja hän tunsi toisten syyttävät katseet yhä selässään.
Seuraavalla välitunnilla Rhes suuntasi joukkueensa linnoitukselle, mutta ne neljä, joiden eväissä hämähäkkejä oli ollut, asettuivat oviaukkoon tukkeeksi. “En voi uskoa, että petit meidät näin, Rhes”, yksi heistä sanoi. Rhes yritti jälleen puolustautua: “Hei, kaverit, en se minä ollut! Joku laittoi purkin laukkuuni!” Hän sai vastaansa vain syyttäviä silmäpareja ympäri linnoitusta. “Petturi ja vielä valehtelijakin”, sama poika jatkoi. Sitten hän huusi muulle joukkueelle: “Kuulkaa kaikki! Miten Huutavat hirviökukot suhtautuvat pettureihin?” Silloin “Hirviökukot” todellakin alkoivat huutaa ja pommittaa täysin suojatonta Rhesiä lumipalloilla niin, että tämän oli pakko paeta niin lujaa kuin kintuistaan pääsi.
Rhes oli surullinen, kun hänen toverinsa eivät uskoneet häntä. Sitten suru vaihtui kiukuksi ja hän päätti, että jos joukkue kääntyi häntä vastaan, kääntyisi hänkin sitä vastaan. Niinpä Rhes otti taskustaan nenäliinan ja lähestyi sitä heilutellen vihollislinnoitusta. Nenäliina oli antautumisen ja rauhan merkki. Epäilevinä kurkkivia päitä näkyi linnoituksen päältä, kun hän saapui sen juurelle. “Mitä sinä haluat?” huusi johtaja. “Tahdon liittoutua kanssanne, jotta voisimme yhdessä kukistaa Huutavat Hirviökukot”, Rhes vastasi.
Seurasi hetken kiivas supatus. Sitten joku huusi: “Ei häneen voi luottaa! Hän on pettänyt aikaisemman joukkueensa, miksei hän pettäisi meitäkin?” Huutaja oli se poika, jota Rhes oli heittänyt lumipallolla kostoksi luullessaan tämän heittäneen todellisuudessa Naelilta tulleen pallon. Linnoituksesta kuului myöntäviä huudahduksia ja johtaja huusi Rhesille: “Kuulit itsekin, että meillä, Ärjyvillä Lumileopardeilla, ei ole sijaa pettureille.” Sitten Rhes joutui toistamiseen lumipallotulituksen kohteeksi ja hän juoksi nopeasti suojaan. Surullisena päätään roikottaen hän lähti kävelemään pois.
Nael, joka kuului Ärjyvien Lumileopardien joukkueeseen, katseli häntä muurin harjalta. Hän oli luullut tuntevansa olonsa paremmaksi, kun oli saanut kostaa syntipukilleen ja nähdä jonkun muun kuin hänen kärsivän. Sen sijaan hänellä olikin nyt surkea ja syyllinen olo, kun hän katsoi Rhesin murheen murtamana loittonevaa hahmoa.

Luukku 9

Raskaiden pilvien peittämät taivaat, jotka syytivät lunta alhaalla kulkijoiden päälle, olivat vihdoin poissa. Tilalle oli tullut korkea, huikean sininen taivas ja kirpeä pakkassää. Tuuli puhalteli edelleen, kuten aina, mutta ei uhoavasti vaan leikkisästi. Siitä huolimatta se lisäsi vilunväreitä leudompaan tottuneille kulkijoille. Kuitenkin kylmyydestä huolimatta oltiin iloisia siitä, että masentavat ja väsyttävät päivät olivat viimein vaihtuneet selkeään ilmaan.
Misra ja Nael eivät kuitenkaan osanneet nauttia auringon leikistä valkoisella hangella ja puiden latvoissa kouluun kävellessään. Molemmat olivat vaitonaisia. Yleensä sisarelleen niin lempeä Nael oli sanonut sisarelleen tuskin puolta sanaa edellisen illan jälkeen. Häntä harmitti Misran selkeä asettuminen Vieraan puolelle. Hymyilevä, kirkas päivä oikeastaan vain lisäsi hänen ärtyneisyyttään. Kääntyivätkö jopa luonnonvoimat häntä vastaan?
Misra oli murheellinen veljensä vihanpidosta. Hän oli koettanut lepytellä tätä, mutta anteeksi hän ei ollut pyytänyt, sillä hän ei katunut lainkaan. Päinvastoin, Misran sisällä asui nyt rauha, jollaista hän ei ollut ennen tuntenut. Se ei kuitenkaan estänyt Naelin puolesta murehtimista ja siksi Misra tuskin huomasi kaunista päivää. Hän toivoi, että Nael leppyisi pian ja alkaisi taas olla oma vilkas itsensä sisarensa seurassa.

Koulussakin Nael oli huonolla tuulella ja luokkatoverit saivat tuntea sen nahoissaan. Hän oli harvinaisen ilkeä, vaikka yleensä hän oli hyvä toveri. Hän huomasi sen pojan, jota oli lumimyrskyn jälkeisenä päivänä heittänyt lumipallolla. Nael tunsi katkeruutensa vain kasvavan tämän nähdessään, sillä silloin asiat olivat olleet vielä oikealla tolalla. Nael katui, että oli lähtenyt mäenlaskuun sinä päivänä. Silloin hän ja Misra eivät olisi koskaan löytäneet Vierasta ja tämä olisi saanut paleltua hengiltä.
Kaikki oli tuon pojan syytä, Nael ajatteli. Jos poika ei olisi ollut niin tyhmä, olisi hän tajunnut heittäjän olleen Nael ja kostanut niin, että päähänpisto mäenlaskusta olisi kaikonnut Naelin mielestä. Näin Nael järkeili ja suuttui yhä enemmän.
Nael oli älykäs poika, mutta hyvin usein käytti terävyyttään vääriin asioihin. Niinpä hän nytkin alkoi juonia pojan pään menoksi. Hän keksikin mielestään oivallisen idean, kun näki välitunnilla pojan tovereineen puolustavan rakentamaansa lumilinnoitusta vihollisen hyökkäykseltä. Hirvittävä suunnitelma alkoi muotoutua Naelin pienessä päässä.

Koulu loppui viimein ja Misra juoksi ulos etsien katseellaan Naelia. Pian hän näkikin tämän seisomassa hajamielisen näköisenä portilla. Misra juoksi veljensä luo sydän läpättäen. Heidän kävellessään kotiin Nael vaikutti mietteisiinsä uppoutuneelta, muttei kuitenkaan yhtä vihaiselta kuin aiemmin. “Nael”, Misra sanoi ujosti. “Mmmh?”, Nael vastasi mietteissään. Misra rohkaistui, kun vastaus ei kuulostanut suuttuneelta ja jatkoi: “Ethän ole enää vihainen?” Nael ei havahtunut ajatusmaailmastaan, mutta mutisi jälleen: “Mmm.” Misra tulkitsi tämän kyllin myöntäväksi ja piristyi. “Hienoa”, hän sanoi. “On kamalaa, kun olet suuttunut, etkä puhu minulle mitään. Sittenhän me voimme taas leikkiä yhdessä ja voisit lähteä mukaani ladolle tapaamaan Vierasta…”
Nyt Nael viimein havahtui syvistä ajatuksistaan. “Ei”, hän sanoi äkkiä jyrkästi ja pysähtyi. Misrakin seisahtui säikähtäneenä. “En aio mennä enää tapaamaan sitä tyyppiä eikä pitäisi sinunkaan”, Nael jatkoi. “Mutta…” Misra aloitti silmät kyyneltyen. Nael ei kuitenkaan säälinyt sisartaan vaan tiuskaisi: “Se tyyppi on silkka huijari, joka yrittää sekoittaa päämme saduillaan. Meidän ei olisi koskaan pitänyt pelastaa häntä.”
Kyyneleet valuivat Misran poskille ja Nael alkoi jo pohtia, oliko ollut liian jyrkkä sanoissaan. Misra kuitenkin nosti katseensa, joka oli päättäväisempi kuin koskaan. “Olet väärässä, Nael”, hän vastasi varmalla äänellä. “Eilen illalla sain kokea jotakin todellista, jotakin upeaa. Sain kokea anteeksiannon ja ottaa Jeesuksen asumaan sydämeeni. Minulla ei ole koskaan ollut näin rauhallista oloa. Haluan kuulla lisää Jumalasta ja menen siksi tapaamaan Vierasta halusitpa tai et ja tulitpa mukaan tai et.”
Nael oli jähmettynyt paikoilleen sisarensa päättäväisyyden edessä. Sitten tuli vihan aalto kuohahtaen. Sanomatta mitään Nael kääntyi ja jatkoi matkaansa suuttuneena harppoen. Misra jäi katsomaan hänen peräänsä huohottaen. Kyyneleet alkoivat taas valua ja Misra lähti itkien juoksemaan ladolle.

Luukku 8

Sää ei osoittanut vieläkään leppymisen merkkejä, vaan jaksoi yhä vain raivota. Tuuli oli yltynyt ja lunta oli viime päivien aikana tullut melkoisesti lisää. Misran ja Naelin oli pitänyt joka päivä ladolle mennessään tallata polku uudelleen ja sieltä lähtiessäänkin lumi oli täyttänyt heidän jalanjälkiään melkoisesti. Lunta tosin tuli nyt hieman vähemmän, mutta tuulta vastaan taivaltaminen sai lasten silmät vettymään.
Ladon näkeminen sykähdytti sydäntä niin tuulensuojan kuin innostuksen ja uteliaisuudenkin vuoksi. Pian lapset istuivatkin jälleen jo tutuksi tulleella paikallaan Vierasta vastapäätä pehmeillä heinillä. Mies katsoi heitä tuo tuttu, mutta kuitenkin vieras hymy huulillaan ja silmät tuikkien. He olivat pitkään vaiti. Sitten Vieras lopulta rikkoi hiljaisuuden: “Teillä on ollut nyt aikaa pohtia kertomaani. Halusitte jo eilen kysyä minulta kysymyksiä, joten antakaa tulla vain.”
Misra ja Nael olivat kumpikin hiljaa ja miettivät. “Kysymyksiä on niin paljon, etten tiedä mistä aloittaa”, Misra valitti. “Miksi me emme ole koskaan kuulleet tästä aikaisemmin?” Nael kysyi yllättäen. Vieras pudisti päätään ja sanoi surullisella äänellä: “Sitä minä en ikävä kyllä tiedä. Mutta te olette ensimmäisiä koskaan kohtaamiani, jotka eivät tiedä joulusta, Jumalasta tai Jeesuksesta yhtikäs mitään.” Nael katsoi Vierasta haastavasti eikä tämä kääntänyt katsettaan pois. “Uskotko sinä ihan tosissasi siihen, mistä meille kerroit? Se taitaa olla vain omia pikku satujasi.” “Nael!“ Misra huudahti.
Vieras ei osoittanut ärsyyntymisen merkkejä Naelin väitteistä huolimatta vaan vastasi tyynesti katsoen Naelia vakaasti silmiin: “Niin totta kuin elän, minä uskon kaikkeen, mitä teille kerroin. Oletko itse varma, että tämän kaupungin asukkaat ovat Jumalasta täysin tietämättömiä vai salailevatko he vain?” Tämä veti Naelin hiljaiseksi. “Eikö se juuri selittäisi vihamielisyyden muukalaisia, myös minua kohtaan?” Vieras jatkoi. “Se, että tämän paikan asukkaat eivät tahdo, että kukaan puhuu Jumalasta?” Nael katsoi Vierasta leimuavin silmin ja käänsi selkänsä tälle, mutta jäi kuitenkin paikalleen sen sijaan, että olisi lähtenyt kokonaan.
Misra näytti epätoivoiselta: hän piti kovasti veljestään, mutta oli myös tykästynyt Vieraaseen. Hän ei halunnut näiden kahden riitelevän, vaikka hänen täytyikin myöntää, että vihamielisyys tuli lähinnä hänen veljensä puolelta.
Misra koetti vaihtaa puheenaihetta esittämällä oman kysymyksensä: “Minun vuoroni! Hmm, mitähän minä kysyisin? Ah, niin! Jos Jeesus kerran nousi haudasta, niin missä hän on nyt? Ja miksi hän nousi sieltä ylipäätään?” Vieras vastasi: “Jeesus nousi haudasta, koska sillä tavalla hän voitti kuoleman. Lisäksi hän itse oli ensimmäinen, joka nousi kuolleista, sillä jo ennen Jeesuksen syntymää tiedettiin, että kun tämä maailma joskus loppuu, kuolleet herätetään. Mehän kaikki joskus kuolemme ja tiedättekö mitä silloin tapahtuu? Ilman Jeesusta me joudumme ikuiseen eroon Jumalasta, mutta jos uskomme Jeesukseen, pääsemme taivaaseen, joka tarkoittaa siis paikkaa, jossa Jumala asuu, ei varsinaisesti tuota taivasta, jonka näemme yläpuolellamme.
“Raamatussa kerrotaan, että 40 päivän kuluttua ylösnousemuksestaan Jeesuskin meni takaisin Jumalan luo taivaaseen ja siellä hän istuu nyt Jumalan oikealla puolella.” Misra mietti hetken ja kysyi sitten: “Sanoit, että jos uskomme Jeesukseen, pääsemme sinne taivaaseen, mutta mitä tämä uskominen tarkoittaa? Etkö sinä sanonut, että Jeesus kuoli kaikkien puolesta?” “Hyvä, että kysyit”, Vieras vastasi. “Kun nämä asiat ovat itselle niin tuttuja, on vaikeaa tajuta, mitä kaikkea pitää selittää.
“Kyllä, Jeesus kuoli kaikkien puolesta, mutta meidän täytyy ottaa Jeesuksen sovitustyö vastaan: myöntää, että tarvitsemme sitä ja pyytää, että Jumala antaisi Jeesuksen kuoleman vuoksi pahat tekomme anteeksi. Jos emme tee näin, olemme kuin viinitarhan vuokraajat tarinassa, jonka eilen kerroin teille.”
Silloin Nael käännähti heidän puoleensa, sillä hän oli yhä kuunnellut tarkasti murjotuksestaan huolimatta, ja paukautti: “Miksi ne vuokraajat ylipäätään tappoivat sen viinitarhan omistajan pojan? Ihan tyhmiäkö he olivat? Kyllä kai heidän olisi pitänyt tajuta, etteivät he siitä pojan perintöä saa vaan että he pikemminkin suututtavat omistajan?” Vieras katsoi häntä tyynesti silmiin. “Tuo on todella hyvä kysymys”, hän virkkoi. “Joskus itsekkyys, omahyväisyys, ahneus ja muu sellainen sokeuttaa meidät näkemästä totuutta. Emme tahdo myöntää olevamme väärässä ja kuvittelemme siksi olevamme viisaita, vaikka todellisuudessa voimme olla mitä typerimpiä.” Nael hiljeni mietteliäänä eikä keksinyt vastausta.
Seurasi pitkä äänettömyys. Sitten Misra tahtoi tuoda seuraavan kysymyksensä Vieraan vastattavaksi: “Mistä sitten tietää, mikä on Jumalan mielestä väärin ja mikä ei?” Vieras katsoi Misraan lempeästi ja vastasi: “Siitä, että hän on ilmoittanut sen ihmisille.” Misra näytti hämmästyneeltä. Vieras avasi Raamattunsa jälleen melko lailla alkulehdiltä. “Jumala antoi palvelijalleen Moosekselle pitkän listan käskyjä, mutta tärkeimmät ovat niin kutsutut kymmenen käskyä. Ensimmäinen niistä on: ‘Minä olen Herra, sinun Jumalasi, sinulla ei saa olla muita jumalia.’ Tämä tarkoittaa, että Jumalan täytyy olla kaikessa ensisijalla. Jos esimerkiksi rakastamme rahaa, kunniaa tai mitä tahansa muuta enemmän kuin Jumalaa, rikomme hänen käskyään. Toinen käsky on: ‘Älä käytä väärin Herran, Jumalasi, nimeä’. Tämä taas tarkoittaa, ettemme saa puhua Jumalasta epäkunnioittavasti tai tehdä hänen nimessään sellaista, mikä ei ole hänen tahtonsa mukaista. Kolmas käsky on: ‘Muista pyhittää lepopäivä’. Muistattehan, kun luin teille maailman luomisesta. Seitsemäntenä päivänä Jumala lepäsi kaikesta luomistyöstään. Tähän lepopäivään kolmannessa käskyssä viitataan. Meidän tulee siis levätä viikon viimeisenä päivänä työstämme. Pyhittäminen taas tarkoittaa, että meidän täytyy erityisesti muistaa Jumalaa tuona päivänä. Tämä käsky - ja kaikki muutkin - on meidän omaksi parhaaksemme asetettu: saamme tilaisuuden levätä.
Neljännestä käskystä alkaen keskitytään ihmissuhteisiin, sillä neljäs käsky on ‘kunnioita isääsi ja äitiäsi’, viides ‘älä tapa’, kuudes ‘älä tee aviorikosta’, seitsemäs ‘älä varasta’, kahdeksas ‘älä todista valheellisesti toista ihmistä vastaan’, yhdeksäs ‘älä tavoittele toisen omaisuutta’ ja kymmenes vahvistaa yhdeksättä: ‘älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa, työntekijöitä, karjaa äläkä mitään, mikä hänelle kuuluu’.”
Misra mietti hetken ja huudahti sitten: ”Mutta enhän minä ole tappanut ketään tai varastanut? Miksi minun sitten pitäisi pyytää anteeksi Jumalalta, jos en ole tehnyt mitään hänen mielestään väärää?” Vieras vastasi: ”Jokainen on tehnyt joskus väärin.” Hän palasi Raamatun keskivaiheille. ”Sitä paitsi Jeesus itse syvensi esimerkiksi käskyä ’älä tapa’. Hän sanoi, että jos vihastuu toiselle ja sanoo pahasti, on sekin jo väärin. Kukaan ei voi täyttää Jumalan lakeja, kukaan ei yllä Jumalan mittapuulla täysin synnittömäksi, ei lähellekään. Ei kukaan muu kuin Jeesus. Hän on meidän vertailukohtamme. Siksi me kaikki tarvitsemme Jumalan armoa, sitä että Jumala Jeesuksen kuoleman tähden antaa meille anteeksi. Kukapa meistä ei olisi joskus loukannut toista tai puhunut pahaa toisen selän takana? Kukapa ei olisi joskus käyttäytynyt huonosti vanhempiaan kohtaan? Kuka ei olisi tavoitellut jotakin hienoa, mitä toisella on?”
Lapset olivat painaneet päänsä, molempien mieleen oli tullut monia tilanteita, joissa he olivat menetelleet väärin. Nael tuijotti seinää ja havahtui äkkiä: ”Misra, ilta on pimenemässä. Meidän täytyy lähteä.” Misra katsoi epäröiden ovelle, jonka alta valoa ei enää loistanut. Nael nousi ja lähti ovelle ja Misra lähti hitaasti hänen peräänsä.
Kun Nael sai oven auki, tyttö pysähtyi. Nael katsoi häneen kysyvänä. ”Nael, emme voi lähteä vielä”, Misra sanoi. Nael näytti hämmästyneeltä. ”Miten niin emme voi? Voimme tulla kyllä takaisin huomenna.” Misra katsoi veljeensä vakavana. ”Nael, sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että olemme syntisiä.”, hän sanoi hitaasti ja sydän pamppaillen. ”Minä tahdon pyytää Jumalalta anteeksi.” Nael näytti sekä hämmästyneeltä että hieman kiukkuiseltakin. ”Kuinka voit noin vain uskoa, mitä tuo sanoo?” Nael kysyi nyökäyttäen päätään Vieraaseen päin, joka istui hiljaa katselemassa ja kuuntelemassa. ”Sitä paitsi isä ja äiti eivät pidä siitä, että tulemme myöhään vasta pimeän laskeuduttua. Ei sillä, että välittäisin mitä he sanovat mutta…”
Misra katsoi surullisena veljeään. ”Minun täytyy Nael. Omatuntoni todistaa siitä, että minun täytyy”, hän sanoi. Nael oli kalvennut raivosta. Kuitenkin hän oli samaan aikaan ällistynyt, sillä Misra vastusti veljeään todella harvoin. ”Hyvä on, mutta minä lähden nyt”, poika tiuskaisi. ”Jää tänne, jos haluat, se ei minua liikuta.” Sitten hän harppoi pois. ”Nael!” Misra huusi vielä hänen peräänsä. Nael ei pysähtynyt.
Misra katsoi hetken veljensä loittonevaa selkää ja kääntyi sitten Vieraan puoleen surullisen näköisenä. Tämä hymyili hänelle rohkaisevasti. ”Olit todella rohkea. Usko pois, teet parhaan ratkaisun, mitä voit tehdä. Vaikka neljäs käsky kehottaakin kunnioittamaan vanhempia, on Jumala silti kaikkein tärkein. Jeesus sanoo, että lain suuri käsky on: ’Rakasta Herraa Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ Jeesus sanoo myös, että kun joku lyö meitä poskelle, meidän tulisi kääntää toinenkin poski. Siispä kun menet kotiisi, ota vanhempiesi torut vastaan mukisematta, sillä olet ne heidän mielestään ansainnut.”
Sitten Vieras selitti, kuinka Jeesus otetaan vastaan ja pian ladon viileässä, öljylampun valaisemassa ilmassa kuului lapsen heleällä äänellä luettu ensimmäinen rukous toistaen syvän miesäänen ensin lausumia sanoja. Pian tuon lapsen askeleet seurasivat keveinä Naelin aikaisemmin jättämiä jälkiä. Tuuli oli viimein puhaltanut taivaan puhtaaksi ja yläpuolella tuikki nyt huimaavan kaunis taivas täynnä tähtiä.